Korrektisti eri mieltä

Oppikoulun alkuvuosina meille aikanaan opetettiin toista kotimaista kieltä pänttäämällä ulkomuistista ruotsinkielisiä sananlaskuja. Sieltä puolen vuosisadan takaa pomppasi “Fly leende fiende och smickrande vän”, kun seurailin Salisburyn myrkkyhyökkäyksen herättämää turpokeskustelua.

Varo hymyileviä vihollisia ja imartelevia ystäviä sopii ohjeeksi toisiaan kursailematta kehuville someklaaneille, mutta ohjenuoraksi se kelpaa myös meille sääntöperäisen kansainvälisen järjestyksen kannattajille.

Suomen mahdollisia vastatoimia on pääosin arvioitu turpokeskustelua muutoinkin hallitsevasta puolustuspoliittisesta näkökulmasta.

“… jos Suomi kriisitilanteessa toivoo saavansa EU-mailta apua, on sen itse osoitettava myös solidaarisuutta.”

Näin lausuu esimerkiksi alati valpas Matti Pesu STT:n kautta. Siltä kannalta katsoen temppelin harjalle joutuu pääministeri Sipilä, presidentin suostumuksella tietenkin. Pääministerin hymyn väkinäisyys kielii, että joku muu voisi hypätä. En oikein jaksa uskoa, että unionista sellaista ryhtiä löytyisi, että tuo odotus täyttyisi. Jos yhteistä rintamaa ei löydy, Salisburyn hyökkäys on uutena kiilana unionin sisällä. Se on sitäkin kipeämpi kiila, että solidaarisuutta pitäisi osoittaa unionista lähtöä tekeville briteille.

Suomella ei ole kahdenvälistä syytä kohdistaa vastoimia syylliseksi epäiltyyn Venäjään. Periaatteessa voimme kollektiivisen itsepuolustusoikeuden nojalla tukea brittejä, jos ja kun he apua pyytävät. Mutta siihen ei yleinen vetoomus riitä. Sitä paitsi Suomen ja Britannian välisen puolustusyhteistyön uskottavuuden suojaaminen poliittisesti näinkin järeillä toimenpiteillä olisi hätävarjelun liioittelua ja luultavasti myös haitallisia tuolle yhteistyölle muutoinkin.

Mutta meillä ei myöskään ole oikeutta vetäytyä EU:n erimielisyyksien tai juridisten näyttökysymysten suojiin. Siksi asiaa olisi parempi arvioida puolustuspoliittisten näkökohtien sijasta sääntöperäisen kansainvälisen järjestyksen kannalta.

Se on yleensä jätetty YK:n huoleksi tai vedetty aivan muista syistä koottujen satunnaisten koalitioiden verhoksi. Nyt on selvää, että YK tässä tapauksessa on pitkä ja tukala tie. Sitä edeten haitat hyvinkin ylittävät hyödyt. Siksi samanmielisten valtioiden koalitio on todennäköisesti Suomen kannalta järkevin vaihtoehto. Siinä asiassa presidentin on oltava ohjaimissa, mutta yhtä lailla tarvitaan pääministeriä, sillä EU:n isot maat tarvitaan tuon koalition ytimeen. Näin mitataan myös se, kantaako Yhdysvaltain nykyhallinto vastuunsa sääntöperäisestä kansainvälisestä järjestyksestä.

Miten me siis voimme sanoa korrektisti Venäjälle, että tällainen meno ei vetele?

Laulammeko kenties läntisten liittolaistemme lauluja ja teemme arvovaltakysymysestä entistä vaikeamman? Vai tarjoammeko Kremlille tilaisuuden ylösrakentaa niitä kansainvälisen politiikan sovinnaissääntöjä, joita presidentti Putin on monesti peräänkuuluttanut?

Tarjolla on valitettavasti vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja, mutta se ei ole meidän valintamme. Asiallisten idänsuhteiden ylläpitämiseksi kummankin etujen mukaista on, että välttämättömien vastatoimien kierre ei syvene kohtuuttomasti. Siksi asiasta ei kannata tehdä puolustuspoliittista sooloa, duettoa tai edes sinfoniaa.

Kysymys on meidän oman turvallisuutemme kannalta keskeisten normien rikkomisesta. On käyty siviiliväestön kimppuun uudenaikaisella joukkotuhoaseella, jota ei periaatteessa enää pitäisi olla.

Asian luonteesta johtuen se täytyy ratkaista aihetodisteiden perusteella, siis poliittisena kysymyksenä ensin. Juridisen näytön vaativan käsittelyn aika tulee, jos tarvittava näyttö löytyy. Mutta siihen ei näin ikävää asiaa sovi haudata.

Aihetodisteet Venäjää vastaan ovat tässä tapauksessa vahvat. Siltä kannalta katsoen on aivan sama, onko hyökkäys tapahtunut Venäjän hallituksen toimeksiannosta, luvalla tai tieten, vai onko takana jokin poliittisen valvonnan ulottumattomissa oleva taho. Nyt tiedossa olevien seikkojen perusteella on syytä uskoa, että kielletyä joukkotuhoasetta on käytetty Venäjän alueelta käsin. Tällainen anonyymi voimankäyttö täyttää epäsuoran hyökkäyksen tunnusmerkit, joten se rikkoo voimankäyttöä ja sillä uhkaamista sääteleviä sääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Käytetty ase on poliittisesti ja moraalisesti pöyristyttävä, ehkä tarkoituksella.

Suomella on täysi oikeus kollektiivisen itsepuolusoikeutensa nojalla ryhtyä vastatoimiin yhdessä muiden samanmielisten valtioiden kanssa suojatakseen oman turvallisuutensa kannalta elintärkeitä sovinnaissääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Se on myös Venäjän valtiollisten etujen mukaista, mikäli se haluaa välttää sotilaallisen vastakkainasettelun kärjistymisen yleensä ja erityisesti omilla rajoillaan.

Vapautuakseen aihetodisteisiin perustuvista vastatoimista, syylliseksi epäillyllä on oikeus ja velvollisuus osoittaa, että teolle löytyy jokin uskottava vaihtoehto. En ole havainnut, että Venäjä olisi mitään varteen otettavaa mahdollisuutta esittänyt.

Vieraan valtion diplomaatit ovat toimipaikoissaan isäntämaansa suostumuksella. Tuo suostumus voidaan evätä sekä juridisin että poliittisin perustein, kunhan toimenpide on asiallisessa suhteessa siihen, mikä on sen perusteena. Tässä tapauksessa suun tunnustus ei riitä, voimankäyttöä ja kemiallisia taisteluvälineitä koskevalla kansainvälisellä luottamuksella on oltava käytännön kate.

Venäjä tuskin kaipaa luoteisrajalleen hymyileviä vihollisia tai imartelevia ystäviä. Siksi se saa luvan ymmärtää, että olemme nyt korrektisti eri mieltä. Julkisesti.

Advertisements

Havaintoja Teiskon tornista

Teiskon tornista katsoen kevätpäivä saa voiton, kun aurinko laskee keskelle Harvassaloa. Siitä pystyy silmämäärällä mittaamaan, että loppumatka Kaunistonlahden suunnalle on yhtä pitkä kuin mikä nyt on kuljettu Lentävänniemen kärjestä. Hollywoodin kokoa olevat lumihiutaleet leikkivät ikkunan takana ikään kuin jälkitalven tiuskuja muka ei tulisi.

Asiat eivät koskaan ole aivan niin hyvällä kannalla, miltä ne näyttävät. Mutta toivon varassakin välillä selvitään.

Tämän todistaa muutaman päivän ja yön aikamatka Paasikiven ja Tannerin mukana kolmannelle neuvottelukierrokselle Moskovaan. Mennäkö vai eikö mennä, siinä se pulma, kun juna aamuvarhaisella marraskuun ensimmäisenä päivänä 1939 saapui Viipurin asemalle. Aamun lehdet tiesivät, että Molotov oli edellisenä päivänä julkistanut neuvostohallituksen ehdot puheessaan Korkeimmassa neuvostossa. Eikä siinä kaikki. Ulkoasiainkomissaari oli myös riemuinnut, miten Versailles’n rauhanjärjestyksen arkkuun oli jälleen lyöty uusi naula. Puolaa ei enää ollut.

Maailma näytti alistuvan revisionististen valtojen tahtoon. Leninin haisevaksi rauhaksi luonnehtima Brest-Litowskin sopimus maaliskuulta 1918 oli juuri haudattu. Puna-armeijan ja Wehrmachtin sotilaat juhlistivat Puolan jakoa yhteisessä paraatissa juuri sillä paikalla, missä Vilhelmin Saksa kaksi vuosikymmentä aikaisemmin nöyryytti bolševikkien Venäjää, jota ei oikeastaan vielä edes ollut. Eikä edes tiedetty, tuleeko sellaista. Nyt molemmat voitetut järjestelivät yhdessä uuteen uskoon voittajien perustamaa kansainvälistä järjestystä.

Teiskon tornista katsoen tuo revisionismin pulma näyttää peräti ajankohtaiselta. Maailmanpolitiikan keskiöstä erottuu kaksi revisionistia, Putin ja Trump. Paasikiven aikana Japani haki muutosta Aasiasta käsin, nyt on vuorossa sen ja länsivaltain kolonialisoima Kiina. Syksyllä 1939 ei oikein tiedetty, miten Japani menettelisi, nyt ihmetellään, mihin suuntaan Kiina vaakaa kallistaa.

Paasikivi oli itse Molotovin kaltainen revisionisti. Tukholman -lähettiläänä hän tuumiskeli, että kaikenlaista harmia aiheuttanut Itävalta jouti mennä, kun kerran kyvyttömiksi osoittautuneet voittajavallat ja voimaton Kansainliitto eivät pystyneet pitämään yllä itse luomaansa järjestystä – Itävallan suvereenisuus mukaan lukien. Itsetietoista Saksaa ei mikään pysäyttäisi tässä tahtojen politiikassa.

Viipurin asemalla selvisi, että nyt nuo revisionismin aallot vyöryivät väistämättä Suomen omille rannoille ja uhkasivat pyyhkäistä olemattomiin myös Suomenlahden etelärannan pikkuvaltiot, Versailles’n järjestyksen hedelmiä nekin. Cajanderin hallitus Helsingissä ja eritoten ulkoministeri Erkko uskoivat yhä pienten valtioiden oikeuksiin ja demokratioiden kykyyn pitää puolensa Stalinin ja Hitlerin kaltaisia tahtopoliitikkoja vastaan. Mutta Paasikivi epäili, ettei tuo kyky ulottuisi Suomeen asti.

Mitä siis tehdä?

Ulkoministeri Erkko kutsui valtuutetut kotiin, kun kerran Molotov oli tehnyt ehdoistaan arvovaltakysymyksen. Yösydännä kriisikokoukseen kutsuttu hallitus lykkäsi ratkaisun neuvottelijoille. Paasikivi ja Tanner saisivat päättää, jatkavatko matkaa vai palaavatko kotiin.

Niinhän se usein politiikassa meneen. On parempi, että ikävistä asioista päättävät muut.

Herrat soittivat Terijoelle päästyään Erkolle, että matkaa jatketaan. Tanner katui sitä myöhemmin sotien jälkeen: Olisi pitänyt kääntyä takaisin ja hakea uudet ohjeet neuvottelujen jatkamiseksi. Paasikiven mielestä oli parempi, että mentiin perille asti niillä eväillä, mitkä lähtiessä oli annettu, sanoi Molotov sitten mitä halusi.

Miten se nyt näin kääntyi, että Paasikivi ryhtyi vastarintaan, Tanner asettui sovittelupolitiikan kannalle? Olihan Erkko varoittanut lähtiessä Tanneria katsomaan, ettei Paasikivi lysähdä.

Siinäpä historikukselle pulma.

Kenttä on liikkeessä, sanoi Kääriäinen

Presidentti Niinistön ylivoimainen uudelleen valinta on saanut politiikan tulkitsijat arvailemaan hänen menestyksensä salaisuutta. Onko hän monta pientä juttua osaava kettu vai yhden ison asian hallitseva siili, maltillinen haukka vai jämäkkä kyyhky, tasavaltalaista myssyä kantava uusi Kekkonen vai toinen Ståhlberg, joka lailla maata rakensi?

Tällaisen pulman kohdatessaan politiikan tutkijat kaivavat ketterästi kontistaan karisman, siis johtajan, joka osaa jotakin muita paremmin, luonnostaan. Tutkijoille karisma on käsitteellinen sateenvarjo, henkilökohtaiseksi oletettu ominaisuus, josta käsin voi kätevästi johtaa selityksen mihin tahansa ilmiöön.

Itse en osaa pitää Niinistöä mitenkään karismaattisena johtajana, soihtuna kansanliikkeen kärjessä. Pikemminkin hän sijoittautuu kätevästi sinne porukan keskelle ja katsoo, että väkeä on riittävästi joka suunnalla. Hänen menestyksensä salaisuus piilee kyvyssä esiintyä omana itsenään ja erottua cityovelista johtajista, jotka osaavat esittää toisten puolesta monimutkaisia vastauksia itse keksimiinsä monimutkaisiin ongelmiin.

Ehkä jonkinlainen populisti ilman demagogiaa, kävelevä hyve?

Historikus löytää tähän poliittiseen Niinistö -persoonaan vertailukohdan kylmän sodan loppuaikojen Koivisto -persoonasta. Silloinkin uutta johtajuutta haettiin puoluejärjestelmän kulissien takaa. Ohjelmallisen puheen ja poliittisten koplausten tilalle kaivattiin persoonaa, joka osaisi näyttää, mihin suuntaan lähdetään, kun sopiva hetki koittaa. Se riitti, aika näyttäisi, mihin asti tällä kerralla päästäisiin.

Samanlainen bernsteinilainen on tämä meidän Niinistömmekin. Hänen suuntansa tiedetään suunnilleen, mutta sen enempää ei puheista selvää saa. Eikä voi saada, kun kerran asiat ovat sillä kannalla, että suunnan näyttäjä itse joutui joka uusi vuosi arvailemaan, mitähän sieltä nyt tulee vastaan. Ilmeisesti porukka luottaa, että tämä Niinistö on hyvä arvailemaan, kun on kuusi näinkin hankalaa vuotta selvitty.

On siis osattava löytää yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Silloin voi olla oikeassa vain suunnilleen. Muu on teeskentelyä.

Mutta ei tällaista liikettä voi yksin Niinistöstä johtaa eikä Napoleonin sotia panna Napoleonin syyksi. Kun näin iso joukko etenee samaan suuntaan, syitä joudutaan hakemaan monista erilaisista tekijöistä.

Olettakaamme siis, että asia on, kuten Seppo Kääriäinen sanoo: Kenttä on liikkeessä.

Siltä kannalta katsoen on sama onko Niinistö kyyhky tai haukka, varpunen tai pääsky, hattu tai myssy. Hän nimittäin saattaa olla kottaraisten herra.

Aika vähän näitä körttiasuisia pihapiirin viihdyttäjiä enää näkee eikä niiden kesäkäyttäytyminen erityisemmin näytä johtajuutta kaipaavan. Keskittyvät arkisiin puuhiinsa ja lähtevät sitten joukolla pois, kun aika koittaa. Mutta talvisijoilleen asettuneiden valtavien kottaraisparvien liikkeistä voi jollakin tavoin ymmärtää, mitä tuo Kääriäisen viisaus poliittisen kentän liikkumisesta oikeastaan tarkoittaa. Yöpymispaikkaa hakiessaan ne tekevät tempovia käännöksiä ja muuttavat alati muotoaan, kunnes äkisti oikea paikka löytyy ja koko joukko asettuu sijoilleen.

Suurissa poliittisissa liikkeissä ilmenee samanlaista sumeata logiikkaa. Suunnilleen oikea ratkaisu löytyy, vaikka jokainen parven jäsen voi olla jonkin verran väärässä, kun sitä ratkaisua haetaan.

Tämä parvi-ilmiö, kentän liike eri tahoilta samaan suuntaan, osoittautui nyt puoluekoneistoja mahtavammaksi voimaksi. Itse Lenin kalpenisi kateudesta, jos hän olisi näkemässä, miten uskolliset puoluekaaderit äkisti äänestivätkin jaloillaan. Eihän sellainen liike voi vain Niinistöstä johtua.

Työnnön täytyi olla vetoa vahvempi, mutta parven liike asettui nyt Niinistön kohdalle. Eri asia on, pysähtyykö se siihen.

Niinistö itse varoitti, että hänestä on turha odottaa kaitsijaa nyt liikkelle lähteneille voimille. Presidentti pysyy juridisen lestinsä ääressä, kuulee ehkä puoluejohtajia enemmän kuin ennen. Niitä samoja kenraaleja, jotka nyt jäivät ilman joukkoja.

Äänestäjät näyttivät mahtinsa puoluepampuille. Olisi ihme, jos kentän liike tähän asettuisi. Saisimme peronismin ilman Peronia, työväen presidentin ilman työväkeä. Monet merkit viittaavat nyt siihen, että puolueiden jälkeen mitataan eduskunnan tahto. Kansalla on siellä aloitteensa ja työväki on taas kerran senaatin torilla kiljumassa oikeuksiensa perään. Kaatuuko tuore laki joukkovoimalla?

Talven 1918 tapahtumiin näitä nykyisiä kentän liikkeitä ei tietysti voi suoraan verrata, mutta parvi-ilmiöstä käsin voi kuitenkin ymmärtää, miten hyvin erilaisista syistä päädyttiin silloin suunnattomaan yhteiseen onnettomuuteen. Joukkojen liike 1905 toi yleisen ja yhtälaisen äänioikeuden. Se myös lopetti säätyedustuksen, mutta ei säätyjärjestystä. Syksyllä 1917 huomattiin, ettei eduskunta ylimmän vallan käyttäjänä sitä ylintä valtaa kyennyt käyttämään, vaikka vastassa ei ollut enää itsevaltaista tsaaria. Eduskunta todisti oman voimattomuutensa, nälkä syveni, työttömyys jatkui.

Marraskuun 1917 yleislakko ja sitä seurannut punakapina osoittavat, ettei kentän liike ja liikkuvan kentän sumea logiikka aina takaa onnellista tai järkevää lopputulosta. Tämän oppivat Weimarin tasavallan saksalaiset, kun he lähtivät joukolla hakemaan uutta vaihtoehtoa surkealle yhteiskunnalliselle tilanteella ja epäonnistuneelle demokratialle. Se oli myös sekä punaisen että valkoisen Suomen myönnettävä, mutta aikansa se vei.

Kuunnellaan siis herkällä korvalla, kun kenttä liikkuu. Yleensä se ei ihan heti asetu, sillä voitto herättää aina odotuksen paremmasta. Ja seurataan tarkalla silmällä, liikkuuko se tämä joukko siihen suuntaan, mihin Niinistö viittoo. Ja ehkä Niinistöllä nyt on varaa sanoa, jos porukassa on väkeä, joka vain on liikkuvinaan samaan suuntaan. Weimarin Saksassa ja väliaikaisen hallituksen Suomessa ei ollut ketään, joka sen olisi kyennyt vakuuttavasti sanomaan. Siinä mielessä eletään erilaisia aikoja, onneksi.

Voihan Buk! – ulkopoliittisen salaamisen hillitty charmi

Ulkopolitiikkaan kuuluu luonnostaan se, että salataan asiat, jotka muutoinkin ovat tiedossa. Näin ei paljastu se, mitä ei oikeastaan tiedetä. Tai mistä yritetään välttää julkista keskustelua.

Malesialaiskoneen alas ampumisen tutkimus on oiva esimerkki tästä ulkopoliittisen vaiteliaisuuden kultaisesta säännöstä. Alun perin oli ilmeistä, että MH17 ammuttiin alas. Amerikkalaiset sanoivat heti, että ne jotka ampuivat, luulivat ampuvansa jotakin muuta. Oheisvahinko, collateral damage, vai harkittu teko?  

Jos se oli harkittu teko, syylliset on saatava vastuuseen. Jos se oli oheisvahinko, syyllisyys on konstikkaampi kysymys, sillä vastaavia vahinkoja todetaan kaiken aikaa.  Juristit ovat tässä asiassa minua viisaampia. 

Sitä olen nyt yrittänyt ymmärtää, mitä Suomen valtiojohto tässä asiassa salailee. Lehtitietojen mukaan Hollannin viranomaisten oikeusapupyyntö tuli kesällä 2014 Stubbin hallitukselle. Presidentti Niinistö oli muistavinanaan, että salattu koe tehtiin lokakuussa 2015 eli yli vuotta myöhemmin Sipilän hallituksen aikana. Ulkoministerit Tuomioja ja Soini varmaankin tietävät, saiko pyynnön esittäjä sitä mitä tilasi. 

Mitä tässä sitten salattiin?

Presidentti Niinistön mukaan venäläisille kerrottiin, että tällaiseen pyyntöön aiotaan suostua. Asiasta ei kuulemma keskusteltu venäläisten kanssa. Mitähän tuo “keskusteleminen” tarkoittaa?  Vaikea uskoa, että Kreml ottaisi tällaisen tiedon ilmoitusasiana. Mutta tämä on ulkopoliittinen totuus tällä hetkellä, että Kreml vaieten hyväksyi. 

Mutta jos hollantilaiset pyysivät salaamaan pyyntönsä, sitä  ei  kuitenkaan salattu venäläisiltä, joten jäljelle jää se, että suomalaisilta haluttiin salata se tosiasia, että Stubbin tai Sipilän hallitus aikoi osallistua YK:n suosittamaan kansainväliseen rikostutkintaan, josta se on saanut toisen EU-maan viranomaisten virka-apupyynnön. 

Minä en keksi, mikä ulkopoliittinen viisaus tähän kätkeytyy.

Nyt vedotaan siihen, että on haluttu salata asekaupan ehtojen tarkoittamia teknisiä tietoja.  Tuskin suomalaisten enemmistöä edes kiinnostaa ikääntyneiden ohjusten tekniset ominaisuuden. Minulta ne kyllä voi huoleti salata, kunhan ei salata sitä, mitä niiden avulla ehkä voidaan todistaa. Ja sen seikan salaamista minkään asekaupan ehdot eivät voi rajoittaa.

Tämä tekninen salaaminen on muutenkin hyperouto juttu. Mitä suomalaisista Bukeista paljastuisi sellaista, mitä läntiset kumppanimme eivät ole ajat sitten saaneet tietää esimerkiksi ukrainalaisilta ystäviltään?  Olisiko kysymys vain perinteisestä suomalaisesta kuuliaisuudesta, että luvataan yhtä yksille ja huomataan, että sopimusten mukaan sitä ei olisi sopinut luvata. 

Mitään muuta salattavaa en oikeastaan keksi kuin sen, kuka oikeastaan on suostunut siihen, että jouduttiin puun ja kuoren väliin. Ei haluta sanoa, kuka hösäsi. Se onkin asia, joka on syytä salata – ainakin suomalaisilta.

Päivitys 1.10.2016

Keskustelun edetessä yksityiskohdat asettuvat paikoilleen ja sitä kautta kysymykset lisääntyvät. Siksi poliitikot yrittävät sanoa mahdollisimman vähän tai puhua asian vierestä.

Nyt siis tiedämme, että valtiojohtomme tarkoituksena oli antaa oikeusapua hollantilaisten rikostutkintaan. Siitä kerrottiin myös venäläisille. Avun sisällön oli määrä paljastua, jos tutkinta johtaa syytteisiin ja oikeudenkäyntiin. Tämä rikostutkinnallinen salaamisen tarve on sinänsä oikeutettu, mutta eri asia oliko suomalaisilta syytä salata se, että viranomaiset ovat tällaisessa kansainvälisessä tutkinnassa mukana. Julkisen keskustelun välttämiseksi asia yritettiin vaieta kuoliaaksi.

Asia muutti luonnettaan, kun hollantilaiset kumppanit pyysivät sinänsä asiallisesti lupaa siirtää viranomaisyhteistyönä saamansa tiedot kansainvälisen tutkijaryhmän käyttöön, ilmeisesti julkaistavaksi sen raporteissa jo ennen alkuperäisen rikostutkinnan valmistumista. Näin tulisi julki se, miten suomalaiset ovat tulkinneet Buk-ohjuskauppaan liittyviä sopimusvelvoitteitaan, joista ei ole keskusteltu venäläisten kanssa. Kun lupaa ei kuulunut, hollantilaiset vuotivat asian julki ja nostivat suomalaiset kumppaninsa tikun nokkaan. 

Hyvää tarkoittavat suomalaiset kävelivät hollantilaisten virittämään ulkopoliittiseen miinaan. 

Rikostutkintaa tukeva viranomaisten yhteistyö on näin johtamassa Suomen syyttäjien aitioon asiassa, jossa se ei ole suoraan asianosainen.  Kansainvälisen tutkijaryhmän väliraportin julkaiseminen  osoittaa, että Venäjä pyritään vetämään vastuuseen vakavasta sotarikoksesta. Samanlainen kansainvälinen prosessi muhii Syyriassa.

Tässä sitä siis ollaan. Ei lääkärinä eikä edes poliisina, sanoisi se käytäntöä tunteva lakimies. 

Väyrysen kokoinen vaihtoehto

Paavo Väyrysen julkisuuteen heittämä kieli- ja mielikuva sateessa ponnistelevasta Kekkosesta ei ollut ainoastaan ikuisen nuorisoseuralaisen retoorinen ornamentti vaan jonkinlainen ohjelmallinen julistus, poliittinen puheteko, joka sinänsä loi uuden tosiasian.

Sateessa ponnisteleva Kekkonen on tietysti jotakin aivan muuta kuin se Getsemanessa kamppaileva Jeesus, mitä pääministeripuolueemme on viime aikoina tarjonnut suomalaisen valtiotaidon perustaksi. Juha Sipilän johtajuudelle on tullut Väyrysen kokoinen vaihtoehto. Sipilä ja Väyrynen ovat nyt kuin jumala ja Voltaire, tervehtivät mutta eivät seurustele. Puoluesihteeri Laanisen tunnelmia en ryhdy arvailemaan.

Tasavallan kannalta katsoen tilanne alkaa näyttää peräti ikävältä. Johtajiensa keskinäiseen luottamukseen perustuvan hallituskoalition sokkeli rakoilee. Jokaisella hallituspuolueen johtajalla on sisäinen johtajuusongelma samalla kun hallituksen suuret yhteiskunnalliset hankkeet ovat yksi toisensa jälkeen karahtaneet poliittisiin johtajuusongelmiin. Jäljellä on hyvä tarkoitus, ylevät päämäärät ja alati hupeneva uskottavuus.

Se sateessa ponnisteleva Kekkonen julisti aikanaan räväkästi, että tässä sitä ollaan. (Pekka Peitsi, 1944) Ja kysyi: Onko maallamme malttia vaurastua? (1952)

Väyrynen revisioi nyt tarmokkaasti takavuosien Eurooppa -politiikansa kurssia.  Sotapropagandaa palvellut Kekkonen, nimimerkki Pekka Peitsi, loi oman poliittisen nahkansa syksyllä 1944. Ulkopolitiikassa oli kauniiden ajatusten ja periaatteiden sijasta tunnustettava voiman oikeus. Yleisten oikeusperiaatteiden toteuttamisen sijasta valtiosopimus ainoastaan osoitti ”tietyn valtapoliittisen tilan”. Sopimuksia noudatetaan vain siihen asti, kun voimasuhteet alkavat muuttua heikomman eduksi. Sen jälkeen syntyvät edellytykset velvoitteiden täyttämättä jättämiseen.

Tätä, kuten Juhani Suomi luonnehtii, kyynistä ja jopa opportunistista periaatetta noudatettiin sitten Kekkosen jälkeenkin. Venäjän heikkouden hetkinä idänsopimusten velvoitteita venytettiin ja lopulta niistä hankkiuduttiin tyystin eroon. Lännessä tehtiin erityisjärjestelyjä, joiden avulla voitiin toteuttaa se, mitä muka oikeastaan ei oltu tekemässä.  Talouspoliittisesti välttämätön EU -jäsenyys kääntyi presidentti Koiviston käsissä turvallisuuspoliittiseksi perustatkaisuksi.  Presidentti Niinistön valtiopäiväpuhe viittaa siihen, että nyt tätä valtapolitiikan rautaista lakia sovelletaan niihin kansainvälisiin velvoitteisiin, joihin kylmän sodan jälkeinen liberaalin interventionismin politiikka perustui. Maailma oli silloin määrä tehdä paremnaksi eurooppalaisten arvojen avulla. Väyrysen tarkka poliittinen vainu on johtanut hänet vereksille jäljille, kun tämä eurooppalaisen politiikan vuoksi on kääntymässä luoteeksi.

Nyt odotamme jännittyneinä, mitä tästä oikeastaan seuraa.  Ryhtyykö Väyrynen kenties yleisen maanpuolustusinnon keskellä soveltamaan Pekka Peitsen toista ulkopoliittista maksiimia: Väistykööt aseet toogan tieltä! Kekkosen aikana ulkopolitiikka kulki puolustuspolitiikan edellä, Koiviston jälkeen marssijärjestys on vaihtunut. Sotaväen edessä olevat miljardihankinnat pakottavat talouskurjuuden vuoksi vakavasti harkitsemaan asiaa. Sateessa ponnisteleva Kekkonen huolehtisi siitä, että harjoitettu solidi ja kohtuullinen ulkopolitiikka tarjoaa sitä liikkumatilaa ja malttia, joiden turvin valtakunta voisi jälleen vaurastua.

Väyrysen tekemisiä on parempi olla ennustelematta, mutta on kuitenkin ilmeistä, että hän on nyt ottamassa käyttöön sellaisia Kekkosen konsteja, joiden avulla Suomi oli aikanaan määrä nostaa hävittyjen sotien ulkopoliittisesta alhosta, kotouttaa Karjalan evakot ja purkaa sotatalouden ja sotakorvausten aiheuttama taloudellinen ahdinko valtionyhtiöiden ja kansallisen talouspolitiikan avulla.

Siis irti eurosta, ei Natolle ja pakolaiset kansoittamaan muuttotappiomaakuntia. Siihen se Väyrysen kolmen ässän kiusaksi päivittämä K-linja tiivistyy. Pienempiin haasteisiin Väyrynen tuskin tyytyy.

Ja kun valtiomiessarjassa painitaan, jossakin vaiheessa molskilla tulee vastaan myös Sauli Niinistö. Nyt Väyrynen kannattaa Niinistön uudelleen valintaa, kunhan Niinistö harjoittaa oikeanlaista politiikkaa. Niinistön kannattaminen tarkoittaa, että omasta puolueesta ei sopivia ehdokkaita löydy, kun Väyrynen itse ei nykyjohdolle kuitenkaan kelpaa.

Väyrysen linjauksissa tärkeintä on aina se, mikä sanotaan pilkun jälkeen. On siis syytä olettaa, että Niinistön kannatukseen liitetty ulkopoliittinen varauma otetaan käyttöön, kun tulee aika mobilisoida tulevan kansalaispuolueen kannattajat samanlaiseksi koko puoluekentän kattavaksi vaaliorganisaatioksi, minkä Kekkonen kokosi vuoden 1962 presidentinvaaleja varten. Vuoden 1973 poikkeuslakiseikkailun jälkeen tämä Kekkosen unelma kansalaispuolueesta toteutui vuoden 1976-78 vaalikampanjassa. Vastaehdokkaiden sijasta silloin presidentinvaalien pääkysymys oli valtiomiehelle sopiva kannatusprosentti.

Näin se Kekkonen aikanaan sateessa ponnisteli.

Sieltä samasta sateesta ponnistaa nyt haastaja Väyrynen. Politiikka on kestävyyslaji.

Sipilän ja Löfvenin turvallisuuspoliittinen duetto

Untelokin blogisti havahtuu, kun Suomen ja Ruotsin pääministerit keskellä yleistä hulinaa julkaisevat yhteisen kannanoton keskinäisestä puolustusyhteistyöstä. Tosin Stefan Löfven ja Juha Sipilä (Pitkäjänteisyys luo vakautta, AL 10.1.2016)vetävät heti alkuun asiansa överiksi väittämällä, että nyt näkisimme selvemmin kuin koskaan ennen, miten riippuvaisia Suomi ja Ruotsi ovat ympäröivän maailman kehityksestä. Kyllä tuo pienten pohjoismaiden riippuvuus suurista maailmantapahtumista tuli selväksi jo 1917-18 ja 1939-1945 tai, jos kauemmaksi halutaan katsoa, 1808-1812. Silloin molemmilla oli kaikki pelissä. Unohtunut on jo sekin, että 1918-20 riehunut flunssa, espanjantauti, tappoi Suomessa yli 20 000 ihmistä, maailmanlaajuisesti uhrien määrää mitattiin kymmenissä miljoonissa. Se oli maailmansotaa kovempi koettelemus.

Näihin onnettomuuksiin verrattuna nyt kysymys on lähinnä suhteellisesta epämukavuudesta.

Mutta sallittakoon nyt kuitenkin pääministereille vauhdikas historiallinen lööppi jutun avaamiseksi. Nykyään kun politiikasta ei oikein voi puhua muutoin kuin ennen näkemättömissä mittasuhteissa. Tai ehkä niin on tehty ennenkin. Kukin aikakausi on sille itselleen kaikkein tärkein.

Pääministereiden viesti on pääministereiden viestien tapaan sillä tavoin juonikkaasti laadittu, että kaikki näyttää jatkuvan ennallaan samalla kun meneillään on isoja muutoksia. Molemmat ilmoittavat olevansa sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella ja että tämä linja palvelee niitä jatkossakin hyvin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus ”myötävaikuttaa osaltaan myös pohjoisen Euroopan vakauteen”.

 

Näinhän asia on ilmaistu vuodesta 1949 lähtien. Me kylmän sodan konkarit tunnistamme siitä oitis Pohjolan tasapainoksi kutsutun asiain tilan. Tuo ”osaltaan” tarkoittaa Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyttä. Mitä se tarkoittaa Suomen idänsuhteiden osalta, sitä täytyy kysyä presidentti Niinistöltä.

Pohjoismaiden yhdessä muodostaman Pohjolan sijasta pääministerit puhuvat ”pohjoisesta Euroopasta” tarkoittaen ilmeisesti jonkinlaista Euroopan pohjoista ulottuvuutta. (Olen kuulevinani myötämielistä murinaa Paavo Lipposen lukukammiosta). Kevyet mullat siis skandinavistien Pohjola-unelmille.

Ja jo vakiintuneeseen tapaan pääministerit vakuuttavat, että liittoutumattomuus ei tarkoita eristäytymistä, kylmän sodan poteroissa kyykistelemistä. Kumppanukset puuhaavat aktiivisesti Euroopan unionissa ja harjoittavat ilmeisesti kahdenvälistä yhteistyötä muiden pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa, pitävät huolta Nato –kumppanuuksistaan ja transatlanttisista yhteyksistään. Ei siis mitään uutta länsirintamaltakaan.

Suomen ja Ruotsin kahdenvälisessä yhteistyössä edetään, kuten tutkijat tapaavat sanoa, inkrementaalisesti, vähin erin suurta meteliä pitäen. Tässä mielessä poliittisesti painavin on pääministerien ilmoitus, että Suomi ja Ruotsi voisivat vastaisuudessa eli tulevaisuudessa toimia yhdessä ”myös kriiseissä ja aseellisissa konflikteissa”. Siis toimia yhdessä, ei liittoutua. Ja tämäkin keskinäisen yhteistyön ”looginen” edistäminen on kietaistu poliittiseen varaumaan, että näin tehdään, ”edellyttäen, että tarvittavat poliittiset päätöksen kummassakin maassa tehdään”.

Suomen ja Ruotsin kriisiaikainen puolustusyhteistyö on ollut tässä jamassa vuodesta 1939 lähtien. Tarvittavia poliittisia päätöksiä ei tehty silloin, ei sotien jälkeen eikä nytkään sanota, onko niitä tarkoitus ryhtyä valmistelemaan. Taivaan sineen, sanoisi saksalainen.

Pääministereillä on siis tuhdisti tavaraa tukemassa politiikkansa pitkäjännitteisyyttä. Mutta miltä juttu näyttää, jos rivien välistä kaivetaan esiin vakaus?

Levottomuutta tunkee päälle pakolaiskriisistä, Syyrian sodasta, Irakin ”vaikeasta tilanteesta”, Afganistanin ja useiden Afrikan maiden epävakaudesta, kansainvälisestä terrorismista, Assadin terrorihallinnosta, Isilin raakuuksista, ”Venäjän Ukrainaa vastaan kohdistamista tuomittavista toimista” (eli epäsuorasta hyökkäyksestä) ja ”Krimin laittomasta liittämisestä” (eli miehityksestä) sekä sotilaallisen toiminnan lisääntymisestä Itämerellä. Yhdessä ne muodostavat vakavimman ”eurooppalaista turvallisuutta” ”uhkaavan haasteen”.

Aha, tässäkö piilee se villakoiran ydin? Euroopan unionin puolustuspilari horjuu uhkaavasti. Sitä silmällä pitäen Suomi ja Ruotsi pyrkivät yhdessä pitämään huolta, että kansainvälistä oikeutta kunnioitetaan ja että ”jokaisella maalla on oikeus tehdä omat turvallisuuspoliittiset valintansa”.

Pohjoisessa Euroopassa tämä viesti on tietysti suunnattu Venäjälle. Ukrainan kansainvälisestä asemasta täytyy saada aikaan modus vivendi, väliaikainen yhteisymmärrys, kun itse ongelmaa ei kyetä lopullisesti ratkaisemaan palauttamalla sotaa edeltänyt asiain tila. Ja jälkimmäinen viesti tarkoittanee, että Suomi ja Ruotsi pyrkivät poliittisesti ja diplomaattisesti torjumaan Venäjän yritykset rajata liittoutumattomien maiden (periaatteellisen) oikeuden hakea Naton jäsenyyttä. Samalla dkuitenkin myönnetään, että näissä oloissa Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus vakauttaa (poliittisesti) pohjoista Eurooppaa ja palvelee hyvin niiden turvallisuuspoliittisia pyrkimyksiä.

Jos minä istuisin Kremlissä näitä Löfvenin ja Sipilän rivien välejä kaivelemassa, ehdottaisin ylimmän vallan haltijalle, että Suomi ja Ruotsi tarjoavat liittoutumattomuuttaan Itämeren alueen modus vivendin pohjaksi, kunhan siitä ei tehdä yleisempää linjakysymystä. Käytännössä se tarkoittaa, että keskustelu Nato -jäsenyydestä pannaan jäihin Pohjanlajden molemmilla puolilla, jos Venäjä puolestaan laittaa sordiinon päälle Itämeren alueella. Turvallisuuspolitiikassa painopiste siirtyisi näin aktiivisesta pakotepolitiikasta provosoimattomaan vakauspolitiikkaan.

Yhtä lailla ilmeistä on, että ajatus EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta on saanut uutta pontta pakolaiskriisistä. On äyskäröitävä yhdessä, kun yhteinen raja etelässä vuotaa ja tulee vuotamaan vielä jonkin aikaa.

Mutta kun en istu Kremlissä, voivat hyvinkin ajatella siellä asiasta aivan toisin ja spekuloida EU:n heikentymisen oireilla.

 

Rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista

Uusi vuosi on henkisesti peräti pulmallinen juttu. Periaatteessa se on toiveita ja mahdollisuuksia täynnä. Moni rohkenee luvata sellaista, mikä on aikaisemmin jäänyt kesken tai kokonaan sikseen. Joku saattaa jopa keksiä kokonaan uusia asioita tai ainakin sellaisia, mitä ei ole tullut aikaisemmin yrittäneeksi. Mutta pääasiassa vanhat asiat ja ajatukset pyrkivät sinnikkäästi varjostamaan sitä, mihin toiveet suuntautuvat tässä elämän vuosittain toistuvassa taitekohdassa.

Historian paradoksi ja viehätys piilee siinä, että asiat yleensä menevät jossakin suhteessa aina toisin kuin mitä oli etukäteen odotettu. Vuotta 2016 aloiteltaessa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista ei päästä yli eikä ympäri. Sen huomaa jo siitä, ettei pääministeri Sipilä ole ilmoittanut päivää, johon mennessä hallitus tämän pulman ratkaisee.

Eri asia on, siirrymmekö todella nykyisestä poliittisesta kvartaalitaloudesta eli määräaikoihin sidotusta päätöksenteosta takaisin reaali-ilmiöiden pariin, jossa asiat vievät entiseen tapaan aikansa. Todennäköistä kuitenkin on, että hallitus pyrkii edelleen pitämään yllä illuusiota liiketilasta aikatauluttamalla omaa toimintaansa ja kuulemalla sitä varten vain itseään.

Erilaisten evakkojen paine on nyt kasvanut niin suureksi, että rajaturvallisuudesta on tullut ohittamaton asia. Ja sen pohjalla on yleisempi kysymys Suomessa asumisen oikeuksista, jota on puolustettu tarpeen tullen vaikka ase kädessä. Tai oikeastaan on puolustettu sitä, että Suomessa asumisen oikeus kuuluu vain meille suomalaisille. Sen verran joustettiin, että osa sai puhua toista kotimaista kieltä.

Jäsenyys Euroopan unionissa toi mukanaan Euroopassa asumisen oikeuden. Sen vakuudeksi luotiin yhteinen maksuväline ja tehtiin sopimus sisäisten rajojen häivyttämisestä. Ulkoisia rajoja ei ollut tarkoitus häivyttää, mutta niitä siirrettiin aina sopivan tilaisuuden tullen tuonnemmaksi kertomatta koskaan, mihin asti tämä meidän Euroopassa asumisen oikeutemme lopulta voisi ulottua. Turkki ei ole Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista oli tarkoitus joskus sopia. Venäjä on Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista ei rakentavaa keskustelua syntynyt.

Neuvostoliiton romahtamisesta huolimatta Amerikassa asumisen oikeudesta sen sijaan ei ole syntynyt mitään vakavaa poliittista keskustelua. Amerikka kuuluu amerikkalaisille. Realiteetit ovat näin ollen sellaiset, että Amerikassa asumisen oikeus on rajoittunut siihen, kuinka voisimme muuttaa Suomessa ja Euroopassa asumista niin, että tuntuisi kuin asuisimme Amerikassa. Sitä odotellessa on yhteisvastuullisesti osallistuttu erilaisiin sotaretkiin, joiden avulla yritetään imitoida jonkinlaista Lännessä asumisen oikeutta viemällä sitä sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään onnistumisen edellytyksiä.

Ja sitten on kylmän sodan jälkeisen maailman suuri unelma, Maailmassa asumisen oikeus. Itse periaate ilmaistiin jo sotien jälkeen YK:n peruskirjassa ja yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta sen toteuttaminen jäi pääosin teknologian, markkinoiden ja kapitalismin hengen kaltaisten suurempien voimien huomaan. Nyt aivan yllättäen Maailmassa asumisen hanke onnistui liiankin hyvin: Vastaanottokeskukset ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet vaatimaan tätä oikeuttaan.

Ja hallitus on peräti ymmällä: Miten käy Suomessa asumisen oikeudelle, kun tulijoita on enemmän kuin mihin rahat ja halut riittävät? Yhtä ymmällä on Euroopan unioni. On osoittautunut, ettei Maailmassa asumisen oikeutta kyetä ratkaisemaan Euroopassa asumisen oikeuden pohjalta. Selviytykööt ken voi –politiikan mukaisesti kukin yrittää ohjailla pyrkijät naapurinsa tontille. Samalla havahduttiin huomaamaan, ettei ulkorajan siirtäminen loitommaksi riittänyt. Sisärajoja häivytettäessä ulkorajat jäivät hurskaiden toiveiden varaan. Kun illuusio paljastui, Eurooppa avautui kertarysäyksellä Maailmassa asumisen tarpeisiin.

Rajaturvallisuus muuttui muutamassa kuukaudessa viivan vartioimisesta naapurin kyttäämiseksi. Ja siitä ei tietysti hyvä seuraa.

Tässä keskustelussa turvallisin käsite on ilmeisesti kotimaa. Sehän sovittaa kätevästi yhteen Suomessa, Euroopassa ja Maailmassa asumisen oikeudet. Ja samalla se on kotiseutua yleisempi käsite, joten erilaiset heimo-, kieli- ja erityisesti kiekkoseuroista johtuvat nurkkakuntaiset erimielisyydet voidaan sivuuttaa.

Mutta poliittisesti kotimaa on tyystin kelvoton, sillä se ei erottele meitä muista. Tästä politiikkaan väistämättömästi kuuluvasta erimielisyyden tarpeesta johtuen rajaturvallisuudesta käyty kotimainen keskustelu kärjistyi Suomessa ja Maailmassa asumisen välisiin näkemyseroihin. Syksyllä Maailmassa asumisen kannattajilla oli yliote, mutta uuden vuoden koittaessa keskustelu näyttää kiertyvän Suomessa asumisen ehtoihin. Tulijat on tavalla tai toisella kotoutettava Suomessa asumiseen. Ja tulijoilla on tietysti omat näkemyksensä, minkälaiseen Suomeen he aikovat kotoutua.

Euroopassa asumisen oikeus on jäänyt auttamatta taka-alalle. Sitä hallitsevista periaatteista ja käytännöistä luovutaan ”tilapäisesti”. Syrjinnän välttämiseksi kaikki yritetään tunkea samoihin valvonnan raameihin, mutta ennen pitkää joudutaan turvautumaan ”profilointiin” jyvien erottelemiseksi akanoista.

Kun Maailmassa asumisen oikeus on tunkenut oman tontin kulmalle, itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa omakohtaisesti. Jos hallitus ei saa asioita kansalaisia tyydyttävälle kannalle, niitä ryhdytään ratkomaan omatoimisesti, yleensä jonkinlaisen porukan voimin. Tällaisesta sisäsyntyisestä siviilivastarinnasta historia tarjoaa kosolti esimerkkejä.

Talonpojat nousivat aikanaan oikein nuijasotaan vallasväen mielivaltaa vastaan. Persujen jytkyissä ja Vennamon unohdetun kansan liikkeessä oli tällaista nuijasodan henkeä, mutta niistä laskettiin ovelasti hallitusvastuun avulla ylin höyry pois. Kansan unohtaminen siirrettiin näin vallanpitäjiltä liikkeen omien johtajien piikkiin.

Mutta ehkä nuijasota on liian mahtipontinen puite tälle kytevälle levottomuudelle. Tyytymättömyys saattaa sen sijaan purkautua jonkinlaiseksi kolmannen vuosituhannen konikapinaksi. Nivalassa nimittäin 1932 pulatalouteen ja viranomaisten määräilyyn kyllästynyt rahvas ryhtyi panemaan hanttiin yhden näivetystautia potevan tamman lopettamismääräyksen vuoksi. Konin henki säilyi, mutta vallesmannin arvovallan palauttamiseksi paikalle tarvittiin kapteeni Nikke Pärmin johdolla 200 sotilasta.
Maailmassa asumisen hillitsemiseksi kootuissa katupartioissa voi hyvinkin muhia tällaisia konikapinoita, jos omakohtainen tyytymättömyys hallituksen harjoittamaan pulapolitiikkaan tästä vielä tiivistyy.

Vuoden 1918 kaltaisen punakapinan uhkaa tuskin on syytä ottaa vakavasti, mutta syksyn 1917 aikana kärjistynyt kysymys lujasta järjestysvallasta kyllä tarjoaa jonkinlaista historiallista kaikupohjaa nykyilmiöille. Lujan järjestysvallan tarpeisiin näet luotiin silloin paikallisia suojeluskuntia torjumaan lakkolevottomuuksia ja pitämään työväen omat järjestyskaartit kurissa. Ja samalla valmistauduttiin myös siihen, ettei vallankumouksen kouriin joutunut emämaa Venäjä kykenisi enää pitämään yllä yleistä järjestystä Suomessa.

Kysymys oli siis syksyllä 1917 Suomessa asumisen ankarammista ehdoista. Silloin pohjalla oli Venäjän sotatilausten ja linnoitustöiden loppumisen sekä maailmansodan aiheuttama taloudellinen romahdus ja joukkotyöttömyys. Samankaltaisia asioita hallitus on nytkin vyöryttänyt pulapolitiikkansa perusteluiksi.

Viime syksyn aikana yhteiskuntasopimuksesta käydystä keskustelusta nousi selvästi esiin työnantajien oikeuksia suojaavan lujan hallitusvallan vaatimus. Ammattiyhdistysliikkeestä puhuttiin koko lailla samassa hengessä kuin työväen järjestyskaarteista syksyllä 1917. Tämä kysymys joukkovoiman käyttämisen rajoista on olennainen osa Suomessa asumisen oikeutta eikä tämä käsistä päässyt Maailmassa asumisen pulma sitä mitenkään helpota.

Historia ei tietenkään toista itseään, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään, minkälaisia asioita saattaa tietynlaisissa oloissa tapahtua. Erityisesti se valaisee, miten pienistä paikallisilta vaikuttavista ristiriidoista ja kärhämistä voi kasvaa mutkikkaita, vuosikymmeniä vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Enimmäkseen ne kuitenkin jäävät pieniksi ja paikallisiksi, kunhan asiasta ei synny arvovaltakiistaa järjestyksen pitäjien ja alamaisten välille. Se on se olennaisin riski näissä nykyisissä rajaturvallisuuspulmissa, joten nyt kaivataan pikemminkin hyvää poliittista pelisilmää kuin päätöksentekijöiden moitteetonta marssijärjestystä.

Merikasarmin salainen ase

Ulkoministeriön ajatushautomossa palveleva Hiski Haukkala peräänkuuluttaa Suomen Kuvalehden (http://suomenkuvalehti.fi/share/287625/172e57) neitsytkolumnissaan – vai onko se nykyään poikuuskolumni – Suomen turvallisuuspolitiikkaan strategista viestintää. Tohtori oli parturin tuolissa tullut siihen käsitykseen, ettei ulkopolitiikassa turha suunsoitto ja rehvastelu auta. Siinä käy kuin porilaisen nakkikioskin jonossa, turpiin tulee muuta kuin makkaraa.

Turhan rutinan sijasta on siis sanottava niin jämäkästi ja ytimeen menevästi, etteivät muut sen jälkeen enää meidän narratiivejamme sormeile. Loppuu se jahkailu uussuomettumisestakin kerralla. Eikä lehdistökään kysele ulkoministeriltä kaiken aikaa niitä ja näitä. Ministeri lohkaisee sitten kun ministerille sopii ja siitä asiasta, mikä ministerille sopii. Siinä välissä ajatushautomo vuotaa sen verran, että kansa ymmärtää, ettei jouten olla. Kipeitä päätöksiä valmistellaan, luottamuksellisesti.

Näsinselän rannalla tuo Haukkalan viesti vaikutti kuin neutronipommi: Ahaa, kissingeriläinen vuoto! Merikasarmilla on vireillä isompi paukku. Petroskoin pommitus tuskin tulee kysymykseen, mutta jotenkin Putin yritetään naruttaa tekemään jotakin, mitä hänen odotetaan joka tapauksessa tekevän. Ja meidän on osattava vetää ajoissa johtopäätökset siitä, mitä Putin kenties voisi tehdä, jos vain ehtii ja jaksaa.

Strategisen viestin sisältöön Haukkala soveltaa diplomaattista kursailuetikettiä. Antaa kuitenkin postmodernisti ymmärtää, että se on juuri sitä, mikä tukee lukijan omaa narratiivia. Eikä kysymys ole vain idänsuhteista, sillä tämän strategisen viestin on määrä seisauttaa veret maailmalla siihen katsomatta, mitä Venäjä tekee. Pannaan siis isilit ja talibanit kuriin saman tien. Ehkä se tehoaa jopa apuaan pyytämättä tuputtaviin ruotsalaisiin, itseään hallinnoiviin ahvenanmaalaisiin ja Suomea Naton avuksi vaativiin heimoveljiin.

Tarkoitus on siis selvä, mutta što delat, mitä tehdään, kysyi 1901 tunnettu neuvostovallan perustaja Vladimir Iljits Lenin. Siitä Haukkalalta on turha odottaa valaistusta. Ulkoministeriön kuuluu näet vuotaa vain siinä määrin kuin sille sopii. Totuushan on siellä kuin herrasväen pahe, siitä on mukava vihjailla.

Puolustusministeri Jussi Niinistö ehti puoluekokoustunnelmissa jo ehdottaa, että Suomi miehittäisi Ahvenanmaan. Paikallisista asukkaista ei ole niin väliä, mutta on huolehdittava hyvissä ajoin, ettei tämä strategisesti tärkeän alueen turvallisuus jää ikivanhojen sopimusten ja itseään ilman sotaväkeä hallinnoivien oolantilaisten varaan. Sotahistorian dosenttina Niinistö kyllä tietää, että Oolannin sota on kauhia, jos se alkaa. Turvallisuuspolitiikkaahan tehdään nykyään nimenomaan erilaisten jos-tilanteiden varalta. Yleis- ja erikoisalojen asiantuntijat tehtailevat niitä niin rivakasti, että Hannibal norsuineen tuntuu olevan koko ajan porteilla. Vanha roomalainen viisaus sanoo, että tällaiseen tilanteeseen on vain yksi lääke: Kartago on hävitettävä. Ei jätetä kiveä kiven päälle.

Mutta Ahvenanmaan miehityksellä tuskin olisi muuta kuin kielipoliittista merkitystä. Suomalais-ugrilaisen kielialueen pienuuden vuoksi sillä ei näin ollen olisi Haukkalan tarkoittamaa strategista vaikutusta globaaleihin narratiiveihin Suomesta.

Löytyisikö historian roskatynnyristä jotakin, joka voisi valaista tätä arvoituksellista juttua?

Onhan siellä Mannerheimin kuuluisa miekantuppi, joka yhä on säilää vailla, kun jäi Viena ja Aunus vapauttamatta ja Kannakseltakin oli lähdettävä uudelleen kipinkapin. Todella strategisen viestin lähetti Adolf Hitler kesäkuussa 1941, kun Saksan mahtavat asevoimat yhdessä suomalaisten aseveljien kanssa ryhtyivät tekemään loppua neuvostovallasta ja historiallisesta Venäjästä saman tien. Suomalaiset itse tosin vesittivät sitä viestiä väittämällä, ettei bolševismia ollut tarkoitus tuhota yhdessä vaan rinnakkain.

Tässä tarkoituksessa jäätiin Syvärille odottelemaan Saksan mahtavien asevoimien tuloa, mutta kun tulematta jäi, Mannerheim saattoi kunnian miehenä aloittaa Lapissa sodan saksalaisia vastaan. Se oli strateginen viesti Stalinille, että Suomesta käsin neuvostovaltiota uhkaisivat vastedes vain suomalaiset. Stalin piti tarjousta kohtuullisena ja sen viestin varassa pärjäiltiin aina siihen asti, kun Mihail Gorbatšov vuorostaan kysyi što delat.

Paavo Lipposella oli muistaakseni oma strateginen viestinsä. Suomen oli jätettävä sikseen skandinaavinen nuhrustelu ja ängettävä suoraan EUn kovaan ytimeen. Mutta ei siitäkään valtioviisaudesta taida nyt olla apua, kun se kova ydin on mennyt peräti veteläksi. Ulkoministeri Soini näyttääkin kauhovan siitä poispäin, mutta Bryssel vetää puoleensa kuin musta aukko avaruudessa. Kohta ei eurounelmista ole jäljellä muuta kuin poliittista antimateriaa Merikasarmin kellarissa. Ja strategisesti vaikeneva ulkoministeri.

Ei siis tunnu löytyvän historian roskatynnyristäkään pitävää otetta tähän Merikasarmin salaiseen aseeseen.

Entä jos se onkin postmodernisti salainen ase, ilmiö korvien välissä. Haukkala nimittäin vihjaisee, että idea olisi peräisin porilaisen nakkikioskin jonosta. Sieltähän se viisaus turhan huutelun vaaroista kumpuaa.  Vuodetaan siis tieto strategisesta viestistä, josta ministeri ja ministeriö vaikenevat. Mitä tiukemmin ne vaikenevat, sen strategisemmalta ja todemmalta viesti näyttää. Ei kai ne olemattomia asioita salaile. Jos hyvin käy, vuoto riittää ja ministeri Soini voi olla siviilissä koko ajan, palkkapäiviä lukuunottamatta tietysti.

Tällainen postmoderni salainen ase toimisi kuin se kuuluisa ohjuskuilu kylmän sodan aikana. Venäläiset esittelivät silloin tekeillä olevia strategisia ohjuksiaan ja amerikkalaiset teeskentelivät, että niitä oli muka enemmän kuin kaksi. Kuroakseen umpeen tämän ohjuskuilun amerikkalaiset veronmaksajat pulittivat kursailematta rahaa ydinaseiden kehittämiseen ja hankkimiseen. Alakynteen strategisen viestinsä vuoksi jäänyt Hruštšov yritti vuorostaan kuroa amerikkalaisten etumatkaa umpeen sijoittamalla pienempiä ohjuksia Kuubaan. Seurauksena oli kriisi ja Oolannin sotaakin suuremman katastrofin uhka. Lopulta supervallat sopivat, että kumpikin rajoittaa ydinaseidensa määrän niin, että niillä voi tuhota ihmiskunnan vain viiteen kertaan. Se kyllä riittäisi pitämään kauhun tasapainossa ja tekemään suurvalloista supervaltoja.

Voisihan tuollainen kuiluidea toimia nytkin. Haukkala nimittäin viittaa kotimaisin voimin toteutettuun totaaliseen maanpuolustukseen. Siitä saisi tosiaan aikaiseksi sopivan postmodernin hytinän. Suomi voisi tehdä tiettäväksi, että se kaiken varalta (vaikka välitöntä uhkaa ei ole haivaittu) mobilisoi maanpuolustustehtäviin asekuntoisen väkensä, sivarit, aseistakieltäytyjät, pienet ja keskisuuret yritykset, työttömät, poliisit, rajavartijat, kalastuksenvalvojat, Kelan toimihenkilöt, eri uskontokuntien isänmaallisesti ajattelevat edustajat, opposition kansanedustajat, satunnaiset maahanmuuttajat, hakkerit, supercellin pelinrakentajat, somen trollintorjujat ja thaimaalaiset marjanpoimijat.

Pääesikunta lähettää kaikille luottamuksellisen mobilisaatiokäskyn: Älä yli päästä perhanaa!

Kauhistuneet naapurit havahtuvat tuota pikaa karuun todellisuuteen: En finne igen!

Kuroakseen suomalaisten strategisen viestin aiheuttaman postmodernin kuilun umpeen naapurit ryhtyvät oitis varustautumaan eivätkä suomalaiset veronmaksajat silloin voi muuta kuin pulittaa sotilaallisen tyhjiön täyttämiseen tarvittavat asehankinnat vaikka velkarahalla.

Turvallisuudesta kun ei tingitä turvattomassa maailmassa.

On se jännää tämä postmoderni turpo. Maailma toimii kuin nakkijono Porin yössä.

Aidan panijoiden ETY -kuviot

Muistaakseni presidentti Kekkonen aikanaan tiivisti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin ja Suomen silloisen ETY-politiikan tarkoitusperät niin, että turvallisuus ei ole aidan panemista vaan veräjän avaamista. Kylmän sodan maailmassa keskityttiin puolin ja toisin vahvistamaan sitä, mikä erotti idän ja lännen blokit toisistaan. Kun tuli kansainvälisen jännityksen lieventämisen aika, tarvittiin nämä blokkirajat ylittävä keskusteluyhteys.

Siitä se sitten alkoi, eteni vähän siellä ja vähän täällä, kunnes puheyhteys oli sen verran selvä, että ulkoministeriön mandariinit Ritarikadulla rohkenivat ehdottaa Kekkoselle, että vedetään välistä. Kremlistä nimittäin oli jo sitä ennen ehdotettu Kekkoselle, että jospa vetäisit tästä meidän pakasta.

Kekkonen veti välistä ja ehdotti kaikille sopiville tahoille, että valmistelevat keskustelut voitaisiin aloittaa Helsingissä. Se nimittäin oli silloin ainoa paikka, jossa Itä- ja Länsi-Saksaa kohdeltiin tasaveroisesti yhtä huonosti. Saksat olivat koko hankkeen ytimessä eivätkä ne sellaiseen kokoukseen tulisi, missä niiden edustajilla olisi erilainen diplomaattinen status.

Jotenkin näin olettaisin, että nytkin fundeerattiin, kun ryhdyttiin puuhaamaan ETY -konferenssin juhlakokousta Finlandia -talolle. Ukrainan kriisi ja erilainen aitojen paneminen on jakanut muutoinkin erinomaisen sekavaan tilaan joutunutta Eurooppaa. Jospa Sauli Niinistö vuorostaan raottelisi veräjää. Onhan ETY nyt alkuperäistä laajempi, mutta myös poliittisesti tärkeä Ukrainan kriisin välimiehenä.

Vaan toisin kävi, veräjä paukahti raottelijansa näpeille. Aidan panijat ottivat tukevan niskalenkin koko hankkeesta EU:n pakotelistan avulla. Suomen hallitus päätti, että Venäjältä maahan pääsee vain tynkävaltuuskunta, siis sellaiset osanottajat, jotka eivät ole EU:n pakotelistalla. Ulkoministeri levittelee hanskojaan: Minkäs teet, eivät diplomaattien notifikaatiot auttaneet, jotkut panivat hanttiin.

Siinä sitä nyt ollaan. Venäläiset voivat osallistua esteitä ETYJ:n kokouksiin Wienissä mutta eivät Helsingissä. Kekkosella oli tähänkin sopiva aforismi: saatanan tunarit.

Koko ETY -ajatus nimittäin pyllähti päälaelleen, kun venäläisten portti suljettiin. Blokkirajat ylittävän keskusteluyhteyden sijasta ETY – kokous palvelee aidan panemista osoittamalla, ettei Venäjä voi tällaisessa yleiseurooppalaista vuoropuhelua edustavassa kokouksessa edustautua muiden kanssa tasavertaisesti. Venäläisten poissaolo tai tynkävaltuuskunta manifestoi tärkeän eurooppalaisen suurvallan eristämistä konferenssissa, jonka se aikanaan pani liikkeelle päästääkseen silloisesta eristyksestään. Se on ensimmäisen luokan arvovaltakysymys ja niissä asioissa muisti pyrkii olemaan pitkä.

Mitä järkeä on asemastaan tietoisen suurvallan nöyryyttämisessä näin arassa tilanteessa?

ETY -hanke tarjoaa sinänsä riittävät poliittiset perusteet poiketa EU:n pakotesäännöistä, jos siihen vain poliittista rohkeutta löytyy. Suomen pakotelinjan nuhteettomuuden varjelemiseksi nyt otettu poliittinen riski on suhteeton. Mutta voihan olla, että Suomi jäi isojen heittopussiksi ja joutui valitsemaan puolensa. Selittelyjen epämääräisyys ei sellaisia epäilyjä ainakaan hälvennä. Ulkoministeri Soini voisi nyt tulla esille virkamiesten, presidentti Niinistön ja EU -kumppaneiden selän takaa ja kertoa selvällä Suomen kielellä, miten tässä oikeastaan näin kävi.

Neuvostoylivalta ja hiipivän miehityksen uhka

Kirjailija Sofi Oksanen kolhaisi Riiassa meidän poliittista itsetuntoamme vertaamalla Suomea venäläisten hyvinvoipaan häkkileijonaan, jota esitellään muulle maailmalle esimerkkinä Venäjän suurpoliittisesta suopeudesta.

Kaltaiseni äreät kylmän sotimisen veteraanit äyskäisevät tähän tietysti takaisin, että parempi leijona häkissä kuin sen pää seinällä. Virolaiset ystävämme sen kyllä ymmärtävät yhtä lailla omien häkkikokemustensa perusteella. Itse me kumpikin häkkimme valitsimme siitä, mitä kulloinkin oli tarjolla.

Häkkivertauksensa Oksanen lainasi Ulkopoliittisen instituutin ajatussäiliöstä eli think tankista.
Ajatushan ei sinänsä ole uusi, sillä kylmän sodan aikana se kuului Nato-maiden peruspropagandaan. Siellä varoiteltiin lankeamasta suomettumisen pauloihin, sillä se johtaisi neuvostoylivaltaan ja hiipivään miehitykseen. Itse kuulin sen suoraan suomettumiskäsitteen isäksi mainitulta professori Richard Löwenthalilta, kun Ulkopoliittisen instituutin johtajana joskus 60-luvun lopulla osallistuin Länsi-Saksan instituutin seminaariin. Varttuneempi kollega huomautti vinosti hymyillen, että Suomen puolueettomuus ja hyvinvointi olivat vain poliittinen näyteikkuna, sillä todellisuudessa sen politiikkaa ohjailtiin silkkihansikkain Kremlistä käsin. Kauko-ohjatut suomalaiset teeskentelivät olevansa poliittisia erityistapauksia idän ja lännen välissä. Sellainen välitila oli pelkkä ansa muiden hyväuskoisten pyydystämiseksi puolueettomuuden tielle. You know, Kekkonen on Kremlin kätyri.

Huono siinä oli puoliaan pitää, kun sali oli pullollaan Natoon uskovia rutinoituneita tutkijoita. Talvisodan ja Talin-Ihantalan ihmeet ne panivat kevyesti Stalinin juonikkuuden piikkiin. Katsokaa nyt geopolitiikkaanne, suomalaiset eivät voi olla oman onnensa seppiä. Tätä samaa epäili aikanaan myös presidentti Kennedy. Suivaantunut Max Jakobson kirjoitti vakuudeksi kirjansa Kuumalla linjalla osoittaakseen, miten Suomi hävittyjen sotien jälkeen vältti miehityksen ja  taidokkaasti vapautui häkistään. Kirja oli niin vakuuttava, että venäläiset eivät sitä koskaan antaneet Jakobsonille anteeksi, eikä lopulta Kekkonenkaan.

Ulkomaisten suomettajien mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen menestystarina kylmän sodan aikana perustui siis itsepetokseen, häkkileijonan kuvitelmaan vapaudesta. Sofi Oksanen varoitti meitä kävelemästä vapaaehtoisesti samaan häkkiin uudelleen. Mutta tuosta häkkivertauksesta voi kyllä vetää myös Löwenthalin johtopäätöksen, että meidän olisi nyt syytä astella toisen häkin suojiin. Niinhän ne lännen suomettajat aikanaan vakuuttelivat torjuakseen kolmannen tien eli eurooppalaisen puolueettomuuden houkutukset.

Meidän kansainvälisestä asemastamme ja turvallisuuspoliittisesta orientaatiostamme on siis jälleen tullut idän ja lännen välisen propagandasodan välikappale. Nyt syyttävät sormet suuntautuvat meihin myös oman häkkinsä erinomaisuutta vakuuttelevien balttinaapureiden ja Naton kotimaisten myyntimiesten taholta.

Tällaisia ne poliittiset kielipelit ovat. Valitse kielikuva niin kerron, mihin pyrit.
Mutta Sofi Oksasen esityksessä häkki oli vain varoittava esimerkki, mörkö pimeässä. Hän nimittäin puhui huolimattoman kielenkäytön riskeistä, poliittisen kielemme pysähtyneisyydestä. Meillä käytetään jopa vaalikeskusteluissa suomettumisesta kielivää neuvostoretoriikkaa, mikä altistaa meidät nyky-Venäjän propagandalle virolaisia naapureitamme herkemmin.

Siinä on kyllä perää. Suomi on niin eristynyt kieli, että vanhat historialliset kerrostumat säilyvät siinä hyvinkin pitkään. Itse niitä emme huomaa, Oksasen kaltaisia ulkoapäin näkeviä on peräti vähän. Kiusallista se tietysti on, kun tällaisia ikkunoita availlaan maailmalle. Mutta parempi se kuin seisova vesi. Luojan lykky, että meillä on näin tarkasti näkevä tulkki omasta takaa.

Oksanen puhui suomettumisesta kielivästä retoriikasta, jota suomalaiset eivät itse ole ymmärtäneet tai halunneet purkaa näkyville. On siinä varmaankin kylmän sodan jälkiä, mutta minusta kysymys on yleisemmästä ilmiöstä, vihjailevasta alamaiskielestä, jonka kustavilaiset juuret ulottuvat autonomian alkuaikojen byrokraattiseen kansallistunteeseen. Silloin torjuttiin ja tukahdutettiin Ruotsista maahan pyrkivät kansallisuuden ja vapauden aatteet, Turun romantiikka. Siihen kustavilaisen itsevaltiuden perinteeseen ja venäläiseen autokratiaan fennomaanit sitten sovittavat oman, hallitsijauskollisen kielipolitiikkansa.

Sotien jälkeen ja kylmän sodan aikana omaksuttu poliittinen puhekuri oli tämän saman tsaarinvallalle uskollisen alamaiskielen jatkoa. Sitä ennen se oli Natsi-Saksaan nojautuvan ulkopoliittisen orientaation käytössä ja sodan aikana vielä Valtion tiedoituslaitoksen valvonnassa. Ulkopolitiikasta opittiin puhumaan tilanteeseen sopivalla tavalla, vihjaillen, epämääräisesti ja epäsuorasti. Arimmista asioista yksinkertaisesti vaiettiin.

Eikä tämä polittinen puhekuri Neuvostoliiton hajoamiseen päättynyt. Kylmän sodan jälkeen sen avulla pidettiin yllä poikeusoloissa omaksuttua yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista, konsensusta. Sitä samaa luottamusta sorvataan juuri nyt uuden hallituksen perustaksi.

Kun asioista on väistämättä erilaisia näkemyksiä, sovitaan sanoista, yhteisestä kielenkäytöstä. Ilman sitä kansakunta jakautuu ja kenties riitautuu sovittamattomasti kuin perustuslailliset, aktivistit ja myöntyväisyyspoliitikkot autonomian lopun kriisivuosina tai valkoiset ja punaiset vuoden 1918 kansalaissodan ja punakapinan jälkeen.

Tässä kiertelevän alamaispuheen häkissä ovat Venäjää myötäilevien ohella myös ne, jotka sitä myötäilyä arvostelevat. Kysymys on syvälle juurtuneita puhekäytännöistä, siitä mikä sopii sanoa suoraan ja mikä muuten on ilmeistä. Poliittisen etumerkin muuttaminen ei itse kielipeliä muuta. Yhdet pelaavat mustilla, toiset valkoisilla nappuloilla, mutta samoilla säännöillä.

Eikä se suomettumisen purkaminenkaan ihan tekemätön asia ole.  Matti Pulkkinen kirjoitti jo 1985 Romaanihenkilön kuolemassa suomettumisen haavat auki.  Hän ymmärsi ja ehkä myös hyväksyi sotien jälkeisen ajan poliittisen pelin idän ja lännen välissä. Paasikivi ja Kekkonen olivat Suomea, tiesivät mitä jättivät sanomatta. “Ja veivät sen tiedon.” Heidän seuraajansa olivat vaikenevinaan, ikään kuin heillä olisi ollut jotakin, mistä vaieta.  “Suustaan neuvostotississä kiinni.”

Kun tämä itsensä kadottanut K-linja lopulta murskattiin ja “Koivisto lyötiin presidentiksi kuin uusi raha”, Pulkkinenkin sanoi hokeneensa: “Nyt Suomesta tuli Suomi.”  Vaan eipä tullut, eikä toteutunut Pulkkisen oma sankaritarina:

“Paasikiven linja: miehuuden unelma. Minä sananvapauden sankarina!”

Sananvapauden oli siis määrä syrjäyttää ‘sanan voimalla’ elävä virallinen totuus, Paasikiven linja. Suomalaiset oli järkytettävä huomaamaan, että he olivat vaipuneet unenkaltaiseen rauhantilaan. Sitä toki ilmeni muuallakin Euroopassa, mutta totaalista se oli Suomessa, jossa luottamus Neuvostoliittoon muuttui fraaseista eläväksi lihaksi. Sinnekö haluaisin, Pulkkinen ihmetteli, oravanpesään, liepottamaan rauhanviiriä, hautumaan yhteisessä hajussa, jauhamaan loputonta sököä, maina ilmansuunnat, kortteina valtiot, tavoitteena oma piste ja pöytänä yhteinen syli: satapäinen luonnonoikku.

Jotta tästä rauhanviirin liepottamisesta päästäisiin, meidät omat kokemuksemme unohtaneet ‘Romaanihenkilöt’ oli seivästettävä kirjailijan terävään kynään, sillä me emme tienneet enää, mistä Paasikivi ja Kekkonen vaikenivat, minkä he veivät mennessään. Tuon vaietun tiedon kadottua “Paasikiven linjalla ihminen ei tehnyt enää mitään.

“Pelkkä rauha? Miten elämän käy?”

Pulkkisen monikerroksisen ajankuvan ytimessä oli kuviteltu kirja Neuvostoliiton hiipivästä miehityksestä yya-sopimuksen avulla. Sen alaotsikoksi tulisi “suomalainen uni”, sillä vasta unessa herposi itsesensuuri. Ja mikä olisi kylmän sodan ajan suomalaiselta tiukimmin sensuroitu kuin aggressio, Pulkkinen kysyi. Tuo käyttämätön kyky kivisti, sillä se oli turha eikä johtanut mihinkään. Siitä oli tullut “viimeinen vihollinen, syövän paikallaan polkeva vimma”. Tuon kadotetun vihollisen suomalaisille saattoi lahjoittaa vain heidän liittolaisensa Neuvostolliitto. “Vaikka itsensä.” Jos korvaamme YYA-sopimuksen Oksasen mainitsemalla sinnikkäällä neuvostoretoriikalla, Pulkkisen ajankuva hiipivän miehityksen uhkasta on valmis.

Suomettuneessa Suomessa ihminen kaipasi pelastusta itsestään. Romaanihenkilön kuolema oli hätähuuto, jotta “edes suurvalta minut näkisi, ja ottaisi lujasti kiinni.” Oli oltava jotakin, josta saattoi ottaa tosissaan mittaa, josta oli selvittävä omin voimin, kuten Pentti Linkola, joka “… pujottautuu köyden silmukkaan. Jäällä on lunta nilkkaan asti. Hän kyyristyy, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää.”

Tähän on nyt siis palattu, suurvalta ottaa jälleen lujasti kiinni, heikon Venäjän ja kirjoista opitun eurooppalaisen illuusion haihtuessa nykyisten ‘Romaanihenkilöiden’ on jälleen pakko kyyristyä, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää. Ja hyvä niin, sitähän Pulkkinen kaipasi. Kunhan ei kuvitella turhia eikä herätetä toivoa siellä, missä sitä ei ole.

Pulkkinen puhui myös Afrikasta, vieraudesta ja suvaitsemattomuudesta, kehitysavun harhakuvitelmista. Sekin uni on nyt toteutumassa.
Tunnistin silloin Pulkkisen pohdinnoista toki itseni ja tutuilta ne tuntuvat yhä. Kuuluinhan Pulkkisen manaamiin sota-ajan lapsiin sekä nopeasti ja vaivatta valtaan nousseisiin 60-lukulaisiin. Olin rauhanaktivisti, sadankomitealainen, joten vastustin Vietnamin sotaa, amerikkalaista imperialismia latinalaisessa Amerikassa ja Tšekkkoslovakian miehitystä, kannoin huolta Puolan sotatilasta ja DDRn eristämisestä. Olin myös kehitystutkija ja Afrikan-kävijä, sillä rakentelimme silloin yliopiston ja YITn voimin kaivoja, huusseja ja terveyskeskuksia Keniaan, koulutimme afrikkalaisia tiedottajia ja harjoitimme kansainvälistä tutkimusyhteistyötä.

Pulkkisen listalla suurin syntini oli, että lukeuduin Paasikiven linjamiehiin, sorvailin tulkintoja YYA-sopimuksesta, virallisista tiedonannoista ja Kekkosen puheista, ideoin suomalaista rauhanpolitiikkaa ja kehittelin tieteellistä vaihtoa neuvostotutkijoiden kanssa.

Pitkä lista yhdelle miehelle, mutta olihan meitä koko joukko silloin. Siltä kannalta katsoen olin täysin mitoin juuri sellainen ‘Romaanihenkilö’, jotka Pulkkinen halusi asettaa silmätysten vastaansanomattoman todellisuuden kanssa. Eikä hän siinä suhteessa sanojaan säästellyt, vaan otti Afrikan -matkojaan kuvailevan osan tunnuksen George Orwellilta: On pakko kuulua älymystöön uskoakseen tällaisia: kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin typerä.

Se oli se meidän kuplamme.

Ulkopoliittinen instituutti järjesti Romaanihenkilön kuolemasta viime syksynä lukupiirinsä kokouksen, mutta kiinnostus jäi laimean puoleiseksi.  Luin silloin uudelleen Pulkkisen kirjan ja huomasin, että Ukrainan kriisin tunnelmissa Pulkkisen kuvitteellisen romaanin toteutumisen,  “loppuun kirjoittamisen” uhka oli entistä ilmeisempi.  Pulkkinen tosin ei tarkoittanut “loppuun kirjoittamista” ennusteeksi vaan toiveeksi, suomalaisten uneksi , joka vapauttaisi heidät itsensä holhoamisesta, palauttaisi kadotetun kielen. Tältä kannalta katsoen Ukrainan kriisillä todella voisi olla syvärakenteinen vaikutus suomalaisten turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Sehän on ollut meille todellinen sota  Pulkkisen tarkoittamassa mielessä. Olemme nimittäin osallistuneet sen “draamalliseen kehittelyyn “.  “Muu on banaalia teurastusta. Se vain todetaan. Luonnontapahtuma.”
Sofi Oksasen alustus toi meidät tällaisen draamallisen kehittelyn äärelle, etsimään kauan sitten kadotettua kieltä.