Molotovin diktaatti Ahvenanmaan asemasta on aikansa elänyt

Suorin tie ei kansainvälisessä politiikassa välttämättä ole lyhin.

Tuli tämä Andrei Tarkovskin hienon elokuvan idea mieleen, kun luin YLEn verkkosivulta tutkijaystäväni Tuomas Forsbergin ehdotuksen, että Suomi sanoo irti Paasikiven ja Molotovin 1940 neuvotteleman sopimuksen Ahvenanmaan puolueettomuudesta ja linnoittamattomuudesta. Neuvottelut päättyivät Molotovin ultimaattumiin ja Paasikiven kiukkuiseen sähkeeseen ulkoministeriölle, että Kreml ei ole kihlakunnanoikeus.

Ministeriö taipui ja Molotov sai sen, mitä alun alkaen vaati. Laihaksi lohdutukseksi jäi, että myös vuoden 1921 kansainvälinen sopimus jäi voimaan. Neuvostohallitus kieltäytyi ottamasta siihen perustuvia takaajavaltion oikeuksia ja velvoitteita, minkä se olisi voinut tehdä tsaarin Venäjän seuraajavaltiona. Molotovin diktaatin seurauksena lukuisat neuvostodiplomaatit yhä valvovat, miten Suomi huolehtii Ahvenanmaan asemasta ja puolustaa sitä tarpeen tulle.

Tarkovskin Stalker liikkui aikanaan meteorin tuhoamassa maailmassa, missä mikään ei ollut entisellä kannalla. Siksi suora ei välttämättä ollut lyhin tie päämäärään. Meidän Niinistömme ja Marinimme yrittävät nyt yhtä lailla hapuilla eteen päin tuntemattomaksi vääntyneessä ympäristössä.

Lyhin tie Ahvenanmaan venäläisdiplomaattien karkottamiseksi ei ole vuoden 1940 kahdenvälisen sopimuksen irtisanominen samalla tavoin kuin irtautuminen Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista velvoitteista 1990. Koiviston kuuluisa opetaatio Pax vaati useamman vuoden diplomaattiset neuvottelut. Putin ja Lavrov tuskin siihen ryhtyvät, emmekä itsekään voi kahdenväliseen keikkaan enää ryhtyä. Sopimuksen voi tietysti sanoa yksipuolisesti irti. Hyvä niin, jos kumppani siihen suostuu. Putin tuskin siihen alistuu, mutta ottaa kaiken ilon irti, jos emme sopimusta noudata.

Ei Putinille sellaisia kortteja kannata jakaa.

Yksinkertaisempaa on vedota meille edullisempaan sopimukseen vuodelta 1921. Molotov luopui kesällä 1940 vaatimuksestaan, että kahdenvälinen sopimus korvaa sen. Se oli pitemmässä juoksussa komissaarilta vikatikki.

Suomi voi Ahvenanmaan kansainvälisen aseman suojelijana ja tarvittaessa sen puolustajana yksinkertaisesti ilmoittaa, ettei venäläisten diplomaattien oleskelua Ahvenanmaalla enää sallita, koska Venäjä on sotaa käyvä maa, eikä sillä ole vuoden 1921 sopimuksen tarkoittamia takaajavaltion oikeuksia.

Molotovin diktaatista pääsemme eroon ilmoittamalla, että vuoden 1940 sopimus on olosuhteiden muuttumisen vuoksi rauennut. Rebus sic stantibus! Paasikivi saisi näin moraalisen hyvityksen viivytysvoitostaan kesällä 1940.

Tällainen menettely vahvistaisi vuoden 1921 kansainvälisiä vakuuksia Ahvenanmaan asemasta, kun venäläisten kahdenvälinen erityisasema Ahvenanmaalla loppuu. Nyky-Venäjä voi osallistua monenkeskiseen järjestelyyn hyväksymällä seuraajavaltiona tsaari-Venäjän velvoitteet, joista neuvostohallitus aikanaan kieltäytyi.

Se kyllä Molotovia potuttaisi, mutta sopii potuttaa. Mutta ehkä Putin tykkäisi tsaarin manttelista, tiedä häntä. Siinä tosin on ikävä hävityn Krimin sodan lemu.

Tuota ajatuslinjaa voi jatkaa niin, että Suomi ja Ruotsi Naton jäseninä toteuttavat yhdessä vuoden 1939 Tukholman sopimuksen, jonka nojalla ne hyökkäyksen sattuessa yhdessä suojaavat Ahvenanmaata kunnes 1921 sopimuksen mukaiset takuujärjestelyt muka toteutuvat. Siitä riemastuisi Tukholman sopimuksen arkkitehti Mannerheim.

Meidän on myös syytä muistaa, että Ruotsi sai vakuudet Ahvenanmaan puolueettomuudesta, kun Kansainliitto ratkaisi kiistan Ahvenanmaasta Suomen hyväksi. Ruotsia kuulematta näitä asioita ei voida hoitaa.

Näin mentellen voisimme myös ottaa pienen askeleen siihen suuntaan, ettei Paasikiven ja Yrjö-Koskisen reaalipoliittinen maksiimi ole välttämättä yleispätevä. Kreml ei ole kihlakunnanoikeus vieläkään, mutta nämä meidän nykyiset stalkerit voivat sanoa, ettei siitä tarvitse kaikissa oloissa välittää.

Se kyllä potuttaisi Putiniakin, mutta sopii potuttaa.

Sano, Sanna Marin, hyvä sana YKn puolesta!

Ukrainan sodan pimeydestä on viime päivinä pilkahtanut pieni toivon kipinä.

Sodan loppua ei ole näkyvissä, päinvastoin, sen pitkittymisen uhka käy yhä ilmeisemmäksi. Pääministerin lupaama moraalinen voitto Venäjästä on jo saavutettu, mutta on syytä harkita tarkoin, mitä Venäjän nujertaminen sotilaallisesti oikeastaan tarkoittaa.

Putinin hallinto voi tietysti romahtaa, mutta milloin ja miten, jos ylipäänsä, sitä emme tiedä. Emmekä tiedä sitäkään, mitä siitä mahdollisesti seuraa. Sen tiedämme, että parempaa Venäjää joudumme joka tapauksessa odottamaan hyvin pitkään.

Tarjolla on paljon huonoja alternatiiveja, mutta vain vähän toivoa. Usko oikean asian voittoon sen sijaan näyttää lähes järkkymättömältä. Hyvä niin, kunhan joku keksii, miten siihen päästään.

Jotta Venäjä joutuisi Saksan tavoin aloittamaan vuodesta 0, on kaikkien kannalta kaikkein huonoin vaihtoehto. Perikadon politiikka ei yksinkertaisesti tule kysymykseen.

On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että voittaaksemme Venäjän sotilaallisesti Ukrainassa, muiden on mentävä siihen mukaan, tai sitten meidän on taisteltava viimeiseen ukrainalaiseen asti. En tiedä, kumpaa vaihtoehtoa pääministeri ajatteli. Suomen kannalta tilanne on ikävä, kävi tässä niin tai näin. Sodassa ryvettynyt suurvalta on naapureista ikävin. Siihen tässä nyt on joka tapauksessa valmistauduttava.

Mukaan meneminen voi tarkoittaa suoraa osallistumista taisteluihin, aseellista väliintuloa joko sotilaallisin tai humanitaarisin perustein, tai konfliktin rajaamista ja hillitsemistä kansainvälisesti.

Se toivon kipinä, minkä olin näkevinäni liittyy voimankäytön hillitsemiseen. Sitä varten tarvitaan jonkinlainen väliaikainen poliittinen yhteisymmärrys, modus vivendi. On kenties lähdettävä Venäjän armeijassa Napoleonin sotien aikana palvelleen preussilaisen kenraalin, Carl von Clausewitzin, hokemaksi muodostuneesta mietelmästä, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin.

Se tulkitaan usein niin, että sotaan joudutaan, kun politiikka epäonnistuu. Jos puhe ei auta, tapellaan niin paljon kuin jaksetaan, Paasikivi aikanaan uhosi. Mutta hän kuitenkin otti hyvin vakavasti Snellmanin varoituksen, että vain sivistymättömien kansojen nähdään taistelevan viimeiseen mieheen.

Clausewitz ei tarkoittanut, että sota olisi politiikan vaihtoehto. Sotataito on yksi sen välineistä. Jos sotataito astuu valtiotaidon edelle, ollaan perikadon tiellä. Clausewitzin usko järkiperäiseen voimankäyttöön sen sijaan on aikansa elänyt. Tarkoitus ei pyhitä mitä tahansa keinoja.

Miten siis voisimme tässä tilanteessa jatkaa politiikkaa toisin keinoin muutoin kuin menemällä yli aidan matalimmasta kohdasta? Yksi askel eteenpäin on parempi kuin viisi taakse.

Minun toivonkipinäni on nyt YKn pääsihteerin aloitteen varassa. On yritettävä saada aikaan Ukrainassa tulitauko humanitaarisin perustein järjettömän tappamisen ja tuhoamisen lopettamiseksi. Se on kieltämättä iso moraalinen myönnytys Putinille, joka tuota perikadon politiikkaa käyttää hyväkseen. Mutta minkäs teet, meidän moraalinen tuomiomme ei Putinia pysäytä. Voittaaksemme todella tämän sodan moraalisesti, meidän on pysäytettävä Venäjän sotakone – tavalla tai toisella, joksikin aikaa, jotta muulle harkinnalle jää tilaa.

Kiina on lujasti pääsihteerin tarkoittaman modus vivendin kannalla. Yhtä lailla monet Ukrainan sodasta suoraan kärsivät maat Euroopan ulkopuolella vaativat oman hätänsä huomioon ottamista. Ilman Ukrainan ja Venäjän viljaa moni hauras valtio on nälänhädän ja sisäisen kaaoksen tiellä. Taloussodassa ei sakkaa vain Venäjän talous, suurin tuho syntyy Ukrainassa, mutta sodan taakka kasvaa yhtä lailla Euroopassa.

Olennaisia eivät ole nyt YKn turvallisuusneuvoston kinastelut, vaan mahdollisuus kansainvälistää Ukrainan sota Clausewitzin tarkoittamalla tavalla. Valtiotaito on asetettava sotataidon edelle, etsimällä pienintä yhteistä tekijää verenkarvaisen valtioedun varjosta.

Sano, Sanna Marin, hyvä sana YKn puolesta! Se ei Lännen rintamaa rapauta.

Pääsihteeri tarvitsee tietysti suurvalloilta poliittista tilaa, mutta se tie on silti parempi kuin Putinin tie, suurvaltojen konsortio. Uniting for Peace -päätös Korean sodan alkaessa 1950 tarjosi YKn yleiskokoukselle tilaisuuden toimia, kun turvallisuusneuvosto ajautui suurvaltojen etuoikeuksien vuoksi umpikujaan. Siinä ollaan jälleen.

Tämä meidän Niinistö

Tarkoitus oli vaieta, kunnes on jotakin järkevää sanottavaa ajankohtaisesta suurpoliittisesta tilanteesta, mutta tämä meidän Niinistömme onnistui koluamaan uneliaan tarkkailijan liikkeelle. CNN:n Amanpour-haastattelu jäi kotimaisessa mediassa oudon vähäiselle huomiolle. Ei ehkä sopinut tendenssiin.

Historikus kuitenkin havahtui tutkailemaan vertailukohtia. Jos oikein ymmärsin, meidän presidenttimme on mukana troikassa, jolla on suora puheyhteys – milloin tahansa – Vladimir Putiniin. Ne kaksi muuta, Macron ja Scholz, ovat eurooppalaisten suurvaltojen johtajia. Kyseessä on täysimittainen sota Euroopan arimmalla rajalla, mistä Niinistö pääsi puhumaan suoraan myös Yhdysvaltain ylimmälle johdolle.

Peräti poikkeuksellista, sanoisin. Kekkonen kohosi maineensa huipulle isännöidessään pääosin muiden neuvottelemat ETY-kokoukset 1973 ja 1975. Koivisto kirjoitteli Bushille ja Gorbatšoville näkemyksistään. Siinä se sitten on, muutoin ollaan oltu suurpolitiikan vietävissä tai harjoitettu ruotsalaisten tapaan huomaamattomuuden politiikkaa.

Suomen kaltaisen suurpolitiikan satunnaisen pikkujättiläisen on tietysti otettava tämä maan kansainväliseen asemaan merkittävästi vaikuttava seikka huomioon. Siitä on meille paljon hyötyä, mutta mahdollisista virheistä saattavat muut joutua kärsimään. Niinistö on selvästi kasvamassa valtiollisesti merkittäväksi johtajaksi.

Presidentti varmaan sovitti sanansa tilanteen vaatimalla tavalla suurempaa yleisöä simällä pitäen. Mitä hän siis sanoi?

Putinin listasta Niinistö kertoi, ettei siinä ole Ukrainan hallituksen syrjäyttämistä. Toisin otaksuttiin, Niinistö huomautti kulmiaan kohotellen. Asia voi siis olla toisinkin, mutta korkean tason keskusteluissa lähdetään siitä, että Putin sanoo nyt näin. Paasikiviläinen optimistinen olettamus siis.

Krimin ja Donbassin hallintoalueiden luovuttaminen on tietysti Putinin listalla. Mutta Niinistö puhui listasta sillä tavoin, että siellä on paljon muuta, mistä ei vielä puhuta. Jos puhutaan, siitä tulee arvovaltakysymys.

Ukrainan demilitarisoimisesta Niinistö sanoi hirmuisen totuuden: Venäjä hoitaa sen voimakeinoin, jos vain siihen kykenee. Se on meille suomalaisille se ikävin uutinen. Meidän vakiintunut kansainvälinen asemamme muuttuu perustavasti, jos naapurinamme on suurvalta, joka ryhtyy asevoimin demilitarisoimaan naapureitaan.

Näin kävi edellisen kerran 1939.

Onko Putinin listalla Pyhän Venäjän yhdistäminen, sen Niinistö jätti hautumaan. Ehkä se on tekosyy kotimaisiin tarpeisiin tai henkilökohtainen poliittinen kehys, ehkä ei. Sama pulma meillä oli syksyllä 1939. Oliko Stalin vilpitön puhuessaan Neuvosto-Venäjän legitiimeistä puolustuksellisista tarpeista? Paasikivi ei Moskovan neuvottelujen alkaessa siihen uskonut, mutta otti silti Mannerheimin neuvosta optimistisen vaihtoehdon neuvottelujen lähtökohdaksi. Se oli ainoa, mistä voitiin neuvotella.

Näin ehkä järkeilee myös tämä meidän Niinistömme. On katsottava neuvottelujen tie loppuun asti. Ellei tulosta synny, tapellaan vastaan kaikin voimin yksin ja yhdessä.

Niinistön elekieli jätti epäilyksen madon kaivertamaan. Mitä muuta Putinin listalla kenties on?

Itse asettaisin kuitenkin kysymyksen toisin. Mikä on se olosuhteiden logiikka, jota huipputason keskusteluissa ei voi sivuuttaa, on se sitten Putinin listalla tai ei? Sota on Venäjälle niin raskas, ettei Putin voi asialistaa enää yksipuolisesti sanella. Aika ei ole enää kenenkään puolella.

Poliittisesti Putin haluaa tunnustetun aseman eurooppalaisen suurvallan johtajana. Se on iso tilaus, eikä Putin voi juuri muuta tarjota kuin järjettömän tuhoamisen ja tappamisen lopettaminen. Tällaiseen perikadon politiikkaan ovat suurvaltojen johtajat turvautuneet aikaisemminkin, mutta ei sitä juuri nyt olisi Euroopassa odottanut.

Tuliko se väistämättä, vai annettiinko se tapahtua?

Tilanteen logiikka on nyt joka tapauksessa sellainen, että Venäjä on sitonut armeijansa arvovallan tähän sotatetkeen sen vaatimista uhreista ja uhrauksista piittaamatta. Länsivaltain aseapu pitkittää väistämättä konfliktia. On vaikea ajatella, että Venäjä jättäisi aselevon jälkeen rajalleen hyökkäyksen katkeroittaman tynkä-Ukrainan, jolla ovat avoimet rajat länteen.

Putinin listalla on hyvin todennäköisesti järjestely, joka varmistaa Venäjän sotilaallisen läsnäolon Ukrainan länsirajoilla ja sulkee sen pääsyn Mustalle merelle. Ilman sitä poliittista ratkaisua tuskin syntyy.

Jos Putinin Venäjä pysyy koossa, se kohtelee Ukrainaa samalla tavoin sotilaallisena etumaastona kuin Stalin Itä-Puolaa, Baltian maita, Suomea ja Bessarabiaa. En tarkoita, että historia toistaisi itseään. Suurvallat, kuten usein myös pienet, kuitenkin toimivat usein entiseen tapaan uudenlaisissa tilanteissa. Tätä logiikkaa ei kenties otettu vakavasti, kun harkittiin suhtautumista Venäjän heikkouden tilaan.

Korrektisti eri mieltä

Oppikoulun alkuvuosina meille aikanaan opetettiin toista kotimaista kieltä pänttäämällä ulkomuistista ruotsinkielisiä sananlaskuja. Sieltä puolen vuosisadan takaa pomppasi “Fly leende fiende och smickrande vän”, kun seurailin Salisburyn myrkkyhyökkäyksen herättämää turpokeskustelua.

Varo hymyileviä vihollisia ja imartelevia ystäviä sopii ohjeeksi toisiaan kursailematta kehuville someklaaneille, mutta ohjenuoraksi se kelpaa myös meille sääntöperäisen kansainvälisen järjestyksen kannattajille.

Suomen mahdollisia vastatoimia on pääosin arvioitu turpokeskustelua muutoinkin hallitsevasta puolustuspoliittisesta näkökulmasta.

“… jos Suomi kriisitilanteessa toivoo saavansa EU-mailta apua, on sen itse osoitettava myös solidaarisuutta.”

Näin lausuu esimerkiksi alati valpas Matti Pesu STT:n kautta. Siltä kannalta katsoen temppelin harjalle joutuu pääministeri Sipilä, presidentin suostumuksella tietenkin. Pääministerin hymyn väkinäisyys kielii, että joku muu voisi hypätä. En oikein jaksa uskoa, että unionista sellaista ryhtiä löytyisi, että tuo odotus täyttyisi. Jos yhteistä rintamaa ei löydy, Salisburyn hyökkäys on uutena kiilana unionin sisällä. Se on sitäkin kipeämpi kiila, että solidaarisuutta pitäisi osoittaa unionista lähtöä tekeville briteille.

Suomella ei ole kahdenvälistä syytä kohdistaa vastoimia syylliseksi epäiltyyn Venäjään. Periaatteessa voimme kollektiivisen itsepuolustusoikeuden nojalla tukea brittejä, jos ja kun he apua pyytävät. Mutta siihen ei yleinen vetoomus riitä. Sitä paitsi Suomen ja Britannian välisen puolustusyhteistyön uskottavuuden suojaaminen poliittisesti näinkin järeillä toimenpiteillä olisi hätävarjelun liioittelua ja luultavasti myös haitallisia tuolle yhteistyölle muutoinkin.

Mutta meillä ei myöskään ole oikeutta vetäytyä EU:n erimielisyyksien tai juridisten näyttökysymysten suojiin. Siksi asiaa olisi parempi arvioida puolustuspoliittisten näkökohtien sijasta sääntöperäisen kansainvälisen järjestyksen kannalta.

Se on yleensä jätetty YK:n huoleksi tai vedetty aivan muista syistä koottujen satunnaisten koalitioiden verhoksi. Nyt on selvää, että YK tässä tapauksessa on pitkä ja tukala tie. Sitä edeten haitat hyvinkin ylittävät hyödyt. Siksi samanmielisten valtioiden koalitio on todennäköisesti Suomen kannalta järkevin vaihtoehto. Siinä asiassa presidentin on oltava ohjaimissa, mutta yhtä lailla tarvitaan pääministeriä, sillä EU:n isot maat tarvitaan tuon koalition ytimeen. Näin mitataan myös se, kantaako Yhdysvaltain nykyhallinto vastuunsa sääntöperäisestä kansainvälisestä järjestyksestä.

Miten me siis voimme sanoa korrektisti Venäjälle, että tällainen meno ei vetele?

Laulammeko kenties läntisten liittolaistemme lauluja ja teemme arvovaltakysymysestä entistä vaikeamman? Vai tarjoammeko Kremlille tilaisuuden ylösrakentaa niitä kansainvälisen politiikan sovinnaissääntöjä, joita presidentti Putin on monesti peräänkuuluttanut?

Tarjolla on valitettavasti vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja, mutta se ei ole meidän valintamme. Asiallisten idänsuhteiden ylläpitämiseksi kummankin etujen mukaista on, että välttämättömien vastatoimien kierre ei syvene kohtuuttomasti. Siksi asiasta ei kannata tehdä puolustuspoliittista sooloa, duettoa tai edes sinfoniaa.

Kysymys on meidän oman turvallisuutemme kannalta keskeisten normien rikkomisesta. On käyty siviiliväestön kimppuun uudenaikaisella joukkotuhoaseella, jota ei periaatteessa enää pitäisi olla.

Asian luonteesta johtuen se täytyy ratkaista aihetodisteiden perusteella, siis poliittisena kysymyksenä ensin. Juridisen näytön vaativan käsittelyn aika tulee, jos tarvittava näyttö löytyy. Mutta siihen ei näin ikävää asiaa sovi haudata.

Aihetodisteet Venäjää vastaan ovat tässä tapauksessa vahvat. Siltä kannalta katsoen on aivan sama, onko hyökkäys tapahtunut Venäjän hallituksen toimeksiannosta, luvalla tai tieten, vai onko takana jokin poliittisen valvonnan ulottumattomissa oleva taho. Nyt tiedossa olevien seikkojen perusteella on syytä uskoa, että kielletyä joukkotuhoasetta on käytetty Venäjän alueelta käsin. Tällainen anonyymi voimankäyttö täyttää epäsuoran hyökkäyksen tunnusmerkit, joten se rikkoo voimankäyttöä ja sillä uhkaamista sääteleviä sääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Käytetty ase on poliittisesti ja moraalisesti pöyristyttävä, ehkä tarkoituksella.

Suomella on täysi oikeus kollektiivisen itsepuolusoikeutensa nojalla ryhtyä vastatoimiin yhdessä muiden samanmielisten valtioiden kanssa suojatakseen oman turvallisuutensa kannalta elintärkeitä sovinnaissääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Se on myös Venäjän valtiollisten etujen mukaista, mikäli se haluaa välttää sotilaallisen vastakkainasettelun kärjistymisen yleensä ja erityisesti omilla rajoillaan.

Vapautuakseen aihetodisteisiin perustuvista vastatoimista, syylliseksi epäillyllä on oikeus ja velvollisuus osoittaa, että teolle löytyy jokin uskottava vaihtoehto. En ole havainnut, että Venäjä olisi mitään varteen otettavaa mahdollisuutta esittänyt.

Vieraan valtion diplomaatit ovat toimipaikoissaan isäntämaansa suostumuksella. Tuo suostumus voidaan evätä sekä juridisin että poliittisin perustein, kunhan toimenpide on asiallisessa suhteessa siihen, mikä on sen perusteena. Tässä tapauksessa suun tunnustus ei riitä, voimankäyttöä ja kemiallisia taisteluvälineitä koskevalla kansainvälisellä luottamuksella on oltava käytännön kate.

Venäjä tuskin kaipaa luoteisrajalleen hymyileviä vihollisia tai imartelevia ystäviä. Siksi se saa luvan ymmärtää, että olemme nyt korrektisti eri mieltä. Julkisesti.

Havaintoja Teiskon tornista

Teiskon tornista katsoen kevätpäivä saa voiton, kun aurinko laskee keskelle Harvassaloa. Siitä pystyy silmämäärällä mittaamaan, että loppumatka Kaunistonlahden suunnalle on yhtä pitkä kuin mikä nyt on kuljettu Lentävänniemen kärjestä. Hollywoodin kokoa olevat lumihiutaleet leikkivät ikkunan takana ikään kuin jälkitalven tiuskuja muka ei tulisi.

Asiat eivät koskaan ole aivan niin hyvällä kannalla, miltä ne näyttävät. Mutta toivon varassakin välillä selvitään.

Tämän todistaa muutaman päivän ja yön aikamatka Paasikiven ja Tannerin mukana kolmannelle neuvottelukierrokselle Moskovaan. Mennäkö vai eikö mennä, siinä se pulma, kun juna aamuvarhaisella marraskuun ensimmäisenä päivänä 1939 saapui Viipurin asemalle. Aamun lehdet tiesivät, että Molotov oli edellisenä päivänä julkistanut neuvostohallituksen ehdot puheessaan Korkeimmassa neuvostossa. Eikä siinä kaikki. Ulkoasiainkomissaari oli myös riemuinnut, miten Versailles’n rauhanjärjestyksen arkkuun oli jälleen lyöty uusi naula. Puolaa ei enää ollut.

Maailma näytti alistuvan revisionististen valtojen tahtoon. Leninin haisevaksi rauhaksi luonnehtima Brest-Litowskin sopimus maaliskuulta 1918 oli juuri haudattu. Puna-armeijan ja Wehrmachtin sotilaat juhlistivat Puolan jakoa yhteisessä paraatissa juuri sillä paikalla, missä Vilhelmin Saksa kaksi vuosikymmentä aikaisemmin nöyryytti bolševikkien Venäjää, jota ei oikeastaan vielä edes ollut. Eikä edes tiedetty, tuleeko sellaista. Nyt molemmat voitetut järjestelivät yhdessä uuteen uskoon voittajien perustamaa kansainvälistä järjestystä.

Teiskon tornista katsoen tuo revisionismin pulma näyttää peräti ajankohtaiselta. Maailmanpolitiikan keskiöstä erottuu kaksi revisionistia, Putin ja Trump. Paasikiven aikana Japani haki muutosta Aasiasta käsin, nyt on vuorossa sen ja länsivaltain kolonialisoima Kiina. Syksyllä 1939 ei oikein tiedetty, miten Japani menettelisi, nyt ihmetellään, mihin suuntaan Kiina vaakaa kallistaa.

Paasikivi oli itse Molotovin kaltainen revisionisti. Tukholman -lähettiläänä hän tuumiskeli, että kaikenlaista harmia aiheuttanut Itävalta jouti mennä, kun kerran kyvyttömiksi osoittautuneet voittajavallat ja voimaton Kansainliitto eivät pystyneet pitämään yllä itse luomaansa järjestystä – Itävallan suvereenisuus mukaan lukien. Itsetietoista Saksaa ei mikään pysäyttäisi tässä tahtojen politiikassa.

Viipurin asemalla selvisi, että nyt nuo revisionismin aallot vyöryivät väistämättä Suomen omille rannoille ja uhkasivat pyyhkäistä olemattomiin myös Suomenlahden etelärannan pikkuvaltiot, Versailles’n järjestyksen hedelmiä nekin. Cajanderin hallitus Helsingissä ja eritoten ulkoministeri Erkko uskoivat yhä pienten valtioiden oikeuksiin ja demokratioiden kykyyn pitää puolensa Stalinin ja Hitlerin kaltaisia tahtopoliitikkoja vastaan. Mutta Paasikivi epäili, ettei tuo kyky ulottuisi Suomeen asti.

Mitä siis tehdä?

Ulkoministeri Erkko kutsui valtuutetut kotiin, kun kerran Molotov oli tehnyt ehdoistaan arvovaltakysymyksen. Yösydännä kriisikokoukseen kutsuttu hallitus lykkäsi ratkaisun neuvottelijoille. Paasikivi ja Tanner saisivat päättää, jatkavatko matkaa vai palaavatko kotiin.

Niinhän se usein politiikassa meneen. On parempi, että ikävistä asioista päättävät muut.

Herrat soittivat Terijoelle päästyään Erkolle, että matkaa jatketaan. Tanner katui sitä myöhemmin sotien jälkeen: Olisi pitänyt kääntyä takaisin ja hakea uudet ohjeet neuvottelujen jatkamiseksi. Paasikiven mielestä oli parempi, että mentiin perille asti niillä eväillä, mitkä lähtiessä oli annettu, sanoi Molotov sitten mitä halusi.

Miten se nyt näin kääntyi, että Paasikivi ryhtyi vastarintaan, Tanner asettui sovittelupolitiikan kannalle? Olihan Erkko varoittanut lähtiessä Tanneria katsomaan, ettei Paasikivi lysähdä.

Siinäpä historikukselle pulma.

Kenttä on liikkeessä, sanoi Kääriäinen

Presidentti Niinistön ylivoimainen uudelleen valinta on saanut politiikan tulkitsijat arvailemaan hänen menestyksensä salaisuutta. Onko hän monta pientä juttua osaava kettu vai yhden ison asian hallitseva siili, maltillinen haukka vai jämäkkä kyyhky, tasavaltalaista myssyä kantava uusi Kekkonen vai toinen Ståhlberg, joka lailla maata rakensi?

Tällaisen pulman kohdatessaan politiikan tutkijat kaivavat ketterästi kontistaan karisman, siis johtajan, joka osaa jotakin muita paremmin, luonnostaan. Tutkijoille karisma on käsitteellinen sateenvarjo, henkilökohtaiseksi oletettu ominaisuus, josta käsin voi kätevästi johtaa selityksen mihin tahansa ilmiöön.

Itse en osaa pitää Niinistöä mitenkään karismaattisena johtajana, soihtuna kansanliikkeen kärjessä. Pikemminkin hän sijoittautuu kätevästi sinne porukan keskelle ja katsoo, että väkeä on riittävästi joka suunnalla. Hänen menestyksensä salaisuus piilee kyvyssä esiintyä omana itsenään ja erottua cityovelista johtajista, jotka osaavat esittää toisten puolesta monimutkaisia vastauksia itse keksimiinsä monimutkaisiin ongelmiin.

Ehkä jonkinlainen populisti ilman demagogiaa, kävelevä hyve?

Historikus löytää tähän poliittiseen Niinistö -persoonaan vertailukohdan kylmän sodan loppuaikojen Koivisto -persoonasta. Silloinkin uutta johtajuutta haettiin puoluejärjestelmän kulissien takaa. Ohjelmallisen puheen ja poliittisten koplausten tilalle kaivattiin persoonaa, joka osaisi näyttää, mihin suuntaan lähdetään, kun sopiva hetki koittaa. Se riitti, aika näyttäisi, mihin asti tällä kerralla päästäisiin.

Samanlainen bernsteinilainen on tämä meidän Niinistömmekin. Hänen suuntansa tiedetään suunnilleen, mutta sen enempää ei puheista selvää saa. Eikä voi saada, kun kerran asiat ovat sillä kannalla, että suunnan näyttäjä itse joutui joka uusi vuosi arvailemaan, mitähän sieltä nyt tulee vastaan. Ilmeisesti porukka luottaa, että tämä Niinistö on hyvä arvailemaan, kun on kuusi näinkin hankalaa vuotta selvitty.

On siis osattava löytää yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Silloin voi olla oikeassa vain suunnilleen. Muu on teeskentelyä.

Mutta ei tällaista liikettä voi yksin Niinistöstä johtaa eikä Napoleonin sotia panna Napoleonin syyksi. Kun näin iso joukko etenee samaan suuntaan, syitä joudutaan hakemaan monista erilaisista tekijöistä.

Olettakaamme siis, että asia on, kuten Seppo Kääriäinen sanoo: Kenttä on liikkeessä.

Siltä kannalta katsoen on sama onko Niinistö kyyhky tai haukka, varpunen tai pääsky, hattu tai myssy. Hän nimittäin saattaa olla kottaraisten herra.

Aika vähän näitä körttiasuisia pihapiirin viihdyttäjiä enää näkee eikä niiden kesäkäyttäytyminen erityisemmin näytä johtajuutta kaipaavan. Keskittyvät arkisiin puuhiinsa ja lähtevät sitten joukolla pois, kun aika koittaa. Mutta talvisijoilleen asettuneiden valtavien kottaraisparvien liikkeistä voi jollakin tavoin ymmärtää, mitä tuo Kääriäisen viisaus poliittisen kentän liikkumisesta oikeastaan tarkoittaa. Yöpymispaikkaa hakiessaan ne tekevät tempovia käännöksiä ja muuttavat alati muotoaan, kunnes äkisti oikea paikka löytyy ja koko joukko asettuu sijoilleen.

Suurissa poliittisissa liikkeissä ilmenee samanlaista sumeata logiikkaa. Suunnilleen oikea ratkaisu löytyy, vaikka jokainen parven jäsen voi olla jonkin verran väärässä, kun sitä ratkaisua haetaan.

Tämä parvi-ilmiö, kentän liike eri tahoilta samaan suuntaan, osoittautui nyt puoluekoneistoja mahtavammaksi voimaksi. Itse Lenin kalpenisi kateudesta, jos hän olisi näkemässä, miten uskolliset puoluekaaderit äkisti äänestivätkin jaloillaan. Eihän sellainen liike voi vain Niinistöstä johtua.

Työnnön täytyi olla vetoa vahvempi, mutta parven liike asettui nyt Niinistön kohdalle. Eri asia on, pysähtyykö se siihen.

Niinistö itse varoitti, että hänestä on turha odottaa kaitsijaa nyt liikkelle lähteneille voimille. Presidentti pysyy juridisen lestinsä ääressä, kuulee ehkä puoluejohtajia enemmän kuin ennen. Niitä samoja kenraaleja, jotka nyt jäivät ilman joukkoja.

Äänestäjät näyttivät mahtinsa puoluepampuille. Olisi ihme, jos kentän liike tähän asettuisi. Saisimme peronismin ilman Peronia, työväen presidentin ilman työväkeä. Monet merkit viittaavat nyt siihen, että puolueiden jälkeen mitataan eduskunnan tahto. Kansalla on siellä aloitteensa ja työväki on taas kerran senaatin torilla kiljumassa oikeuksiensa perään. Kaatuuko tuore laki joukkovoimalla?

Talven 1918 tapahtumiin näitä nykyisiä kentän liikkeitä ei tietysti voi suoraan verrata, mutta parvi-ilmiöstä käsin voi kuitenkin ymmärtää, miten hyvin erilaisista syistä päädyttiin silloin suunnattomaan yhteiseen onnettomuuteen. Joukkojen liike 1905 toi yleisen ja yhtälaisen äänioikeuden. Se myös lopetti säätyedustuksen, mutta ei säätyjärjestystä. Syksyllä 1917 huomattiin, ettei eduskunta ylimmän vallan käyttäjänä sitä ylintä valtaa kyennyt käyttämään, vaikka vastassa ei ollut enää itsevaltaista tsaaria. Eduskunta todisti oman voimattomuutensa, nälkä syveni, työttömyys jatkui.

Marraskuun 1917 yleislakko ja sitä seurannut punakapina osoittavat, ettei kentän liike ja liikkuvan kentän sumea logiikka aina takaa onnellista tai järkevää lopputulosta. Tämän oppivat Weimarin tasavallan saksalaiset, kun he lähtivät joukolla hakemaan uutta vaihtoehtoa surkealle yhteiskunnalliselle tilanteella ja epäonnistuneelle demokratialle. Se oli myös sekä punaisen että valkoisen Suomen myönnettävä, mutta aikansa se vei.

Kuunnellaan siis herkällä korvalla, kun kenttä liikkuu. Yleensä se ei ihan heti asetu, sillä voitto herättää aina odotuksen paremmasta. Ja seurataan tarkalla silmällä, liikkuuko se tämä joukko siihen suuntaan, mihin Niinistö viittoo. Ja ehkä Niinistöllä nyt on varaa sanoa, jos porukassa on väkeä, joka vain on liikkuvinaan samaan suuntaan. Weimarin Saksassa ja väliaikaisen hallituksen Suomessa ei ollut ketään, joka sen olisi kyennyt vakuuttavasti sanomaan. Siinä mielessä eletään erilaisia aikoja, onneksi.

Voihan Buk! – ulkopoliittisen salaamisen hillitty charmi

Ulkopolitiikkaan kuuluu luonnostaan se, että salataan asiat, jotka muutoinkin ovat tiedossa. Näin ei paljastu se, mitä ei oikeastaan tiedetä. Tai mistä yritetään välttää julkista keskustelua.

Malesialaiskoneen alas ampumisen tutkimus on oiva esimerkki tästä ulkopoliittisen vaiteliaisuuden kultaisesta säännöstä. Alun perin oli ilmeistä, että MH17 ammuttiin alas. Amerikkalaiset sanoivat heti, että ne jotka ampuivat, luulivat ampuvansa jotakin muuta. Oheisvahinko, collateral damage, vai harkittu teko?  

Jos se oli harkittu teko, syylliset on saatava vastuuseen. Jos se oli oheisvahinko, syyllisyys on konstikkaampi kysymys, sillä vastaavia vahinkoja todetaan kaiken aikaa.  Juristit ovat tässä asiassa minua viisaampia. 

Sitä olen nyt yrittänyt ymmärtää, mitä Suomen valtiojohto tässä asiassa salailee. Lehtitietojen mukaan Hollannin viranomaisten oikeusapupyyntö tuli kesällä 2014 Stubbin hallitukselle. Presidentti Niinistö oli muistavinanaan, että salattu koe tehtiin lokakuussa 2015 eli yli vuotta myöhemmin Sipilän hallituksen aikana. Ulkoministerit Tuomioja ja Soini varmaankin tietävät, saiko pyynnön esittäjä sitä mitä tilasi. 

Mitä tässä sitten salattiin?

Presidentti Niinistön mukaan venäläisille kerrottiin, että tällaiseen pyyntöön aiotaan suostua. Asiasta ei kuulemma keskusteltu venäläisten kanssa. Mitähän tuo “keskusteleminen” tarkoittaa?  Vaikea uskoa, että Kreml ottaisi tällaisen tiedon ilmoitusasiana. Mutta tämä on ulkopoliittinen totuus tällä hetkellä, että Kreml vaieten hyväksyi. 

Mutta jos hollantilaiset pyysivät salaamaan pyyntönsä, sitä  ei  kuitenkaan salattu venäläisiltä, joten jäljelle jää se, että suomalaisilta haluttiin salata se tosiasia, että Stubbin tai Sipilän hallitus aikoi osallistua YK:n suosittamaan kansainväliseen rikostutkintaan, josta se on saanut toisen EU-maan viranomaisten virka-apupyynnön. 

Minä en keksi, mikä ulkopoliittinen viisaus tähän kätkeytyy.

Nyt vedotaan siihen, että on haluttu salata asekaupan ehtojen tarkoittamia teknisiä tietoja.  Tuskin suomalaisten enemmistöä edes kiinnostaa ikääntyneiden ohjusten tekniset ominaisuuden. Minulta ne kyllä voi huoleti salata, kunhan ei salata sitä, mitä niiden avulla ehkä voidaan todistaa. Ja sen seikan salaamista minkään asekaupan ehdot eivät voi rajoittaa.

Tämä tekninen salaaminen on muutenkin hyperouto juttu. Mitä suomalaisista Bukeista paljastuisi sellaista, mitä läntiset kumppanimme eivät ole ajat sitten saaneet tietää esimerkiksi ukrainalaisilta ystäviltään?  Olisiko kysymys vain perinteisestä suomalaisesta kuuliaisuudesta, että luvataan yhtä yksille ja huomataan, että sopimusten mukaan sitä ei olisi sopinut luvata. 

Mitään muuta salattavaa en oikeastaan keksi kuin sen, kuka oikeastaan on suostunut siihen, että jouduttiin puun ja kuoren väliin. Ei haluta sanoa, kuka hösäsi. Se onkin asia, joka on syytä salata – ainakin suomalaisilta.

Päivitys 1.10.2016

Keskustelun edetessä yksityiskohdat asettuvat paikoilleen ja sitä kautta kysymykset lisääntyvät. Siksi poliitikot yrittävät sanoa mahdollisimman vähän tai puhua asian vierestä.

Nyt siis tiedämme, että valtiojohtomme tarkoituksena oli antaa oikeusapua hollantilaisten rikostutkintaan. Siitä kerrottiin myös venäläisille. Avun sisällön oli määrä paljastua, jos tutkinta johtaa syytteisiin ja oikeudenkäyntiin. Tämä rikostutkinnallinen salaamisen tarve on sinänsä oikeutettu, mutta eri asia oliko suomalaisilta syytä salata se, että viranomaiset ovat tällaisessa kansainvälisessä tutkinnassa mukana. Julkisen keskustelun välttämiseksi asia yritettiin vaieta kuoliaaksi.

Asia muutti luonnettaan, kun hollantilaiset kumppanit pyysivät sinänsä asiallisesti lupaa siirtää viranomaisyhteistyönä saamansa tiedot kansainvälisen tutkijaryhmän käyttöön, ilmeisesti julkaistavaksi sen raporteissa jo ennen alkuperäisen rikostutkinnan valmistumista. Näin tulisi julki se, miten suomalaiset ovat tulkinneet Buk-ohjuskauppaan liittyviä sopimusvelvoitteitaan, joista ei ole keskusteltu venäläisten kanssa. Kun lupaa ei kuulunut, hollantilaiset vuotivat asian julki ja nostivat suomalaiset kumppaninsa tikun nokkaan. 

Hyvää tarkoittavat suomalaiset kävelivät hollantilaisten virittämään ulkopoliittiseen miinaan. 

Rikostutkintaa tukeva viranomaisten yhteistyö on näin johtamassa Suomen syyttäjien aitioon asiassa, jossa se ei ole suoraan asianosainen.  Kansainvälisen tutkijaryhmän väliraportin julkaiseminen  osoittaa, että Venäjä pyritään vetämään vastuuseen vakavasta sotarikoksesta. Samanlainen kansainvälinen prosessi muhii Syyriassa.

Tässä sitä siis ollaan. Ei lääkärinä eikä edes poliisina, sanoisi se käytäntöä tunteva lakimies. 

Väyrysen kokoinen vaihtoehto

Paavo Väyrysen julkisuuteen heittämä kieli- ja mielikuva sateessa ponnistelevasta Kekkosesta ei ollut ainoastaan ikuisen nuorisoseuralaisen retoorinen ornamentti vaan jonkinlainen ohjelmallinen julistus, poliittinen puheteko, joka sinänsä loi uuden tosiasian.

Sateessa ponnisteleva Kekkonen on tietysti jotakin aivan muuta kuin se Getsemanessa kamppaileva Jeesus, mitä pääministeripuolueemme on viime aikoina tarjonnut suomalaisen valtiotaidon perustaksi. Juha Sipilän johtajuudelle on tullut Väyrysen kokoinen vaihtoehto. Sipilä ja Väyrynen ovat nyt kuin jumala ja Voltaire, tervehtivät mutta eivät seurustele. Puoluesihteeri Laanisen tunnelmia en ryhdy arvailemaan.

Tasavallan kannalta katsoen tilanne alkaa näyttää peräti ikävältä. Johtajiensa keskinäiseen luottamukseen perustuvan hallituskoalition sokkeli rakoilee. Jokaisella hallituspuolueen johtajalla on sisäinen johtajuusongelma samalla kun hallituksen suuret yhteiskunnalliset hankkeet ovat yksi toisensa jälkeen karahtaneet poliittisiin johtajuusongelmiin. Jäljellä on hyvä tarkoitus, ylevät päämäärät ja alati hupeneva uskottavuus.

Se sateessa ponnisteleva Kekkonen julisti aikanaan räväkästi, että tässä sitä ollaan. (Pekka Peitsi, 1944) Ja kysyi: Onko maallamme malttia vaurastua? (1952)

Väyrynen revisioi nyt tarmokkaasti takavuosien Eurooppa -politiikansa kurssia.  Sotapropagandaa palvellut Kekkonen, nimimerkki Pekka Peitsi, loi oman poliittisen nahkansa syksyllä 1944. Ulkopolitiikassa oli kauniiden ajatusten ja periaatteiden sijasta tunnustettava voiman oikeus. Yleisten oikeusperiaatteiden toteuttamisen sijasta valtiosopimus ainoastaan osoitti ”tietyn valtapoliittisen tilan”. Sopimuksia noudatetaan vain siihen asti, kun voimasuhteet alkavat muuttua heikomman eduksi. Sen jälkeen syntyvät edellytykset velvoitteiden täyttämättä jättämiseen.

Tätä, kuten Juhani Suomi luonnehtii, kyynistä ja jopa opportunistista periaatetta noudatettiin sitten Kekkosen jälkeenkin. Venäjän heikkouden hetkinä idänsopimusten velvoitteita venytettiin ja lopulta niistä hankkiuduttiin tyystin eroon. Lännessä tehtiin erityisjärjestelyjä, joiden avulla voitiin toteuttaa se, mitä muka oikeastaan ei oltu tekemässä.  Talouspoliittisesti välttämätön EU -jäsenyys kääntyi presidentti Koiviston käsissä turvallisuuspoliittiseksi perustatkaisuksi.  Presidentti Niinistön valtiopäiväpuhe viittaa siihen, että nyt tätä valtapolitiikan rautaista lakia sovelletaan niihin kansainvälisiin velvoitteisiin, joihin kylmän sodan jälkeinen liberaalin interventionismin politiikka perustui. Maailma oli silloin määrä tehdä paremnaksi eurooppalaisten arvojen avulla. Väyrysen tarkka poliittinen vainu on johtanut hänet vereksille jäljille, kun tämä eurooppalaisen politiikan vuoksi on kääntymässä luoteeksi.

Nyt odotamme jännittyneinä, mitä tästä oikeastaan seuraa.  Ryhtyykö Väyrynen kenties yleisen maanpuolustusinnon keskellä soveltamaan Pekka Peitsen toista ulkopoliittista maksiimia: Väistykööt aseet toogan tieltä! Kekkosen aikana ulkopolitiikka kulki puolustuspolitiikan edellä, Koiviston jälkeen marssijärjestys on vaihtunut. Sotaväen edessä olevat miljardihankinnat pakottavat talouskurjuuden vuoksi vakavasti harkitsemaan asiaa. Sateessa ponnisteleva Kekkonen huolehtisi siitä, että harjoitettu solidi ja kohtuullinen ulkopolitiikka tarjoaa sitä liikkumatilaa ja malttia, joiden turvin valtakunta voisi jälleen vaurastua.

Väyrysen tekemisiä on parempi olla ennustelematta, mutta on kuitenkin ilmeistä, että hän on nyt ottamassa käyttöön sellaisia Kekkosen konsteja, joiden avulla Suomi oli aikanaan määrä nostaa hävittyjen sotien ulkopoliittisesta alhosta, kotouttaa Karjalan evakot ja purkaa sotatalouden ja sotakorvausten aiheuttama taloudellinen ahdinko valtionyhtiöiden ja kansallisen talouspolitiikan avulla.

Siis irti eurosta, ei Natolle ja pakolaiset kansoittamaan muuttotappiomaakuntia. Siihen se Väyrysen kolmen ässän kiusaksi päivittämä K-linja tiivistyy. Pienempiin haasteisiin Väyrynen tuskin tyytyy.

Ja kun valtiomiessarjassa painitaan, jossakin vaiheessa molskilla tulee vastaan myös Sauli Niinistö. Nyt Väyrynen kannattaa Niinistön uudelleen valintaa, kunhan Niinistö harjoittaa oikeanlaista politiikkaa. Niinistön kannattaminen tarkoittaa, että omasta puolueesta ei sopivia ehdokkaita löydy, kun Väyrynen itse ei nykyjohdolle kuitenkaan kelpaa.

Väyrysen linjauksissa tärkeintä on aina se, mikä sanotaan pilkun jälkeen. On siis syytä olettaa, että Niinistön kannatukseen liitetty ulkopoliittinen varauma otetaan käyttöön, kun tulee aika mobilisoida tulevan kansalaispuolueen kannattajat samanlaiseksi koko puoluekentän kattavaksi vaaliorganisaatioksi, minkä Kekkonen kokosi vuoden 1962 presidentinvaaleja varten. Vuoden 1973 poikkeuslakiseikkailun jälkeen tämä Kekkosen unelma kansalaispuolueesta toteutui vuoden 1976-78 vaalikampanjassa. Vastaehdokkaiden sijasta silloin presidentinvaalien pääkysymys oli valtiomiehelle sopiva kannatusprosentti.

Näin se Kekkonen aikanaan sateessa ponnisteli.

Sieltä samasta sateesta ponnistaa nyt haastaja Väyrynen. Politiikka on kestävyyslaji.

Sipilän ja Löfvenin turvallisuuspoliittinen duetto

Untelokin blogisti havahtuu, kun Suomen ja Ruotsin pääministerit keskellä yleistä hulinaa julkaisevat yhteisen kannanoton keskinäisestä puolustusyhteistyöstä. Tosin Stefan Löfven ja Juha Sipilä (Pitkäjänteisyys luo vakautta, AL 10.1.2016)vetävät heti alkuun asiansa överiksi väittämällä, että nyt näkisimme selvemmin kuin koskaan ennen, miten riippuvaisia Suomi ja Ruotsi ovat ympäröivän maailman kehityksestä. Kyllä tuo pienten pohjoismaiden riippuvuus suurista maailmantapahtumista tuli selväksi jo 1917-18 ja 1939-1945 tai, jos kauemmaksi halutaan katsoa, 1808-1812. Silloin molemmilla oli kaikki pelissä. Unohtunut on jo sekin, että 1918-20 riehunut flunssa, espanjantauti, tappoi Suomessa yli 20 000 ihmistä, maailmanlaajuisesti uhrien määrää mitattiin kymmenissä miljoonissa. Se oli maailmansotaa kovempi koettelemus.

Näihin onnettomuuksiin verrattuna nyt kysymys on lähinnä suhteellisesta epämukavuudesta.

Mutta sallittakoon nyt kuitenkin pääministereille vauhdikas historiallinen lööppi jutun avaamiseksi. Nykyään kun politiikasta ei oikein voi puhua muutoin kuin ennen näkemättömissä mittasuhteissa. Tai ehkä niin on tehty ennenkin. Kukin aikakausi on sille itselleen kaikkein tärkein.

Pääministereiden viesti on pääministereiden viestien tapaan sillä tavoin juonikkaasti laadittu, että kaikki näyttää jatkuvan ennallaan samalla kun meneillään on isoja muutoksia. Molemmat ilmoittavat olevansa sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella ja että tämä linja palvelee niitä jatkossakin hyvin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus ”myötävaikuttaa osaltaan myös pohjoisen Euroopan vakauteen”.

 

Näinhän asia on ilmaistu vuodesta 1949 lähtien. Me kylmän sodan konkarit tunnistamme siitä oitis Pohjolan tasapainoksi kutsutun asiain tilan. Tuo ”osaltaan” tarkoittaa Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyttä. Mitä se tarkoittaa Suomen idänsuhteiden osalta, sitä täytyy kysyä presidentti Niinistöltä.

Pohjoismaiden yhdessä muodostaman Pohjolan sijasta pääministerit puhuvat ”pohjoisesta Euroopasta” tarkoittaen ilmeisesti jonkinlaista Euroopan pohjoista ulottuvuutta. (Olen kuulevinani myötämielistä murinaa Paavo Lipposen lukukammiosta). Kevyet mullat siis skandinavistien Pohjola-unelmille.

Ja jo vakiintuneeseen tapaan pääministerit vakuuttavat, että liittoutumattomuus ei tarkoita eristäytymistä, kylmän sodan poteroissa kyykistelemistä. Kumppanukset puuhaavat aktiivisesti Euroopan unionissa ja harjoittavat ilmeisesti kahdenvälistä yhteistyötä muiden pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa, pitävät huolta Nato –kumppanuuksistaan ja transatlanttisista yhteyksistään. Ei siis mitään uutta länsirintamaltakaan.

Suomen ja Ruotsin kahdenvälisessä yhteistyössä edetään, kuten tutkijat tapaavat sanoa, inkrementaalisesti, vähin erin suurta meteliä pitäen. Tässä mielessä poliittisesti painavin on pääministerien ilmoitus, että Suomi ja Ruotsi voisivat vastaisuudessa eli tulevaisuudessa toimia yhdessä ”myös kriiseissä ja aseellisissa konflikteissa”. Siis toimia yhdessä, ei liittoutua. Ja tämäkin keskinäisen yhteistyön ”looginen” edistäminen on kietaistu poliittiseen varaumaan, että näin tehdään, ”edellyttäen, että tarvittavat poliittiset päätöksen kummassakin maassa tehdään”.

Suomen ja Ruotsin kriisiaikainen puolustusyhteistyö on ollut tässä jamassa vuodesta 1939 lähtien. Tarvittavia poliittisia päätöksiä ei tehty silloin, ei sotien jälkeen eikä nytkään sanota, onko niitä tarkoitus ryhtyä valmistelemaan. Taivaan sineen, sanoisi saksalainen.

Pääministereillä on siis tuhdisti tavaraa tukemassa politiikkansa pitkäjännitteisyyttä. Mutta miltä juttu näyttää, jos rivien välistä kaivetaan esiin vakaus?

Levottomuutta tunkee päälle pakolaiskriisistä, Syyrian sodasta, Irakin ”vaikeasta tilanteesta”, Afganistanin ja useiden Afrikan maiden epävakaudesta, kansainvälisestä terrorismista, Assadin terrorihallinnosta, Isilin raakuuksista, ”Venäjän Ukrainaa vastaan kohdistamista tuomittavista toimista” (eli epäsuorasta hyökkäyksestä) ja ”Krimin laittomasta liittämisestä” (eli miehityksestä) sekä sotilaallisen toiminnan lisääntymisestä Itämerellä. Yhdessä ne muodostavat vakavimman ”eurooppalaista turvallisuutta” ”uhkaavan haasteen”.

Aha, tässäkö piilee se villakoiran ydin? Euroopan unionin puolustuspilari horjuu uhkaavasti. Sitä silmällä pitäen Suomi ja Ruotsi pyrkivät yhdessä pitämään huolta, että kansainvälistä oikeutta kunnioitetaan ja että ”jokaisella maalla on oikeus tehdä omat turvallisuuspoliittiset valintansa”.

Pohjoisessa Euroopassa tämä viesti on tietysti suunnattu Venäjälle. Ukrainan kansainvälisestä asemasta täytyy saada aikaan modus vivendi, väliaikainen yhteisymmärrys, kun itse ongelmaa ei kyetä lopullisesti ratkaisemaan palauttamalla sotaa edeltänyt asiain tila. Ja jälkimmäinen viesti tarkoittanee, että Suomi ja Ruotsi pyrkivät poliittisesti ja diplomaattisesti torjumaan Venäjän yritykset rajata liittoutumattomien maiden (periaatteellisen) oikeuden hakea Naton jäsenyyttä. Samalla dkuitenkin myönnetään, että näissä oloissa Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus vakauttaa (poliittisesti) pohjoista Eurooppaa ja palvelee hyvin niiden turvallisuuspoliittisia pyrkimyksiä.

Jos minä istuisin Kremlissä näitä Löfvenin ja Sipilän rivien välejä kaivelemassa, ehdottaisin ylimmän vallan haltijalle, että Suomi ja Ruotsi tarjoavat liittoutumattomuuttaan Itämeren alueen modus vivendin pohjaksi, kunhan siitä ei tehdä yleisempää linjakysymystä. Käytännössä se tarkoittaa, että keskustelu Nato -jäsenyydestä pannaan jäihin Pohjanlajden molemmilla puolilla, jos Venäjä puolestaan laittaa sordiinon päälle Itämeren alueella. Turvallisuuspolitiikassa painopiste siirtyisi näin aktiivisesta pakotepolitiikasta provosoimattomaan vakauspolitiikkaan.

Yhtä lailla ilmeistä on, että ajatus EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta on saanut uutta pontta pakolaiskriisistä. On äyskäröitävä yhdessä, kun yhteinen raja etelässä vuotaa ja tulee vuotamaan vielä jonkin aikaa.

Mutta kun en istu Kremlissä, voivat hyvinkin ajatella siellä asiasta aivan toisin ja spekuloida EU:n heikentymisen oireilla.

 

Rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista

Uusi vuosi on henkisesti peräti pulmallinen juttu. Periaatteessa se on toiveita ja mahdollisuuksia täynnä. Moni rohkenee luvata sellaista, mikä on aikaisemmin jäänyt kesken tai kokonaan sikseen. Joku saattaa jopa keksiä kokonaan uusia asioita tai ainakin sellaisia, mitä ei ole tullut aikaisemmin yrittäneeksi. Mutta pääasiassa vanhat asiat ja ajatukset pyrkivät sinnikkäästi varjostamaan sitä, mihin toiveet suuntautuvat tässä elämän vuosittain toistuvassa taitekohdassa.

Historian paradoksi ja viehätys piilee siinä, että asiat yleensä menevät jossakin suhteessa aina toisin kuin mitä oli etukäteen odotettu. Vuotta 2016 aloiteltaessa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista ei päästä yli eikä ympäri. Sen huomaa jo siitä, ettei pääministeri Sipilä ole ilmoittanut päivää, johon mennessä hallitus tämän pulman ratkaisee.

Eri asia on, siirrymmekö todella nykyisestä poliittisesta kvartaalitaloudesta eli määräaikoihin sidotusta päätöksenteosta takaisin reaali-ilmiöiden pariin, jossa asiat vievät entiseen tapaan aikansa. Todennäköistä kuitenkin on, että hallitus pyrkii edelleen pitämään yllä illuusiota liiketilasta aikatauluttamalla omaa toimintaansa ja kuulemalla sitä varten vain itseään.

Erilaisten evakkojen paine on nyt kasvanut niin suureksi, että rajaturvallisuudesta on tullut ohittamaton asia. Ja sen pohjalla on yleisempi kysymys Suomessa asumisen oikeuksista, jota on puolustettu tarpeen tullen vaikka ase kädessä. Tai oikeastaan on puolustettu sitä, että Suomessa asumisen oikeus kuuluu vain meille suomalaisille. Sen verran joustettiin, että osa sai puhua toista kotimaista kieltä.

Jäsenyys Euroopan unionissa toi mukanaan Euroopassa asumisen oikeuden. Sen vakuudeksi luotiin yhteinen maksuväline ja tehtiin sopimus sisäisten rajojen häivyttämisestä. Ulkoisia rajoja ei ollut tarkoitus häivyttää, mutta niitä siirrettiin aina sopivan tilaisuuden tullen tuonnemmaksi kertomatta koskaan, mihin asti tämä meidän Euroopassa asumisen oikeutemme lopulta voisi ulottua. Turkki ei ole Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista oli tarkoitus joskus sopia. Venäjä on Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista ei rakentavaa keskustelua syntynyt.

Neuvostoliiton romahtamisesta huolimatta Amerikassa asumisen oikeudesta sen sijaan ei ole syntynyt mitään vakavaa poliittista keskustelua. Amerikka kuuluu amerikkalaisille. Realiteetit ovat näin ollen sellaiset, että Amerikassa asumisen oikeus on rajoittunut siihen, kuinka voisimme muuttaa Suomessa ja Euroopassa asumista niin, että tuntuisi kuin asuisimme Amerikassa. Sitä odotellessa on yhteisvastuullisesti osallistuttu erilaisiin sotaretkiin, joiden avulla yritetään imitoida jonkinlaista Lännessä asumisen oikeutta viemällä sitä sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään onnistumisen edellytyksiä.

Ja sitten on kylmän sodan jälkeisen maailman suuri unelma, Maailmassa asumisen oikeus. Itse periaate ilmaistiin jo sotien jälkeen YK:n peruskirjassa ja yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta sen toteuttaminen jäi pääosin teknologian, markkinoiden ja kapitalismin hengen kaltaisten suurempien voimien huomaan. Nyt aivan yllättäen Maailmassa asumisen hanke onnistui liiankin hyvin: Vastaanottokeskukset ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet vaatimaan tätä oikeuttaan.

Ja hallitus on peräti ymmällä: Miten käy Suomessa asumisen oikeudelle, kun tulijoita on enemmän kuin mihin rahat ja halut riittävät? Yhtä ymmällä on Euroopan unioni. On osoittautunut, ettei Maailmassa asumisen oikeutta kyetä ratkaisemaan Euroopassa asumisen oikeuden pohjalta. Selviytykööt ken voi –politiikan mukaisesti kukin yrittää ohjailla pyrkijät naapurinsa tontille. Samalla havahduttiin huomaamaan, ettei ulkorajan siirtäminen loitommaksi riittänyt. Sisärajoja häivytettäessä ulkorajat jäivät hurskaiden toiveiden varaan. Kun illuusio paljastui, Eurooppa avautui kertarysäyksellä Maailmassa asumisen tarpeisiin.

Rajaturvallisuus muuttui muutamassa kuukaudessa viivan vartioimisesta naapurin kyttäämiseksi. Ja siitä ei tietysti hyvä seuraa.

Tässä keskustelussa turvallisin käsite on ilmeisesti kotimaa. Sehän sovittaa kätevästi yhteen Suomessa, Euroopassa ja Maailmassa asumisen oikeudet. Ja samalla se on kotiseutua yleisempi käsite, joten erilaiset heimo-, kieli- ja erityisesti kiekkoseuroista johtuvat nurkkakuntaiset erimielisyydet voidaan sivuuttaa.

Mutta poliittisesti kotimaa on tyystin kelvoton, sillä se ei erottele meitä muista. Tästä politiikkaan väistämättömästi kuuluvasta erimielisyyden tarpeesta johtuen rajaturvallisuudesta käyty kotimainen keskustelu kärjistyi Suomessa ja Maailmassa asumisen välisiin näkemyseroihin. Syksyllä Maailmassa asumisen kannattajilla oli yliote, mutta uuden vuoden koittaessa keskustelu näyttää kiertyvän Suomessa asumisen ehtoihin. Tulijat on tavalla tai toisella kotoutettava Suomessa asumiseen. Ja tulijoilla on tietysti omat näkemyksensä, minkälaiseen Suomeen he aikovat kotoutua.

Euroopassa asumisen oikeus on jäänyt auttamatta taka-alalle. Sitä hallitsevista periaatteista ja käytännöistä luovutaan ”tilapäisesti”. Syrjinnän välttämiseksi kaikki yritetään tunkea samoihin valvonnan raameihin, mutta ennen pitkää joudutaan turvautumaan ”profilointiin” jyvien erottelemiseksi akanoista.

Kun Maailmassa asumisen oikeus on tunkenut oman tontin kulmalle, itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa omakohtaisesti. Jos hallitus ei saa asioita kansalaisia tyydyttävälle kannalle, niitä ryhdytään ratkomaan omatoimisesti, yleensä jonkinlaisen porukan voimin. Tällaisesta sisäsyntyisestä siviilivastarinnasta historia tarjoaa kosolti esimerkkejä.

Talonpojat nousivat aikanaan oikein nuijasotaan vallasväen mielivaltaa vastaan. Persujen jytkyissä ja Vennamon unohdetun kansan liikkeessä oli tällaista nuijasodan henkeä, mutta niistä laskettiin ovelasti hallitusvastuun avulla ylin höyry pois. Kansan unohtaminen siirrettiin näin vallanpitäjiltä liikkeen omien johtajien piikkiin.

Mutta ehkä nuijasota on liian mahtipontinen puite tälle kytevälle levottomuudelle. Tyytymättömyys saattaa sen sijaan purkautua jonkinlaiseksi kolmannen vuosituhannen konikapinaksi. Nivalassa nimittäin 1932 pulatalouteen ja viranomaisten määräilyyn kyllästynyt rahvas ryhtyi panemaan hanttiin yhden näivetystautia potevan tamman lopettamismääräyksen vuoksi. Konin henki säilyi, mutta vallesmannin arvovallan palauttamiseksi paikalle tarvittiin kapteeni Nikke Pärmin johdolla 200 sotilasta.
Maailmassa asumisen hillitsemiseksi kootuissa katupartioissa voi hyvinkin muhia tällaisia konikapinoita, jos omakohtainen tyytymättömyys hallituksen harjoittamaan pulapolitiikkaan tästä vielä tiivistyy.

Vuoden 1918 kaltaisen punakapinan uhkaa tuskin on syytä ottaa vakavasti, mutta syksyn 1917 aikana kärjistynyt kysymys lujasta järjestysvallasta kyllä tarjoaa jonkinlaista historiallista kaikupohjaa nykyilmiöille. Lujan järjestysvallan tarpeisiin näet luotiin silloin paikallisia suojeluskuntia torjumaan lakkolevottomuuksia ja pitämään työväen omat järjestyskaartit kurissa. Ja samalla valmistauduttiin myös siihen, ettei vallankumouksen kouriin joutunut emämaa Venäjä kykenisi enää pitämään yllä yleistä järjestystä Suomessa.

Kysymys oli siis syksyllä 1917 Suomessa asumisen ankarammista ehdoista. Silloin pohjalla oli Venäjän sotatilausten ja linnoitustöiden loppumisen sekä maailmansodan aiheuttama taloudellinen romahdus ja joukkotyöttömyys. Samankaltaisia asioita hallitus on nytkin vyöryttänyt pulapolitiikkansa perusteluiksi.

Viime syksyn aikana yhteiskuntasopimuksesta käydystä keskustelusta nousi selvästi esiin työnantajien oikeuksia suojaavan lujan hallitusvallan vaatimus. Ammattiyhdistysliikkeestä puhuttiin koko lailla samassa hengessä kuin työväen järjestyskaarteista syksyllä 1917. Tämä kysymys joukkovoiman käyttämisen rajoista on olennainen osa Suomessa asumisen oikeutta eikä tämä käsistä päässyt Maailmassa asumisen pulma sitä mitenkään helpota.

Historia ei tietenkään toista itseään, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään, minkälaisia asioita saattaa tietynlaisissa oloissa tapahtua. Erityisesti se valaisee, miten pienistä paikallisilta vaikuttavista ristiriidoista ja kärhämistä voi kasvaa mutkikkaita, vuosikymmeniä vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Enimmäkseen ne kuitenkin jäävät pieniksi ja paikallisiksi, kunhan asiasta ei synny arvovaltakiistaa järjestyksen pitäjien ja alamaisten välille. Se on se olennaisin riski näissä nykyisissä rajaturvallisuuspulmissa, joten nyt kaivataan pikemminkin hyvää poliittista pelisilmää kuin päätöksentekijöiden moitteetonta marssijärjestystä.