Voihan Buk! – ulkopoliittisen salaamisen hillitty charmi

Ulkopolitiikkaan kuuluu luonnostaan se, että salataan asiat, jotka muutoinkin ovat tiedossa. Näin ei paljastu se, mitä ei oikeastaan tiedetä. Tai mistä yritetään välttää julkista keskustelua.

Malesialaiskoneen alas ampumisen tutkimus on oiva esimerkki tästä ulkopoliittisen vaiteliaisuuden kultaisesta säännöstä. Alun perin oli ilmeistä, että MH17 ammuttiin alas. Amerikkalaiset sanoivat heti, että ne jotka ampuivat, luulivat ampuvansa jotakin muuta. Oheisvahinko, collateral damage, vai harkittu teko?  

Jos se oli harkittu teko, syylliset on saatava vastuuseen. Jos se oli oheisvahinko, syyllisyys on konstikkaampi kysymys, sillä vastaavia vahinkoja todetaan kaiken aikaa.  Juristit ovat tässä asiassa minua viisaampia. 

Sitä olen nyt yrittänyt ymmärtää, mitä Suomen valtiojohto tässä asiassa salailee. Lehtitietojen mukaan Hollannin viranomaisten oikeusapupyyntö tuli kesällä 2014 Stubbin hallitukselle. Presidentti Niinistö oli muistavinanaan, että salattu koe tehtiin lokakuussa 2015 eli yli vuotta myöhemmin Sipilän hallituksen aikana. Ulkoministerit Tuomioja ja Soini varmaankin tietävät, saiko pyynnön esittäjä sitä mitä tilasi. 

Mitä tässä sitten salattiin?

Presidentti Niinistön mukaan venäläisille kerrottiin, että tällaiseen pyyntöön aiotaan suostua. Asiasta ei kuulemma keskusteltu venäläisten kanssa. Mitähän tuo “keskusteleminen” tarkoittaa?  Vaikea uskoa, että Kreml ottaisi tällaisen tiedon ilmoitusasiana. Mutta tämä on ulkopoliittinen totuus tällä hetkellä, että Kreml vaieten hyväksyi. 

Mutta jos hollantilaiset pyysivät salaamaan pyyntönsä, sitä  ei  kuitenkaan salattu venäläisiltä, joten jäljelle jää se, että suomalaisilta haluttiin salata se tosiasia, että Stubbin tai Sipilän hallitus aikoi osallistua YK:n suosittamaan kansainväliseen rikostutkintaan, josta se on saanut toisen EU-maan viranomaisten virka-apupyynnön. 

Minä en keksi, mikä ulkopoliittinen viisaus tähän kätkeytyy.

Nyt vedotaan siihen, että on haluttu salata asekaupan ehtojen tarkoittamia teknisiä tietoja.  Tuskin suomalaisten enemmistöä edes kiinnostaa ikääntyneiden ohjusten tekniset ominaisuuden. Minulta ne kyllä voi huoleti salata, kunhan ei salata sitä, mitä niiden avulla ehkä voidaan todistaa. Ja sen seikan salaamista minkään asekaupan ehdot eivät voi rajoittaa.

Tämä tekninen salaaminen on muutenkin hyperouto juttu. Mitä suomalaisista Bukeista paljastuisi sellaista, mitä läntiset kumppanimme eivät ole ajat sitten saaneet tietää esimerkiksi ukrainalaisilta ystäviltään?  Olisiko kysymys vain perinteisestä suomalaisesta kuuliaisuudesta, että luvataan yhtä yksille ja huomataan, että sopimusten mukaan sitä ei olisi sopinut luvata. 

Mitään muuta salattavaa en oikeastaan keksi kuin sen, kuka oikeastaan on suostunut siihen, että jouduttiin puun ja kuoren väliin. Ei haluta sanoa, kuka hösäsi. Se onkin asia, joka on syytä salata – ainakin suomalaisilta.

Päivitys 1.10.2016

Keskustelun edetessä yksityiskohdat asettuvat paikoilleen ja sitä kautta kysymykset lisääntyvät. Siksi poliitikot yrittävät sanoa mahdollisimman vähän tai puhua asian vierestä.

Nyt siis tiedämme, että valtiojohtomme tarkoituksena oli antaa oikeusapua hollantilaisten rikostutkintaan. Siitä kerrottiin myös venäläisille. Avun sisällön oli määrä paljastua, jos tutkinta johtaa syytteisiin ja oikeudenkäyntiin. Tämä rikostutkinnallinen salaamisen tarve on sinänsä oikeutettu, mutta eri asia oliko suomalaisilta syytä salata se, että viranomaiset ovat tällaisessa kansainvälisessä tutkinnassa mukana. Julkisen keskustelun välttämiseksi asia yritettiin vaieta kuoliaaksi.

Asia muutti luonnettaan, kun hollantilaiset kumppanit pyysivät sinänsä asiallisesti lupaa siirtää viranomaisyhteistyönä saamansa tiedot kansainvälisen tutkijaryhmän käyttöön, ilmeisesti julkaistavaksi sen raporteissa jo ennen alkuperäisen rikostutkinnan valmistumista. Näin tulisi julki se, miten suomalaiset ovat tulkinneet Buk-ohjuskauppaan liittyviä sopimusvelvoitteitaan, joista ei ole keskusteltu venäläisten kanssa. Kun lupaa ei kuulunut, hollantilaiset vuotivat asian julki ja nostivat suomalaiset kumppaninsa tikun nokkaan. 

Hyvää tarkoittavat suomalaiset kävelivät hollantilaisten virittämään ulkopoliittiseen miinaan. 

Rikostutkintaa tukeva viranomaisten yhteistyö on näin johtamassa Suomen syyttäjien aitioon asiassa, jossa se ei ole suoraan asianosainen.  Kansainvälisen tutkijaryhmän väliraportin julkaiseminen  osoittaa, että Venäjä pyritään vetämään vastuuseen vakavasta sotarikoksesta. Samanlainen kansainvälinen prosessi muhii Syyriassa.

Tässä sitä siis ollaan. Ei lääkärinä eikä edes poliisina, sanoisi se käytäntöä tunteva lakimies. 

Advertisements

Väyrysen kokoinen vaihtoehto

Paavo Väyrysen julkisuuteen heittämä kieli- ja mielikuva sateessa ponnistelevasta Kekkosesta ei ollut ainoastaan ikuisen nuorisoseuralaisen retoorinen ornamentti vaan jonkinlainen ohjelmallinen julistus, poliittinen puheteko, joka sinänsä loi uuden tosiasian.

Sateessa ponnisteleva Kekkonen on tietysti jotakin aivan muuta kuin se Getsemanessa kamppaileva Jeesus, mitä pääministeripuolueemme on viime aikoina tarjonnut suomalaisen valtiotaidon perustaksi. Juha Sipilän johtajuudelle on tullut Väyrysen kokoinen vaihtoehto. Sipilä ja Väyrynen ovat nyt kuin jumala ja Voltaire, tervehtivät mutta eivät seurustele. Puoluesihteeri Laanisen tunnelmia en ryhdy arvailemaan.

Tasavallan kannalta katsoen tilanne alkaa näyttää peräti ikävältä. Johtajiensa keskinäiseen luottamukseen perustuvan hallituskoalition sokkeli rakoilee. Jokaisella hallituspuolueen johtajalla on sisäinen johtajuusongelma samalla kun hallituksen suuret yhteiskunnalliset hankkeet ovat yksi toisensa jälkeen karahtaneet poliittisiin johtajuusongelmiin. Jäljellä on hyvä tarkoitus, ylevät päämäärät ja alati hupeneva uskottavuus.

Se sateessa ponnisteleva Kekkonen julisti aikanaan räväkästi, että tässä sitä ollaan. (Pekka Peitsi, 1944) Ja kysyi: Onko maallamme malttia vaurastua? (1952)

Väyrynen revisioi nyt tarmokkaasti takavuosien Eurooppa -politiikansa kurssia.  Sotapropagandaa palvellut Kekkonen, nimimerkki Pekka Peitsi, loi oman poliittisen nahkansa syksyllä 1944. Ulkopolitiikassa oli kauniiden ajatusten ja periaatteiden sijasta tunnustettava voiman oikeus. Yleisten oikeusperiaatteiden toteuttamisen sijasta valtiosopimus ainoastaan osoitti ”tietyn valtapoliittisen tilan”. Sopimuksia noudatetaan vain siihen asti, kun voimasuhteet alkavat muuttua heikomman eduksi. Sen jälkeen syntyvät edellytykset velvoitteiden täyttämättä jättämiseen.

Tätä, kuten Juhani Suomi luonnehtii, kyynistä ja jopa opportunistista periaatetta noudatettiin sitten Kekkosen jälkeenkin. Venäjän heikkouden hetkinä idänsopimusten velvoitteita venytettiin ja lopulta niistä hankkiuduttiin tyystin eroon. Lännessä tehtiin erityisjärjestelyjä, joiden avulla voitiin toteuttaa se, mitä muka oikeastaan ei oltu tekemässä.  Talouspoliittisesti välttämätön EU -jäsenyys kääntyi presidentti Koiviston käsissä turvallisuuspoliittiseksi perustatkaisuksi.  Presidentti Niinistön valtiopäiväpuhe viittaa siihen, että nyt tätä valtapolitiikan rautaista lakia sovelletaan niihin kansainvälisiin velvoitteisiin, joihin kylmän sodan jälkeinen liberaalin interventionismin politiikka perustui. Maailma oli silloin määrä tehdä paremnaksi eurooppalaisten arvojen avulla. Väyrysen tarkka poliittinen vainu on johtanut hänet vereksille jäljille, kun tämä eurooppalaisen politiikan vuoksi on kääntymässä luoteeksi.

Nyt odotamme jännittyneinä, mitä tästä oikeastaan seuraa.  Ryhtyykö Väyrynen kenties yleisen maanpuolustusinnon keskellä soveltamaan Pekka Peitsen toista ulkopoliittista maksiimia: Väistykööt aseet toogan tieltä! Kekkosen aikana ulkopolitiikka kulki puolustuspolitiikan edellä, Koiviston jälkeen marssijärjestys on vaihtunut. Sotaväen edessä olevat miljardihankinnat pakottavat talouskurjuuden vuoksi vakavasti harkitsemaan asiaa. Sateessa ponnisteleva Kekkonen huolehtisi siitä, että harjoitettu solidi ja kohtuullinen ulkopolitiikka tarjoaa sitä liikkumatilaa ja malttia, joiden turvin valtakunta voisi jälleen vaurastua.

Väyrysen tekemisiä on parempi olla ennustelematta, mutta on kuitenkin ilmeistä, että hän on nyt ottamassa käyttöön sellaisia Kekkosen konsteja, joiden avulla Suomi oli aikanaan määrä nostaa hävittyjen sotien ulkopoliittisesta alhosta, kotouttaa Karjalan evakot ja purkaa sotatalouden ja sotakorvausten aiheuttama taloudellinen ahdinko valtionyhtiöiden ja kansallisen talouspolitiikan avulla.

Siis irti eurosta, ei Natolle ja pakolaiset kansoittamaan muuttotappiomaakuntia. Siihen se Väyrysen kolmen ässän kiusaksi päivittämä K-linja tiivistyy. Pienempiin haasteisiin Väyrynen tuskin tyytyy.

Ja kun valtiomiessarjassa painitaan, jossakin vaiheessa molskilla tulee vastaan myös Sauli Niinistö. Nyt Väyrynen kannattaa Niinistön uudelleen valintaa, kunhan Niinistö harjoittaa oikeanlaista politiikkaa. Niinistön kannattaminen tarkoittaa, että omasta puolueesta ei sopivia ehdokkaita löydy, kun Väyrynen itse ei nykyjohdolle kuitenkaan kelpaa.

Väyrysen linjauksissa tärkeintä on aina se, mikä sanotaan pilkun jälkeen. On siis syytä olettaa, että Niinistön kannatukseen liitetty ulkopoliittinen varauma otetaan käyttöön, kun tulee aika mobilisoida tulevan kansalaispuolueen kannattajat samanlaiseksi koko puoluekentän kattavaksi vaaliorganisaatioksi, minkä Kekkonen kokosi vuoden 1962 presidentinvaaleja varten. Vuoden 1973 poikkeuslakiseikkailun jälkeen tämä Kekkosen unelma kansalaispuolueesta toteutui vuoden 1976-78 vaalikampanjassa. Vastaehdokkaiden sijasta silloin presidentinvaalien pääkysymys oli valtiomiehelle sopiva kannatusprosentti.

Näin se Kekkonen aikanaan sateessa ponnisteli.

Sipilän ja Löfvenin turvallisuuspoliittinen duetto

Untelokin blogisti havahtuu, kun Suomen ja Ruotsin pääministerit keskellä yleistä hulinaa julkaisevat yhteisen kannanoton keskinäisestä puolustusyhteistyöstä. Tosin Stefan Löfven ja Juha Sipilä (Pitkäjänteisyys luo vakautta, AL 10.1.2016)vetävät heti alkuun asiansa överiksi väittämällä, että nyt näkisimme selvemmin kuin koskaan ennen, miten riippuvaisia Suomi ja Ruotsi ovat ympäröivän maailman kehityksestä. Kyllä tuo pienten pohjoismaiden riippuvuus suurista maailmantapahtumista tuli selväksi jo 1917-18 ja 1939-1945 tai, jos kauemmaksi halutaan katsoa, 1808-1812. Silloin molemmilla oli kaikki pelissä. Unohtunut on jo sekin, että 1918-20 riehunut flunssa, espanjantauti, tappoi Suomessa yli 20 000 ihmistä, maailmanlaajuisesti uhrien määrää mitattiin kymmenissä miljoonissa. Se oli maailmansotaa kovempi koettelemus.

Näihin onnettomuuksiin verrattuna nyt kysymys on lähinnä suhteellisesta epämukavuudesta.

Mutta sallittakoon nyt kuitenkin pääministereille vauhdikas historiallinen lööppi jutun avaamiseksi. Nykyään kun politiikasta ei oikein voi puhua muutoin kuin ennen näkemättömissä mittasuhteissa. Tai ehkä niin on tehty ennenkin. Kukin aikakausi on sille itselleen kaikkein tärkein.

Pääministereiden viesti on pääministereiden viestien tapaan sillä tavoin juonikkaasti laadittu, että kaikki näyttää jatkuvan ennallaan samalla kun meneillään on isoja muutoksia. Molemmat ilmoittavat olevansa sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella ja että tämä linja palvelee niitä jatkossakin hyvin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus ”myötävaikuttaa osaltaan myös pohjoisen Euroopan vakauteen”.

 

Näinhän asia on ilmaistu vuodesta 1949 lähtien. Me kylmän sodan konkarit tunnistamme siitä oitis Pohjolan tasapainoksi kutsutun asiain tilan. Tuo ”osaltaan” tarkoittaa Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyttä. Mitä se tarkoittaa Suomen idänsuhteiden osalta, sitä täytyy kysyä presidentti Niinistöltä.

Pohjoismaiden yhdessä muodostaman Pohjolan sijasta pääministerit puhuvat ”pohjoisesta Euroopasta” tarkoittaen ilmeisesti jonkinlaista Euroopan pohjoista ulottuvuutta. (Olen kuulevinani myötämielistä murinaa Paavo Lipposen lukukammiosta). Kevyet mullat siis skandinavistien Pohjola-unelmille.

Ja jo vakiintuneeseen tapaan pääministerit vakuuttavat, että liittoutumattomuus ei tarkoita eristäytymistä, kylmän sodan poteroissa kyykistelemistä. Kumppanukset puuhaavat aktiivisesti Euroopan unionissa ja harjoittavat ilmeisesti kahdenvälistä yhteistyötä muiden pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa, pitävät huolta Nato –kumppanuuksistaan ja transatlanttisista yhteyksistään. Ei siis mitään uutta länsirintamaltakaan.

Suomen ja Ruotsin kahdenvälisessä yhteistyössä edetään, kuten tutkijat tapaavat sanoa, inkrementaalisesti, vähin erin suurta meteliä pitäen. Tässä mielessä poliittisesti painavin on pääministerien ilmoitus, että Suomi ja Ruotsi voisivat vastaisuudessa eli tulevaisuudessa toimia yhdessä ”myös kriiseissä ja aseellisissa konflikteissa”. Siis toimia yhdessä, ei liittoutua. Ja tämäkin keskinäisen yhteistyön ”looginen” edistäminen on kietaistu poliittiseen varaumaan, että näin tehdään, ”edellyttäen, että tarvittavat poliittiset päätöksen kummassakin maassa tehdään”.

Suomen ja Ruotsin kriisiaikainen puolustusyhteistyö on ollut tässä jamassa vuodesta 1939 lähtien. Tarvittavia poliittisia päätöksiä ei tehty silloin, ei sotien jälkeen eikä nytkään sanota, onko niitä tarkoitus ryhtyä valmistelemaan. Taivaan sineen, sanoisi saksalainen.

Pääministereillä on siis tuhdisti tavaraa tukemassa politiikkansa pitkäjännitteisyyttä. Mutta miltä juttu näyttää, jos rivien välistä kaivetaan esiin vakaus?

Levottomuutta tunkee päälle pakolaiskriisistä, Syyrian sodasta, Irakin ”vaikeasta tilanteesta”, Afganistanin ja useiden Afrikan maiden epävakaudesta, kansainvälisestä terrorismista, Assadin terrorihallinnosta, Isilin raakuuksista, ”Venäjän Ukrainaa vastaan kohdistamista tuomittavista toimista” (eli epäsuorasta hyökkäyksestä) ja ”Krimin laittomasta liittämisestä” (eli miehityksestä) sekä sotilaallisen toiminnan lisääntymisestä Itämerellä. Yhdessä ne muodostavat vakavimman ”eurooppalaista turvallisuutta” ”uhkaavan haasteen”.

Aha, tässäkö piilee se villakoiran ydin? Euroopan unionin puolustuspilari horjuu uhkaavasti. Sitä silmällä pitäen Suomi ja Ruotsi pyrkivät yhdessä pitämään huolta, että kansainvälistä oikeutta kunnioitetaan ja että ”jokaisella maalla on oikeus tehdä omat turvallisuuspoliittiset valintansa”.

Pohjoisessa Euroopassa tämä viesti on tietysti suunnattu Venäjälle. Ukrainan kansainvälisestä asemasta täytyy saada aikaan modus vivendi, väliaikainen yhteisymmärrys, kun itse ongelmaa ei kyetä lopullisesti ratkaisemaan palauttamalla sotaa edeltänyt asiain tila. Ja jälkimmäinen viesti tarkoittanee, että Suomi ja Ruotsi pyrkivät poliittisesti ja diplomaattisesti torjumaan Venäjän yritykset rajata liittoutumattomien maiden (periaatteellisen) oikeuden hakea Naton jäsenyyttä. Samalla dkuitenkin myönnetään, että näissä oloissa Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus vakauttaa (poliittisesti) pohjoista Eurooppaa ja palvelee hyvin niiden turvallisuuspoliittisia pyrkimyksiä.

Jos minä istuisin Kremlissä näitä Löfvenin ja Sipilän rivien välejä kaivelemassa, ehdottaisin ylimmän vallan haltijalle, että Suomi ja Ruotsi tarjoavat liittoutumattomuuttaan Itämeren alueen modus vivendin pohjaksi, kunhan siitä ei tehdä yleisempää linjakysymystä. Käytännössä se tarkoittaa, että keskustelu Nato -jäsenyydestä pannaan jäihin Pohjanlajden molemmilla puolilla, jos Venäjä puolestaan laittaa sordiinon päälle Itämeren alueella. Turvallisuuspolitiikassa painopiste siirtyisi näin aktiivisesta pakotepolitiikasta provosoimattomaan vakauspolitiikkaan.

Yhtä lailla ilmeistä on, että ajatus EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta on saanut uutta pontta pakolaiskriisistä. On äyskäröitävä yhdessä, kun yhteinen raja etelässä vuotaa ja tulee vuotamaan vielä jonkin aikaa.

Mutta kun en istu Kremlissä, voivat hyvinkin ajatella siellä asiasta aivan toisin ja spekuloida EU:n heikentymisen oireilla.

 

Rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista

Uusi vuosi on henkisesti peräti pulmallinen juttu. Periaatteessa se on toiveita ja mahdollisuuksia täynnä. Moni rohkenee luvata sellaista, mikä on aikaisemmin jäänyt kesken tai kokonaan sikseen. Joku saattaa jopa keksiä kokonaan uusia asioita tai ainakin sellaisia, mitä ei ole tullut aikaisemmin yrittäneeksi. Mutta pääasiassa vanhat asiat ja ajatukset pyrkivät sinnikkäästi varjostamaan sitä, mihin toiveet suuntautuvat tässä elämän vuosittain toistuvassa taitekohdassa.

Historian paradoksi ja viehätys piilee siinä, että asiat yleensä menevät jossakin suhteessa aina toisin kuin mitä oli etukäteen odotettu. Vuotta 2016 aloiteltaessa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista ei päästä yli eikä ympäri. Sen huomaa jo siitä, ettei pääministeri Sipilä ole ilmoittanut päivää, johon mennessä hallitus tämän pulman ratkaisee.

Eri asia on, siirrymmekö todella nykyisestä poliittisesta kvartaalitaloudesta eli määräaikoihin sidotusta päätöksenteosta takaisin reaali-ilmiöiden pariin, jossa asiat vievät entiseen tapaan aikansa. Todennäköistä kuitenkin on, että hallitus pyrkii edelleen pitämään yllä illuusiota liiketilasta aikatauluttamalla omaa toimintaansa ja kuulemalla sitä varten vain itseään.

Erilaisten evakkojen paine on nyt kasvanut niin suureksi, että rajaturvallisuudesta on tullut ohittamaton asia. Ja sen pohjalla on yleisempi kysymys Suomessa asumisen oikeuksista, jota on puolustettu tarpeen tullen vaikka ase kädessä. Tai oikeastaan on puolustettu sitä, että Suomessa asumisen oikeus kuuluu vain meille suomalaisille. Sen verran joustettiin, että osa sai puhua toista kotimaista kieltä.

Jäsenyys Euroopan unionissa toi mukanaan Euroopassa asumisen oikeuden. Sen vakuudeksi luotiin yhteinen maksuväline ja tehtiin sopimus sisäisten rajojen häivyttämisestä. Ulkoisia rajoja ei ollut tarkoitus häivyttää, mutta niitä siirrettiin aina sopivan tilaisuuden tullen tuonnemmaksi kertomatta koskaan, mihin asti tämä meidän Euroopassa asumisen oikeutemme lopulta voisi ulottua. Turkki ei ole Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista oli tarkoitus joskus sopia. Venäjä on Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista ei rakentavaa keskustelua syntynyt.

Neuvostoliiton romahtamisesta huolimatta Amerikassa asumisen oikeudesta sen sijaan ei ole syntynyt mitään vakavaa poliittista keskustelua. Amerikka kuuluu amerikkalaisille. Realiteetit ovat näin ollen sellaiset, että Amerikassa asumisen oikeus on rajoittunut siihen, kuinka voisimme muuttaa Suomessa ja Euroopassa asumista niin, että tuntuisi kuin asuisimme Amerikassa. Sitä odotellessa on yhteisvastuullisesti osallistuttu erilaisiin sotaretkiin, joiden avulla yritetään imitoida jonkinlaista Lännessä asumisen oikeutta viemällä sitä sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään onnistumisen edellytyksiä.

Ja sitten on kylmän sodan jälkeisen maailman suuri unelma, Maailmassa asumisen oikeus. Itse periaate ilmaistiin jo sotien jälkeen YK:n peruskirjassa ja yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta sen toteuttaminen jäi pääosin teknologian, markkinoiden ja kapitalismin hengen kaltaisten suurempien voimien huomaan. Nyt aivan yllättäen Maailmassa asumisen hanke onnistui liiankin hyvin: Vastaanottokeskukset ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet vaatimaan tätä oikeuttaan.

Ja hallitus on peräti ymmällä: Miten käy Suomessa asumisen oikeudelle, kun tulijoita on enemmän kuin mihin rahat ja halut riittävät? Yhtä ymmällä on Euroopan unioni. On osoittautunut, ettei Maailmassa asumisen oikeutta kyetä ratkaisemaan Euroopassa asumisen oikeuden pohjalta. Selviytykööt ken voi –politiikan mukaisesti kukin yrittää ohjailla pyrkijät naapurinsa tontille. Samalla havahduttiin huomaamaan, ettei ulkorajan siirtäminen loitommaksi riittänyt. Sisärajoja häivytettäessä ulkorajat jäivät hurskaiden toiveiden varaan. Kun illuusio paljastui, Eurooppa avautui kertarysäyksellä Maailmassa asumisen tarpeisiin.

Rajaturvallisuus muuttui muutamassa kuukaudessa viivan vartioimisesta naapurin kyttäämiseksi. Ja siitä ei tietysti hyvä seuraa.

Tässä keskustelussa turvallisin käsite on ilmeisesti kotimaa. Sehän sovittaa kätevästi yhteen Suomessa, Euroopassa ja Maailmassa asumisen oikeudet. Ja samalla se on kotiseutua yleisempi käsite, joten erilaiset heimo-, kieli- ja erityisesti kiekkoseuroista johtuvat nurkkakuntaiset erimielisyydet voidaan sivuuttaa.

Mutta poliittisesti kotimaa on tyystin kelvoton, sillä se ei erottele meitä muista. Tästä politiikkaan väistämättömästi kuuluvasta erimielisyyden tarpeesta johtuen rajaturvallisuudesta käyty kotimainen keskustelu kärjistyi Suomessa ja Maailmassa asumisen välisiin näkemyseroihin. Syksyllä Maailmassa asumisen kannattajilla oli yliote, mutta uuden vuoden koittaessa keskustelu näyttää kiertyvän Suomessa asumisen ehtoihin. Tulijat on tavalla tai toisella kotoutettava Suomessa asumiseen. Ja tulijoilla on tietysti omat näkemyksensä, minkälaiseen Suomeen he aikovat kotoutua.

Euroopassa asumisen oikeus on jäänyt auttamatta taka-alalle. Sitä hallitsevista periaatteista ja käytännöistä luovutaan ”tilapäisesti”. Syrjinnän välttämiseksi kaikki yritetään tunkea samoihin valvonnan raameihin, mutta ennen pitkää joudutaan turvautumaan ”profilointiin” jyvien erottelemiseksi akanoista.

Kun Maailmassa asumisen oikeus on tunkenut oman tontin kulmalle, itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa omakohtaisesti. Jos hallitus ei saa asioita kansalaisia tyydyttävälle kannalle, niitä ryhdytään ratkomaan omatoimisesti, yleensä jonkinlaisen porukan voimin. Tällaisesta sisäsyntyisestä siviilivastarinnasta historia tarjoaa kosolti esimerkkejä.

Talonpojat nousivat aikanaan oikein nuijasotaan vallasväen mielivaltaa vastaan. Persujen jytkyissä ja Vennamon unohdetun kansan liikkeessä oli tällaista nuijasodan henkeä, mutta niistä laskettiin ovelasti hallitusvastuun avulla ylin höyry pois. Kansan unohtaminen siirrettiin näin vallanpitäjiltä liikkeen omien johtajien piikkiin.

Mutta ehkä nuijasota on liian mahtipontinen puite tälle kytevälle levottomuudelle. Tyytymättömyys saattaa sen sijaan purkautua jonkinlaiseksi kolmannen vuosituhannen konikapinaksi. Nivalassa nimittäin 1932 pulatalouteen ja viranomaisten määräilyyn kyllästynyt rahvas ryhtyi panemaan hanttiin yhden näivetystautia potevan tamman lopettamismääräyksen vuoksi. Konin henki säilyi, mutta vallesmannin arvovallan palauttamiseksi paikalle tarvittiin kapteeni Nikke Pärmin johdolla 200 sotilasta.
Maailmassa asumisen hillitsemiseksi kootuissa katupartioissa voi hyvinkin muhia tällaisia konikapinoita, jos omakohtainen tyytymättömyys hallituksen harjoittamaan pulapolitiikkaan tästä vielä tiivistyy.

Vuoden 1918 kaltaisen punakapinan uhkaa tuskin on syytä ottaa vakavasti, mutta syksyn 1917 aikana kärjistynyt kysymys lujasta järjestysvallasta kyllä tarjoaa jonkinlaista historiallista kaikupohjaa nykyilmiöille. Lujan järjestysvallan tarpeisiin näet luotiin silloin paikallisia suojeluskuntia torjumaan lakkolevottomuuksia ja pitämään työväen omat järjestyskaartit kurissa. Ja samalla valmistauduttiin myös siihen, ettei vallankumouksen kouriin joutunut emämaa Venäjä kykenisi enää pitämään yllä yleistä järjestystä Suomessa.

Kysymys oli siis syksyllä 1917 Suomessa asumisen ankarammista ehdoista. Silloin pohjalla oli Venäjän sotatilausten ja linnoitustöiden loppumisen sekä maailmansodan aiheuttama taloudellinen romahdus ja joukkotyöttömyys. Samankaltaisia asioita hallitus on nytkin vyöryttänyt pulapolitiikkansa perusteluiksi.

Viime syksyn aikana yhteiskuntasopimuksesta käydystä keskustelusta nousi selvästi esiin työnantajien oikeuksia suojaavan lujan hallitusvallan vaatimus. Ammattiyhdistysliikkeestä puhuttiin koko lailla samassa hengessä kuin työväen järjestyskaarteista syksyllä 1917. Tämä kysymys joukkovoiman käyttämisen rajoista on olennainen osa Suomessa asumisen oikeutta eikä tämä käsistä päässyt Maailmassa asumisen pulma sitä mitenkään helpota.

Historia ei tietenkään toista itseään, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään, minkälaisia asioita saattaa tietynlaisissa oloissa tapahtua. Erityisesti se valaisee, miten pienistä paikallisilta vaikuttavista ristiriidoista ja kärhämistä voi kasvaa mutkikkaita, vuosikymmeniä vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Enimmäkseen ne kuitenkin jäävät pieniksi ja paikallisiksi, kunhan asiasta ei synny arvovaltakiistaa järjestyksen pitäjien ja alamaisten välille. Se on se olennaisin riski näissä nykyisissä rajaturvallisuuspulmissa, joten nyt kaivataan pikemminkin hyvää poliittista pelisilmää kuin päätöksentekijöiden moitteetonta marssijärjestystä.

Merikasarmin salainen ase

Ulkoministeriön ajatushautomossa palveleva Hiski Haukkala peräänkuuluttaa Suomen Kuvalehden (http://suomenkuvalehti.fi/share/287625/172e57) neitsytkolumnissaan – vai onko se nykyään poikuuskolumni – Suomen turvallisuuspolitiikkaan strategista viestintää. Tohtori oli parturin tuolissa tullut siihen käsitykseen, ettei ulkopolitiikassa turha suunsoitto ja rehvastelu auta. Siinä käy kuin porilaisen nakkikioskin jonossa, turpiin tulee muuta kuin makkaraa.

Turhan rutinan sijasta on siis sanottava niin jämäkästi ja ytimeen menevästi, etteivät muut sen jälkeen enää meidän narratiivejamme sormeile. Loppuu se jahkailu uussuomettumisestakin kerralla. Eikä lehdistökään kysele ulkoministeriltä kaiken aikaa niitä ja näitä. Ministeri lohkaisee sitten kun ministerille sopii ja siitä asiasta, mikä ministerille sopii. Siinä välissä ajatushautomo vuotaa sen verran, että kansa ymmärtää, ettei jouten olla. Kipeitä päätöksiä valmistellaan, luottamuksellisesti.

Näsinselän rannalla tuo Haukkalan viesti vaikutti kuin neutronipommi: Ahaa, kissingeriläinen vuoto! Merikasarmilla on vireillä isompi paukku. Petroskoin pommitus tuskin tulee kysymykseen, mutta jotenkin Putin yritetään naruttaa tekemään jotakin, mitä hänen odotetaan joka tapauksessa tekevän. Ja meidän on osattava vetää ajoissa johtopäätökset siitä, mitä Putin kenties voisi tehdä, jos vain ehtii ja jaksaa.

Strategisen viestin sisältöön Haukkala soveltaa diplomaattista kursailuetikettiä. Antaa kuitenkin postmodernisti ymmärtää, että se on juuri sitä, mikä tukee lukijan omaa narratiivia. Eikä kysymys ole vain idänsuhteista, sillä tämän strategisen viestin on määrä seisauttaa veret maailmalla siihen katsomatta, mitä Venäjä tekee. Pannaan siis isilit ja talibanit kuriin saman tien. Ehkä se tehoaa jopa apuaan pyytämättä tuputtaviin ruotsalaisiin, itseään hallinnoiviin ahvenanmaalaisiin ja Suomea Naton avuksi vaativiin heimoveljiin.

Tarkoitus on siis selvä, mutta što delat, mitä tehdään, kysyi 1901 tunnettu neuvostovallan perustaja Vladimir Iljits Lenin. Siitä Haukkalalta on turha odottaa valaistusta. Ulkoministeriön kuuluu näet vuotaa vain siinä määrin kuin sille sopii. Totuushan on siellä kuin herrasväen pahe, siitä on mukava vihjailla.

Puolustusministeri Jussi Niinistö ehti puoluekokoustunnelmissa jo ehdottaa, että Suomi miehittäisi Ahvenanmaan. Paikallisista asukkaista ei ole niin väliä, mutta on huolehdittava hyvissä ajoin, ettei tämä strategisesti tärkeän alueen turvallisuus jää ikivanhojen sopimusten ja itseään ilman sotaväkeä hallinnoivien oolantilaisten varaan. Sotahistorian dosenttina Niinistö kyllä tietää, että Oolannin sota on kauhia, jos se alkaa. Turvallisuuspolitiikkaahan tehdään nykyään nimenomaan erilaisten jos-tilanteiden varalta. Yleis- ja erikoisalojen asiantuntijat tehtailevat niitä niin rivakasti, että Hannibal norsuineen tuntuu olevan koko ajan porteilla. Vanha roomalainen viisaus sanoo, että tällaiseen tilanteeseen on vain yksi lääke: Kartago on hävitettävä. Ei jätetä kiveä kiven päälle.

Mutta Ahvenanmaan miehityksellä tuskin olisi muuta kuin kielipoliittista merkitystä. Suomalais-ugrilaisen kielialueen pienuuden vuoksi sillä ei näin ollen olisi Haukkalan tarkoittamaa strategista vaikutusta globaaleihin narratiiveihin Suomesta.

Löytyisikö historian roskatynnyristä jotakin, joka voisi valaista tätä arvoituksellista juttua?

Onhan siellä Mannerheimin kuuluisa miekantuppi, joka yhä on säilää vailla, kun jäi Viena ja Aunus vapauttamatta ja Kannakseltakin oli lähdettävä uudelleen kipinkapin. Todella strategisen viestin lähetti Adolf Hitler kesäkuussa 1941, kun Saksan mahtavat asevoimat yhdessä suomalaisten aseveljien kanssa ryhtyivät tekemään loppua neuvostovallasta ja historiallisesta Venäjästä saman tien. Suomalaiset itse tosin vesittivät sitä viestiä väittämällä, ettei bolševismia ollut tarkoitus tuhota yhdessä vaan rinnakkain.

Tässä tarkoituksessa jäätiin Syvärille odottelemaan Saksan mahtavien asevoimien tuloa, mutta kun tulematta jäi, Mannerheim saattoi kunnian miehenä aloittaa Lapissa sodan saksalaisia vastaan. Se oli strateginen viesti Stalinille, että Suomesta käsin neuvostovaltiota uhkaisivat vastedes vain suomalaiset. Stalin piti tarjousta kohtuullisena ja sen viestin varassa pärjäiltiin aina siihen asti, kun Mihail Gorbatšov vuorostaan kysyi što delat.

Paavo Lipposella oli muistaakseni oma strateginen viestinsä. Suomen oli jätettävä sikseen skandinaavinen nuhrustelu ja ängettävä suoraan EUn kovaan ytimeen. Mutta ei siitäkään valtioviisaudesta taida nyt olla apua, kun se kova ydin on mennyt peräti veteläksi. Ulkoministeri Soini näyttääkin kauhovan siitä poispäin, mutta Bryssel vetää puoleensa kuin musta aukko avaruudessa. Kohta ei eurounelmista ole jäljellä muuta kuin poliittista antimateriaa Merikasarmin kellarissa. Ja strategisesti vaikeneva ulkoministeri.

Ei siis tunnu löytyvän historian roskatynnyristäkään pitävää otetta tähän Merikasarmin salaiseen aseeseen.

Entä jos se onkin postmodernisti salainen ase, ilmiö korvien välissä. Haukkala nimittäin vihjaisee, että idea olisi peräisin porilaisen nakkikioskin jonosta. Sieltähän se viisaus turhan huutelun vaaroista kumpuaa.  Vuodetaan siis tieto strategisesta viestistä, josta ministeri ja ministeriö vaikenevat. Mitä tiukemmin ne vaikenevat, sen strategisemmalta ja todemmalta viesti näyttää. Ei kai ne olemattomia asioita salaile. Jos hyvin käy, vuoto riittää ja ministeri Soini voi olla siviilissä koko ajan, palkkapäiviä lukuunottamatta tietysti.

Tällainen postmoderni salainen ase toimisi kuin se kuuluisa ohjuskuilu kylmän sodan aikana. Venäläiset esittelivät silloin tekeillä olevia strategisia ohjuksiaan ja amerikkalaiset teeskentelivät, että niitä oli muka enemmän kuin kaksi. Kuroakseen umpeen tämän ohjuskuilun amerikkalaiset veronmaksajat pulittivat kursailematta rahaa ydinaseiden kehittämiseen ja hankkimiseen. Alakynteen strategisen viestinsä vuoksi jäänyt Hruštšov yritti vuorostaan kuroa amerikkalaisten etumatkaa umpeen sijoittamalla pienempiä ohjuksia Kuubaan. Seurauksena oli kriisi ja Oolannin sotaakin suuremman katastrofin uhka. Lopulta supervallat sopivat, että kumpikin rajoittaa ydinaseidensa määrän niin, että niillä voi tuhota ihmiskunnan vain viiteen kertaan. Se kyllä riittäisi pitämään kauhun tasapainossa ja tekemään suurvalloista supervaltoja.

Voisihan tuollainen kuiluidea toimia nytkin. Haukkala nimittäin viittaa kotimaisin voimin toteutettuun totaaliseen maanpuolustukseen. Siitä saisi tosiaan aikaiseksi sopivan postmodernin hytinän. Suomi voisi tehdä tiettäväksi, että se kaiken varalta (vaikka välitöntä uhkaa ei ole haivaittu) mobilisoi maanpuolustustehtäviin asekuntoisen väkensä, sivarit, aseistakieltäytyjät, pienet ja keskisuuret yritykset, työttömät, poliisit, rajavartijat, kalastuksenvalvojat, Kelan toimihenkilöt, eri uskontokuntien isänmaallisesti ajattelevat edustajat, opposition kansanedustajat, satunnaiset maahanmuuttajat, hakkerit, supercellin pelinrakentajat, somen trollintorjujat ja thaimaalaiset marjanpoimijat.

Pääesikunta lähettää kaikille luottamuksellisen mobilisaatiokäskyn: Älä yli päästä perhanaa!

Kauhistuneet naapurit havahtuvat tuota pikaa karuun todellisuuteen: En finne igen!

Kuroakseen suomalaisten strategisen viestin aiheuttaman postmodernin kuilun umpeen naapurit ryhtyvät oitis varustautumaan eivätkä suomalaiset veronmaksajat silloin voi muuta kuin pulittaa sotilaallisen tyhjiön täyttämiseen tarvittavat asehankinnat vaikka velkarahalla.

Turvallisuudesta kun ei tingitä turvattomassa maailmassa.

On se jännää tämä postmoderni turpo. Maailma toimii kuin nakkijono Porin yössä.

Aidan panijoiden ETY -kuviot

Muistaakseni presidentti Kekkonen aikanaan tiivisti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin ja Suomen silloisen ETY-politiikan tarkoitusperät niin, että turvallisuus ei ole aidan panemista vaan veräjän avaamista. Kylmän sodan maailmassa keskityttiin puolin ja toisin vahvistamaan sitä, mikä erotti idän ja lännen blokit toisistaan. Kun tuli kansainvälisen jännityksen lieventämisen aika, tarvittiin nämä blokkirajat ylittävä keskusteluyhteys.

Siitä se sitten alkoi, eteni vähän siellä ja vähän täällä, kunnes puheyhteys oli sen verran selvä, että ulkoministeriön mandariinit Ritarikadulla rohkenivat ehdottaa Kekkoselle, että vedetään välistä. Kremlistä nimittäin oli jo sitä ennen ehdotettu Kekkoselle, että jospa vetäisit tästä meidän pakasta.

Kekkonen veti välistä ja ehdotti kaikille sopiville tahoille, että valmistelevat keskustelut voitaisiin aloittaa Helsingissä. Se nimittäin oli silloin ainoa paikka, jossa Itä- ja Länsi-Saksaa kohdeltiin tasaveroisesti yhtä huonosti. Saksat olivat koko hankkeen ytimessä eivätkä ne sellaiseen kokoukseen tulisi, missä niiden edustajilla olisi erilainen diplomaattinen status.

Jotenkin näin olettaisin, että nytkin fundeerattiin, kun ryhdyttiin puuhaamaan ETY -konferenssin juhlakokousta Finlandia -talolle. Ukrainan kriisi ja erilainen aitojen paneminen on jakanut muutoinkin erinomaisen sekavaan tilaan joutunutta Eurooppaa. Jospa Sauli Niinistö vuorostaan raottelisi veräjää. Onhan ETY nyt alkuperäistä laajempi, mutta myös poliittisesti tärkeä Ukrainan kriisin välimiehenä.

Vaan toisin kävi, veräjä paukahti raottelijansa näpeille. Aidan panijat ottivat tukevan niskalenkin koko hankkeesta EU:n pakotelistan avulla. Suomen hallitus päätti, että Venäjältä maahan pääsee vain tynkävaltuuskunta, siis sellaiset osanottajat, jotka eivät ole EU:n pakotelistalla. Ulkoministeri levittelee hanskojaan: Minkäs teet, eivät diplomaattien notifikaatiot auttaneet, jotkut panivat hanttiin.

Siinä sitä nyt ollaan. Venäläiset voivat osallistua esteitä ETYJ:n kokouksiin Wienissä mutta eivät Helsingissä. Kekkosella oli tähänkin sopiva aforismi: saatanan tunarit.

Koko ETY -ajatus nimittäin pyllähti päälaelleen, kun venäläisten portti suljettiin. Blokkirajat ylittävän keskusteluyhteyden sijasta ETY – kokous palvelee aidan panemista osoittamalla, ettei Venäjä voi tällaisessa yleiseurooppalaista vuoropuhelua edustavassa kokouksessa edustautua muiden kanssa tasavertaisesti. Venäläisten poissaolo tai tynkävaltuuskunta manifestoi tärkeän eurooppalaisen suurvallan eristämistä konferenssissa, jonka se aikanaan pani liikkeelle päästääkseen silloisesta eristyksestään. Se on ensimmäisen luokan arvovaltakysymys ja niissä asioissa muisti pyrkii olemaan pitkä.

Mitä järkeä on asemastaan tietoisen suurvallan nöyryyttämisessä näin arassa tilanteessa?

ETY -hanke tarjoaa sinänsä riittävät poliittiset perusteet poiketa EU:n pakotesäännöistä, jos siihen vain poliittista rohkeutta löytyy. Suomen pakotelinjan nuhteettomuuden varjelemiseksi nyt otettu poliittinen riski on suhteeton. Mutta voihan olla, että Suomi jäi isojen heittopussiksi ja joutui valitsemaan puolensa. Selittelyjen epämääräisyys ei sellaisia epäilyjä ainakaan hälvennä. Ulkoministeri Soini voisi nyt tulla esille virkamiesten, presidentti Niinistön ja EU -kumppaneiden selän takaa ja kertoa selvällä Suomen kielellä, miten tässä oikeastaan näin kävi.

Neuvostoylivalta ja hiipivän miehityksen uhka

Kirjailija Sofi Oksanen kolhaisi Riiassa meidän poliittista itsetuntoamme vertaamalla Suomea venäläisten hyvinvoipaan häkkileijonaan, jota esitellään muulle maailmalle esimerkkinä Venäjän suurpoliittisesta suopeudesta.

Kaltaiseni äreät kylmän sotimisen veteraanit äyskäisevät tähän tietysti takaisin, että parempi leijona häkissä kuin sen pää seinällä. Virolaiset ystävämme sen kyllä ymmärtävät yhtä lailla omien häkkikokemustensa perusteella. Itse me kumpikin häkkimme valitsimme siitä, mitä kulloinkin oli tarjolla.

Häkkivertauksensa Oksanen lainasi Ulkopoliittisen instituutin ajatussäiliöstä eli think tankista.
Ajatushan ei sinänsä ole uusi, sillä kylmän sodan aikana se kuului Nato-maiden peruspropagandaan. Siellä varoiteltiin lankeamasta suomettumisen pauloihin, sillä se johtaisi neuvostoylivaltaan ja hiipivään miehitykseen. Itse kuulin sen suoraan suomettumiskäsitteen isäksi mainitulta professori Richard Löwenthalilta, kun Ulkopoliittisen instituutin johtajana joskus 60-luvun lopulla osallistuin Länsi-Saksan instituutin seminaariin. Varttuneempi kollega huomautti vinosti hymyillen, että Suomen puolueettomuus ja hyvinvointi olivat vain poliittinen näyteikkuna, sillä todellisuudessa sen politiikkaa ohjailtiin silkkihansikkain Kremlistä käsin. Kauko-ohjatut suomalaiset teeskentelivät olevansa poliittisia erityistapauksia idän ja lännen välissä. Sellainen välitila oli pelkkä ansa muiden hyväuskoisten pyydystämiseksi puolueettomuuden tielle. You know, Kekkonen on Kremlin kätyri.

Huono siinä oli puoliaan pitää, kun sali oli pullollaan Natoon uskovia rutinoituneita tutkijoita. Talvisodan ja Talin-Ihantalan ihmeet ne panivat kevyesti Stalinin juonikkuuden piikkiin. Katsokaa nyt geopolitiikkaanne, suomalaiset eivät voi olla oman onnensa seppiä. Tätä samaa epäili aikanaan myös presidentti Kennedy. Suivaantunut Max Jakobson kirjoitti vakuudeksi kirjansa Kuumalla linjalla osoittaakseen, miten Suomi hävittyjen sotien jälkeen vältti miehityksen ja  taidokkaasti vapautui häkistään. Kirja oli niin vakuuttava, että venäläiset eivät sitä koskaan antaneet Jakobsonille anteeksi, eikä lopulta Kekkonenkaan.

Ulkomaisten suomettajien mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen menestystarina kylmän sodan aikana perustui siis itsepetokseen, häkkileijonan kuvitelmaan vapaudesta. Sofi Oksanen varoitti meitä kävelemästä vapaaehtoisesti samaan häkkiin uudelleen. Mutta tuosta häkkivertauksesta voi kyllä vetää myös Löwenthalin johtopäätöksen, että meidän olisi nyt syytä astella toisen häkin suojiin. Niinhän ne lännen suomettajat aikanaan vakuuttelivat torjuakseen kolmannen tien eli eurooppalaisen puolueettomuuden houkutukset.

Meidän kansainvälisestä asemastamme ja turvallisuuspoliittisesta orientaatiostamme on siis jälleen tullut idän ja lännen välisen propagandasodan välikappale. Nyt syyttävät sormet suuntautuvat meihin myös oman häkkinsä erinomaisuutta vakuuttelevien balttinaapureiden ja Naton kotimaisten myyntimiesten taholta.

Tällaisia ne poliittiset kielipelit ovat. Valitse kielikuva niin kerron, mihin pyrit.
Mutta Sofi Oksasen esityksessä häkki oli vain varoittava esimerkki, mörkö pimeässä. Hän nimittäin puhui huolimattoman kielenkäytön riskeistä, poliittisen kielemme pysähtyneisyydestä. Meillä käytetään jopa vaalikeskusteluissa suomettumisesta kielivää neuvostoretoriikkaa, mikä altistaa meidät nyky-Venäjän propagandalle virolaisia naapureitamme herkemmin.

Siinä on kyllä perää. Suomi on niin eristynyt kieli, että vanhat historialliset kerrostumat säilyvät siinä hyvinkin pitkään. Itse niitä emme huomaa, Oksasen kaltaisia ulkoapäin näkeviä on peräti vähän. Kiusallista se tietysti on, kun tällaisia ikkunoita availlaan maailmalle. Mutta parempi se kuin seisova vesi. Luojan lykky, että meillä on näin tarkasti näkevä tulkki omasta takaa.

Oksanen puhui suomettumisesta kielivästä retoriikasta, jota suomalaiset eivät itse ole ymmärtäneet tai halunneet purkaa näkyville. On siinä varmaankin kylmän sodan jälkiä, mutta minusta kysymys on yleisemmästä ilmiöstä, vihjailevasta alamaiskielestä, jonka kustavilaiset juuret ulottuvat autonomian alkuaikojen byrokraattiseen kansallistunteeseen. Silloin torjuttiin ja tukahdutettiin Ruotsista maahan pyrkivät kansallisuuden ja vapauden aatteet, Turun romantiikka. Siihen kustavilaisen itsevaltiuden perinteeseen ja venäläiseen autokratiaan fennomaanit sitten sovittavat oman, hallitsijauskollisen kielipolitiikkansa.

Sotien jälkeen ja kylmän sodan aikana omaksuttu poliittinen puhekuri oli tämän saman tsaarinvallalle uskollisen alamaiskielen jatkoa. Sitä ennen se oli Natsi-Saksaan nojautuvan ulkopoliittisen orientaation käytössä ja sodan aikana vielä Valtion tiedoituslaitoksen valvonnassa. Ulkopolitiikasta opittiin puhumaan tilanteeseen sopivalla tavalla, vihjaillen, epämääräisesti ja epäsuorasti. Arimmista asioista yksinkertaisesti vaiettiin.

Eikä tämä polittinen puhekuri Neuvostoliiton hajoamiseen päättynyt. Kylmän sodan jälkeen sen avulla pidettiin yllä poikeusoloissa omaksuttua yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista, konsensusta. Sitä samaa luottamusta sorvataan juuri nyt uuden hallituksen perustaksi.

Kun asioista on väistämättä erilaisia näkemyksiä, sovitaan sanoista, yhteisestä kielenkäytöstä. Ilman sitä kansakunta jakautuu ja kenties riitautuu sovittamattomasti kuin perustuslailliset, aktivistit ja myöntyväisyyspoliitikkot autonomian lopun kriisivuosina tai valkoiset ja punaiset vuoden 1918 kansalaissodan ja punakapinan jälkeen.

Tässä kiertelevän alamaispuheen häkissä ovat Venäjää myötäilevien ohella myös ne, jotka sitä myötäilyä arvostelevat. Kysymys on syvälle juurtuneita puhekäytännöistä, siitä mikä sopii sanoa suoraan ja mikä muuten on ilmeistä. Poliittisen etumerkin muuttaminen ei itse kielipeliä muuta. Yhdet pelaavat mustilla, toiset valkoisilla nappuloilla, mutta samoilla säännöillä.

Eikä se suomettumisen purkaminenkaan ihan tekemätön asia ole.  Matti Pulkkinen kirjoitti jo 1985 Romaanihenkilön kuolemassa suomettumisen haavat auki.  Hän ymmärsi ja ehkä myös hyväksyi sotien jälkeisen ajan poliittisen pelin idän ja lännen välissä. Paasikivi ja Kekkonen olivat Suomea, tiesivät mitä jättivät sanomatta. “Ja veivät sen tiedon.” Heidän seuraajansa olivat vaikenevinaan, ikään kuin heillä olisi ollut jotakin, mistä vaieta.  “Suustaan neuvostotississä kiinni.”

Kun tämä itsensä kadottanut K-linja lopulta murskattiin ja “Koivisto lyötiin presidentiksi kuin uusi raha”, Pulkkinenkin sanoi hokeneensa: “Nyt Suomesta tuli Suomi.”  Vaan eipä tullut, eikä toteutunut Pulkkisen oma sankaritarina:

“Paasikiven linja: miehuuden unelma. Minä sananvapauden sankarina!”

Sananvapauden oli siis määrä syrjäyttää ‘sanan voimalla’ elävä virallinen totuus, Paasikiven linja. Suomalaiset oli järkytettävä huomaamaan, että he olivat vaipuneet unenkaltaiseen rauhantilaan. Sitä toki ilmeni muuallakin Euroopassa, mutta totaalista se oli Suomessa, jossa luottamus Neuvostoliittoon muuttui fraaseista eläväksi lihaksi. Sinnekö haluaisin, Pulkkinen ihmetteli, oravanpesään, liepottamaan rauhanviiriä, hautumaan yhteisessä hajussa, jauhamaan loputonta sököä, maina ilmansuunnat, kortteina valtiot, tavoitteena oma piste ja pöytänä yhteinen syli: satapäinen luonnonoikku.

Jotta tästä rauhanviirin liepottamisesta päästäisiin, meidät omat kokemuksemme unohtaneet ‘Romaanihenkilöt’ oli seivästettävä kirjailijan terävään kynään, sillä me emme tienneet enää, mistä Paasikivi ja Kekkonen vaikenivat, minkä he veivät mennessään. Tuon vaietun tiedon kadottua “Paasikiven linjalla ihminen ei tehnyt enää mitään.

“Pelkkä rauha? Miten elämän käy?”

Pulkkisen monikerroksisen ajankuvan ytimessä oli kuviteltu kirja Neuvostoliiton hiipivästä miehityksestä yya-sopimuksen avulla. Sen alaotsikoksi tulisi “suomalainen uni”, sillä vasta unessa herposi itsesensuuri. Ja mikä olisi kylmän sodan ajan suomalaiselta tiukimmin sensuroitu kuin aggressio, Pulkkinen kysyi. Tuo käyttämätön kyky kivisti, sillä se oli turha eikä johtanut mihinkään. Siitä oli tullut “viimeinen vihollinen, syövän paikallaan polkeva vimma”. Tuon kadotetun vihollisen suomalaisille saattoi lahjoittaa vain heidän liittolaisensa Neuvostolliitto. “Vaikka itsensä.” Jos korvaamme YYA-sopimuksen Oksasen mainitsemalla sinnikkäällä neuvostoretoriikalla, Pulkkisen ajankuva hiipivän miehityksen uhkasta on valmis.

Suomettuneessa Suomessa ihminen kaipasi pelastusta itsestään. Romaanihenkilön kuolema oli hätähuuto, jotta “edes suurvalta minut näkisi, ja ottaisi lujasti kiinni.” Oli oltava jotakin, josta saattoi ottaa tosissaan mittaa, josta oli selvittävä omin voimin, kuten Pentti Linkola, joka “… pujottautuu köyden silmukkaan. Jäällä on lunta nilkkaan asti. Hän kyyristyy, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää.”

Tähän on nyt siis palattu, suurvalta ottaa jälleen lujasti kiinni, heikon Venäjän ja kirjoista opitun eurooppalaisen illuusion haihtuessa nykyisten ‘Romaanihenkilöiden’ on jälleen pakko kyyristyä, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää. Ja hyvä niin, sitähän Pulkkinen kaipasi. Kunhan ei kuvitella turhia eikä herätetä toivoa siellä, missä sitä ei ole.

Pulkkinen puhui myös Afrikasta, vieraudesta ja suvaitsemattomuudesta, kehitysavun harhakuvitelmista. Sekin uni on nyt toteutumassa.
Tunnistin silloin Pulkkisen pohdinnoista toki itseni ja tutuilta ne tuntuvat yhä. Kuuluinhan Pulkkisen manaamiin sota-ajan lapsiin sekä nopeasti ja vaivatta valtaan nousseisiin 60-lukulaisiin. Olin rauhanaktivisti, sadankomitealainen, joten vastustin Vietnamin sotaa, amerikkalaista imperialismia latinalaisessa Amerikassa ja Tšekkkoslovakian miehitystä, kannoin huolta Puolan sotatilasta ja DDRn eristämisestä. Olin myös kehitystutkija ja Afrikan-kävijä, sillä rakentelimme silloin yliopiston ja YITn voimin kaivoja, huusseja ja terveyskeskuksia Keniaan, koulutimme afrikkalaisia tiedottajia ja harjoitimme kansainvälistä tutkimusyhteistyötä.

Pulkkisen listalla suurin syntini oli, että lukeuduin Paasikiven linjamiehiin, sorvailin tulkintoja YYA-sopimuksesta, virallisista tiedonannoista ja Kekkosen puheista, ideoin suomalaista rauhanpolitiikkaa ja kehittelin tieteellistä vaihtoa neuvostotutkijoiden kanssa.

Pitkä lista yhdelle miehelle, mutta olihan meitä koko joukko silloin. Siltä kannalta katsoen olin täysin mitoin juuri sellainen ‘Romaanihenkilö’, jotka Pulkkinen halusi asettaa silmätysten vastaansanomattoman todellisuuden kanssa. Eikä hän siinä suhteessa sanojaan säästellyt, vaan otti Afrikan -matkojaan kuvailevan osan tunnuksen George Orwellilta: On pakko kuulua älymystöön uskoakseen tällaisia: kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin typerä.

Se oli se meidän kuplamme.

Ulkopoliittinen instituutti järjesti Romaanihenkilön kuolemasta viime syksynä lukupiirinsä kokouksen, mutta kiinnostus jäi laimean puoleiseksi.  Luin silloin uudelleen Pulkkisen kirjan ja huomasin, että Ukrainan kriisin tunnelmissa Pulkkisen kuvitteellisen romaanin toteutumisen,  “loppuun kirjoittamisen” uhka oli entistä ilmeisempi.  Pulkkinen tosin ei tarkoittanut “loppuun kirjoittamista” ennusteeksi vaan toiveeksi, suomalaisten uneksi , joka vapauttaisi heidät itsensä holhoamisesta, palauttaisi kadotetun kielen. Tältä kannalta katsoen Ukrainan kriisillä todella voisi olla syvärakenteinen vaikutus suomalaisten turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Sehän on ollut meille todellinen sota  Pulkkisen tarkoittamassa mielessä. Olemme nimittäin osallistuneet sen “draamalliseen kehittelyyn “.  “Muu on banaalia teurastusta. Se vain todetaan. Luonnontapahtuma.”
Sofi Oksasen alustus toi meidät tällaisen draamallisen kehittelyn äärelle, etsimään kauan sitten kadotettua kieltä.

Venäjän uinuvat demonit

Aamun lehtiä selatessa mieleen jäi kiertämään The Moscow Timesin venäläisen kolumnistin varoitus Venäjän uinuvista demoneista. Kuulosti ikävämmältä kuin nukkuvan karhun tökkiminen.

Mikä niitä nyt oikein riivaa?

Vastoin yleisiä odotuksia Kremlin vallanpitäjät ovat onnistuneet sinnittelemään vuoden Krimin miehityksestä eteenpäin.  Venäjän ongelmat ovat pääosin itse aiheutettuja, vuosikymmenien laiminlyöntien ja väärän politiikan seurauksia, mutta siitä huolimatta venäläiset ovat pysyneet ruodussa. Lännen pakotteiden vipuvaikutus ei ainakaan toistaiseksi ole kääntänyt historian pyörän liikettä, ei vaikka öljyn hinnan romahdus on niitä tukenut.

Olisikohan noilla demoneilla jotakin tekemistä tällaisen sinnikkyyden kanssa?

Pakotepolitiikan tuloksellisuus on arvioitavissa vasta vuoden kuluttua. Pakoterintama saattaa murtua jo sitä ennen, mutta ellei niin käy, Kremlin on ilmeisesti selvittävä tämä kriittinen vuosi niiden uinuvien demoniensa varassa.  Kenties niitä herätellään torjumaan ulkoista ja sisäistä uhkaa. Mutta voi siinä käydä niinkin, että itse koluamme liikkeelle sellaisia voimia, joista sitten on hankala päästä eroon.

Rakennamme nyt pontevasti asevaraisesta turvallisuuttamme, kun vanha poliittinen järjestys on murtunut. Vahvan puolustuksen on määrä estää ennakolta sodan kaltainen onnettomuus. Mutta eri asia on, onnistummeko sen avulla välttämään aseelliset selkkaukset. Presidentti Koivisto varoitti aikanaan tällaisen pelotepolitiikan riskeistä. Kun aikansa uhkailee, on ennen pitkää tehtävä jotakin, jotta uhkailut eivät jää pelkiksi puheiksi. Siihen on nyt tultu.  Litran maalipurkin kokoisesta paukusta oletetussa sukellusvenejahdissa kehittyy helposti paukkua suurempi poliittinen kaiku.

Onhan se Venäjältä katsoen jonkinlainen ajan merkki, että suomalaiset ampuvat ensimmäisinä Suomenlahdella. Itse tehty Mainila, kuin tilauksesta osoittamaan, mihin asiat ovat menossa Pietarin porteilla.

Ammutaan kovilla tai paukuilla, niin kiire ei tällaisissa tilanteissa saa olla, että poliittinen harkinta jää väliin.

Ei se venäläinen kolumnisti tarkemmin kertonut, mitä hän noilla uinuvilla demoneilla tarkoitti. Mutta voin hyvin kuvitella, että tuosta vedenalaisen esineen etsinnästä voisi havahtua jonkinlainen ždanovinkaltainen demoni, ehkä vain maalipurkin kokoinen, mutta kuka tietää, mitä siitä kehittyy, kun se liikkeelle pääsee. Somettuu ennen pitkää vaikka norsun kokoiseksi.
On nimitättäin nyt niin, että näissä oloissa paikallinen ei enää tahdo pysyä paikallisena.  Putin nimittäin kutsuu maanmiehiään lippujen alle vanhan venäläisen parollin turvin: Vihollinen lähestyy Moskovan portteja!

Tuollainen kutsu nojaa pitkään historialliseen muistiin. Mongolien uhkasta kasvoi suuri sisäinen hajaannus, loputtomien kapinoiden kaski. Napoleonin armeijan mukana maahan rynnistivät nationalismin ja Ranskan vallankumouksen vapausaatteet uhkaamaan pyhän Venäjän yhtenäisyyttä. Niiden torjumiseksi tarvittiin pyhiä synodeja ja alliansseja. Siitä politiikasta on peräisin se vaikenemisen ja vaientamisen perinne, mitä nyt kutsutaan suomettumiseksi.  Hitlerin ja hänen liittolaistensa oli määrä tuhota neuvostojärjestys viimeiseen komissaariin asti ja viedä loppuun se historiallisen Venäjän hajoittamiset politiikka, minkä keisari Wilhelmin preussilaisen kenraalit aloittivat 1914.

Kyyti tällaisten demonien vetämissä vankkureissa on sen verran vinhaa, että muista liikkumisen tavoista on syytä pitää huolta. Maalipurkin kokoinen ždanov ei meitä vielä ojasta allikkoon vie, mutta ei se myöskään auta meitä ylös ojasta, mihin on yksissä tuumin laittauduttu.

Tuolla maalipurkin kokoisella ždanovilla on nimittäin ikävä historiallinen kaikupohja puolin ja toisin. Pietarin turvallisuus on ohjaillut Suomen kohtaloita aina siitä lähtien, kun tsaari Pietari päätti avata sitä kautta Venäjälle tien länteen. Huomattiin kuitenkin pian, että sitä kautta armeijat voivat kulkea molempiin suuntiin. Suomen kohtaloihin on olennaisesti vaikuttanut se, pyritäänkö Pietarin portit pitämään avoimina vai sulkemaan. Meille suurin hyöty on aina koitunut siitä avoimena pitämisestä. Sulkemisesta emme koskaan ole onnistuneet pysymään syrjässä ja hyötykin on jäänyt enintään tilapäiseksi.

Talvisodan demoni hallitsee meidän mietteissämme ennen kaikkea Karjalan kohtaloita, mutta se on pelkkä paikallinen näköharha, sillä se ždanovinkaltainen demoni asustelee Suomenlahdella. Venäjää ei saanut sulkea tällaisen lätäkön pohjukkaan. Suomi ja Viro käänsivät tsaarin Venäjän Pietarin suojaksi rakentaman merisulun Neuvosto-Venäjää vastaan varmistaakseen, että lännestä tuleva apu pääsisi perille. Sen sulun murtamiseksi Stalin kutsui suomalaiset syksyllä 1939 Moskovaan. Juuri siitä Pietari Suuren linnoituksesta natsi-Saksa aloitti kesällä 1941 sotatoimensa Pietarin poistamiseksi kartalta. Niissä sotatoimissa suomalaiset olivat mukana jo ennen kuin sodan oli määrä virallisesti alkaa.

Tätä se maalipurkin kokoinen ždanov tuskin on unohtanut. Eikä meidän siitä kannata erityisemmin muistuttaa. Parempi olisi jo ainakin se jatkaisi uinumistaan siellä jossakin rämeensilmässä Pietarin liepeillä.

Häivetšuhna ja muita ulkopoliittisia ilmiöitä

Pohjoismaiden puolustusministereiden yhteisartikkelin poliittiset tarkoitusperät käyvät sitä hämärämmiksi, mitä pitemmälle keskustelu etenee. Viisainta on siis jättää ne silleen.

Sitä ei kuitenkaan enää voi välttää, että artikkelissa mainittu uusi normaalitila elää omaa poliittista elämäänsä. Tuli arvovaltaisesti todetuksi, että Pohjolassa asiat ovat nyt pysyvästi toisin kuin aikaisemmin.

Tämän varmisti se, että presidentti Niinistö kiiruhti valtiopäivien päättäjäisissä julistamaan, että asiat ovat ihan ennallaan. Suomi on tiukasti ja peruuttamattomasti paikallaan läntisessä yhteisössä. Itäänpäin puolestaan harjoitetaan jokasään politiikkaa eikä sen tarkoituksellinen rapauttaminen palvele ainakaan suomalaisten etuja. Vanha normaalitila siis jatkuu, ainakin jos se on meistä kiinni.

Vaalikeskustelujen perusteella kansakunta on jakautumassa vanhan ja uuden normaalitilan kannattajiin. Mannerlaattojen raja näyttää kulkevan tulevan pääministeripuolueen sisällä, joten mikrojäristyksiä ainakin on odotettavissa. Vuotavien sähköpostien politiikka tuskin päättyy näihin vaaleihin.

Kansalaisten kannalta katsoen on oikeastaan aivan sama, valitseeko täällä uusi vai vanha nornaalitila. Herrat kinaavat viekkaan näköisinä, mutta perinteiseen suomalaiseen tapaan valitsijoiden on ostettava sika säkissä, kun noiden tilojen tarkoituksesta ja merkityksestä ei selväkielistä puhetta synny.

Kansainvälisen jännityksen kiristyessä meille on näköjään kehitetty uusi turvallisuuspolitiikan väline, häivetšuhna. Siitä ei selvää saa katsoi sitä sitten idästä tai lännestä tai täältä kyökin puolelta.

Tällaisen häivepolitiikan ehdoton edellytys on, että poliittista keskustelua käydään yleisluonteisesti, osoitteettomasti. Presidentti Niinistön jokasään rapautumattomia idänsuhteita ja Suomen horjumatonta eurooppalaisuutta suojaava poliittinen pläjäys muistutti vastaansanomattomasti presidentti Kekkosen neulanpistopolitiikkaa ja loiskiehuntaa sekä Paasikiven suhdannepolitiikkaa koskeneita väliintuloja. Tosin sillä erotuksella, että edeltäjät sanoivat selvästi, mistä oli kysymys, keitä moitteet koskivat ja keitä ei passannut äänestää.

Niinistö ruoskii aisan yli potkijoita in spe, etukäteen, ikään kuin kaiken varalta. Mutta tämä on pelkkä häiveilmiö. Jokin tässä ja nyt on antanut presidentille aiheen puuttua asiaan, vaikka seuraamukset ovat futuurissa. Luulisin, että Niinistön kupin kaatoi tällä kertaa tuo puolustusministereiden mainitsema uusi normaalitila. Kaikki muuhan siinä ministeritason yhteisessä hengentuotteessa oli ennestään tuttua. Itse asiassa uudesta nornaalitilastakin oli jo puhuttu pitkään uuden kylmän sodan nimikkeellä. Sama asia sanottiin siis hieman fiinimmin.

Kysymys on siis pysyvästä idän ja lännen välisestä sotilaallisesta vastakkainasettelusta. Aikaisemmin hyvää tarkoittava pohjoismainen yhteistyö tuli nyt kytketyksi sotilaallisiin nokitteluihin ministeritason yksityisenä mielenilmaisuna. Häivepolitiikkaa siis sekin. Ministeri ottaa omaan piikkiinsä sen, mikä on ennenkin sanottu, eikä ehdi kysyä muilta sitä, mitä ei ennen ole virallisesti sanottu.

Presidentti puolestaan kiirehti paikalle, jotta tällainen häivepuhe ei rapauttaisi idänsuhteita. Sääilmiöihin vetoaminen olikin tosi ovela veto. Kekkosen moittimat neulanpistot antoivat naapurille aiheen kimpaantua, mutta häivepolitiikkaan se ei tietysti sovi. Tarkoitushan on välttää se kimpaantuminen. Jos naapuri hiiltyy, häivetšuhna on paljastunut. Säätilat sen sijaan tulevat ja menevät, sateen jälkeen tulee väistämättä pouta, kunhan malttaa odottaa. Parempia päiviä odotellessa on huolehdittava, että häivesuoja pysyy kunnossa.

Kansainvälissä politiikassa tällaista menettelyä kutsutaan näkymättömyyden politiikaksi. Meillä sitä harjoittivat tsaarinvallan aikana vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet. Paasikivi sovelsi silloisia oppejaan kylmän sodan oloissa harjoittamaansa poteropolitiikkaan. Hiljaa olemalla vältettiin ikävän huomion kohteeksi joutuminen ja sellaisten tosiasioiden toteaminen, jotka eivät enää toteamisesta miksikään muuttuneet.

Häivepolitiikka on eräänlainen suomalaisen valtiotaidon hybridi-ilmiö. Kekkosen aikana noustiin reippaasti ylös poterosta. Ikävistä asetelmista selvittiin kannattamalla sellaisia asioita, joista silloiset johtavat suurvallat olivat ehtineet jo sopia.  Muista ikävistä kysymyksistä selvittiin sonnustautumalla Enckellin korsettiin. Ei otettu kantaa suurvaltain keskinäisiin erimielisyyksiin. Niissä oloissa kannanottoa vaativien asioiden lista jäi lyhyeksi. Niistä selvittiin vetoamalla YKn yleismaailmallisiin periaatteisiin ja pohjoismaiseen solidaarisuuteen.

Mutta aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuden lieka lyheni heti, kun suurvallat katsoivat paremmaksi liennyttelyn sijasta palata vanhaan normaalitilaan eli keskinäiseen nahisteluun vuosien 1973-75 ETY-konferenssin jälkeen. Siitä lyhyestä liekasta Suomen pelasti Gorbatšovin perestroika ja neuvostojärjestyksen hajoaminen.

Venäjän heikkouden aikana voitiin elellä eurooppalaisessa elopellossa miten haluttiin. Mutta kun se suhdanne meni, alkoi taas Venäjä, Venäjä, Venäjä -puhe. Poteroon ei kehdattu eikä edes enää voitu mennä, puolueettomuus meni pesuvesien mukana hyvinä aikoina, liittoutumatomuudesta puhuminen kumisi tyhjyttään. Aktiivinen ja tasapuolinen politiikka idän ja lännen välillä kävi sekin tukalaksi, kun näkemyserot jyrkkenivät ja Venäjän mahti nousi.

Valittiin siis pienimmän riesan tie: huomaamattomuuden politiikka. Häivetšuhnan matala profiíli sulautui Brysselissä moitteettomasti lännen pakotelinjaan. Itäänpäin hyvän naapuruuden politiikkaa jatkettiin entiseen tapaan siitä huolimatta, että sitä naapurin hyvyyttä julkisesti epäiltiin. Kremlissä kyllä ymmärrettiin, että moraalinen tuomio on kuin läikkä maastopuvussa. Kaukaa katsoen arvopoliittiset kuviot sulautuvat taustaansa. Suoja on niin hyvä, etteivät suomalaiset itsekään enää tahdo havaita itseään.

Mitä tästä nyt sitten seuraa vaalien jälkeen?

Häivekonsensus. Sen vallitessa Timo Soinikin voi myöntää hyvän naapuruuden politiikkaa Putinin Venäjän kanssa harjoittavalle Kreikalle lisälainaa – vakuuksia vastaan tietysti. Itäänpäin suhteita voidaan hoitaa lahjoittamalla Putinille suomalainen tulenkestävä kelosauna. Se entinen banja paloi, kun Putin rohkeni viedä Helmut Schröderin saunomaan kuin Kekkonen konsanaan. Ulkoministeriön tosin kannattaa tarkistaa ensin, että myös se Kekkosen Kremliin lahjoittama sauna on palanut tai poltettu. Eihän niille kahta kannata antaa.

PS. Harkittuani asiaa perusteellisesti olen päätynyt siihen, että suomalaisen turpoluokituksen mukaan pohjoismaiden puolustusministereiden yhteisartikkelissä kysymys oli loiskiehunnasta eli prosessia häiritsevästä rajapintailmiöstä.

 

 

 

Paasikiven linjalla reippaasti eteenpäin!

Paluu pääsiäispyhien jälkeiseen arkeen alkoi vauhdikkaasti. Kokoomuksen veteraanit Pertti Salolainen ja Ilkka Kanerva arvostelevat Iltalehdessä keskustan Juha Sipilää ulkopoliittisesta harhaoppisuudesta. Oli Sipilä sanonut olevansa Paasikiven linjalla ja  EUn kannalla.

Miten se nyt sillee? Sehän on kuin kukko munisi.

Kanerva tosin sekoitti lausunnossaan Paasikiven linjan Paasikiven-Kekkosen linjaan, mutta Kekkosen ajan kasvateille niin käy helposti. Salolainen näytti olevan muuten vain pihalla siitä, mistä puhui.

Paasikivi keksi itse syksyllä 1944 linjansa välttääkseen ikävät puheet omista tekemisistään sotien aikana. Paasikiven-Kekkosen linja keksittiin 1954 Kremlissä Paasikiven linjan jatkeeksi. Oli tarkoitus syventää ja laajentaa siitä, mihin vastaan haraava Paasikivi  oli päätynyt. Kekkonen otti homman hoitaakseen ja luovi niin taidokkaasti, että itään suuntautunut kurssi vähän kerrallaan vei länttä kohti.

Paasikivi siis pani hanttiin niin paljon kuin suuremmalle rohkeni, antoi periksi ja pani taas hanttiin. Näin selvittiin pienimmän mahdollisen riesan tietä kohti parempia aikoja. Kekkonen puolestaan totesi, että lyhin poliittinen reitti Brysseliin kulki Moskovan kautta. Jatkoyhteys löytyi ja sitä tietä kuljettiin, kunnes 1991 Koivisto alkoi viittoa suoraan länteen. Ei kuitenkaan sanonut, minne asti mentäisiin. Sitten tuli Lipponen, joka Koivston harmiksi osti reippaasti suoran piletin Brysselin ytimeen.

Juha Sipilän vaalivankkurit siis ovat nyt Paasikiven linjalla. Mitähän se oikeastaan tarkoittaa?

Moskovan kautta Brysseliin ei olla matkalla, kun Kekkosta ei kerran mainittu. Tuskin Sipilä sitä noin vain unohti. Olisikohan tarkoitus, että Suomi Sipilän johdolla panee taas suuremmalle hanttiin sen minkä sielu sietää, antaa periksi, kun muu ei auta ja panee taas hanttiin. Pääasia on, että asioiden hoitaminen pysyy omissa käsissä, että myönnytykset tehdään itse, jotta ei jouduta siihen tilanteeseen, että ne sanellaan ulkoa käsin.

Voidaan siis olla lojaaleja Brysselin vallanpitäjille heittäytymättä kuuliaisiksi.

Historiasta hyvin perillä olevilta tahoilta kohoaa tässä kohdin synkkää murinaa. Eihän se noin voi mennä!  Minne se Venäjä katosi?  Nyt alkaa kukko munia, jos tuo on Paasikiven linja.

Elämme siis siinä vakaassa uskossa, että Paasikiven linjaa tarvitaan vain Putinin pokkuroimista varten. Mutta tuo vakaa usko johtuu siitä, ettei Paasikivelle koskaan ollut tarjolla Sipilän vaihtoehtoa, lujaa selkänojaa lännestä. Nyt on. Se kyllä kelpaisi Paasikivellekin.

Jatkosodan loppupelin alkaessa vuodenvaihteessa 1943-44 Paasikivi tarttui kuin hukkuva korteen, kun presidentti Ryti vihjaisi, että Suomi voisi sodan loppuselvittelyissä nojautua Yhdysvaltain tukeen ja Atlantin julistuksen periaatteisiin. Sitä pitäisi sondeerata.  Kevättalvella 1944 koitti sitten karujen tosiasioiden aika: Luottamus lännen tukeen oli tyystin katteetonta, amerikkalaisten virittelemien virvatulien varassa. Kun lännen takuita ei ollut tarjolla eikä Ruotsi Suomen takia riitautuisi venäläisten kanssa, oli joko luotettava Stalinin sanaan tai tapeltava lopulliseen tuhoon asti. Kesällä 1944 käytiin kuilun partaalla ja sen jälkeen Stalinin sana kelpasi lopulta muillekin.

Tuollainen oli se kylmän sodan Paasikivi, jonka me kylmän sodan aikalaiset muistamme. Hän ei toiveistaan huolimatta koskaan nähnyt aikaa, jolloin länteen tukeutuvalla politiikalla voisi olla todellista poliittista katetta. Paasikivellä oli kuitenkin mielessään vakaumukseen ja historialliseen näkemykseen perustuva turvallisuuspoliittinen yhtälö: Suomi ei yksin pärjää Venäjälle, joten sen on etsittävä tukea muualta. Kun uskottavaa tukea ei löytynyt, oli tavalla tai toisella yritettävä selviytyä parempia aikoja kohti. Näin vanhasuomalaisten väistyvä johtaja Yrjö-Koskinen 1903 juuri ennen kuolemaansa neuvoi nuorta Paasikiveä. Sen neuvon varassa Paasikivi rustaili vanhoilla päivillään itsestään suomalaista valtiomiestä.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen nuo Yrjö-Koskisen haaveilemat paremmat ajat ovat koittaneet, joten Juha Sipilä voi kyllä ihan rauhallisin mielin vedota Paasikiven linjaan. Se Paasikiven yhtälön puuttuvat suure on nyt löytynyt, kunhan vain huolehditaan siitä, ettemme jää auttajien armoille. Kolmen sodan kokemusten perusteella Paasikivi osasi varoa sitäkin vaaraa.