Sotilaallinen etumaasto tuli Suomen ulko- ja puolustuspolitiikkaa järjestäväksi käsitteeksi Moskovan neuvottelujen aikana syksyllä 1939. Marsalkka Mannerheim ja entinen pääministeri Kivimäki evästivät Paasikiveä ottamaan neuvotteluissa huomioon Neuvosto-Venäjän legitiimit puolustukselliset intressit erityisesti Suomenlahdella.

Kysymys ei ollut mistään Kremlin myötäilystä vaan poliittisesta tosiasiasta, joka pienen, eristyksiin joutuneen maan oli otettava huomioon. Britit ja ranskalaiset olivat venäläisten kanssa käymissään liittoutumisneuvotteluissa hyväksyneet neuvostohallituksen vaatimuksen, että sillä olisi oikeus tarvittaessa voimakeinoin valvoa puolustuksellisia strategisia etujaan Suomessa ja Baltian maissa. Saksalaissuuntausta edustava Kivimäki tiesi, että Hitlerin Saksa oli samalla asialla.

Mannerheim ymmärsi syksyllä 1939, että Neuvosto-Venäjä käyttäisi preventiivisesti voimaa estääkseen Suomen joutumisen sen vastustajien strategiseksi tukialueeksi. Suomen silloinen hallitus sitä ei ymmärtänyt. Kiista legitiimeistä turvallisuusintresseistä johti näin ollen kahteen sotaan, sotilaallisia tarpeita palvelevat aluevaatimukset olivat toissijaisia.

Jatkosodan jälkeen Mannerheim totesi, että neuvostohallituksen Suomen alueeseen kohdistuvien puolustuksellisten intressien tunnustaminen ja tyydyttäminen tarjosivat ainoan mahdollisuuden säilyttää itsenäinen suomalainen puolustuskyky. Venäläiset puolestaan tunnustivat, että Suomella oli ensijainen oikeus ja velvollisuus puolustaa omaa aluettaan. Avusta sovittaisiin tarpeen mukaan. Vuoden 1948 YYA-sopimus ja Paasikiven linja perustuivat tähän Mannerheimin historialliseen kompromissiin.

Neuvostohallitus käytti kylmän sodan aikana hyväkseen Suomen eristynyttä asemaa valvoakseen muitakin poliittisia ja taloudellisia etujaan Suomessa. Puolueettomuuspolitiikan avulla Suomi pyrki irtautumaan Kekkosen ja Koiviston aikana tästä etupiiristä.

Kylmän sodan jälkeen Suomi on poliittisesti ja sotilaallisesti liittoutunut kiinteästi länteen. Näin ollen Venäjän legitiimit puolustukselliset intressit ja sen hallitseman etupiiriin tunnusmerkit ovat analyyttisinä käsitteinä käyneet tarpeettomiksi Suomen nykyistä kansainvälistä asemaa koskevassa keskustelussa. Sotilaallinen etumaasto sen sijaan on edelleen Suomen nykyistä kansainvälistä asemaa kuvaava analyyttinen käsite eikä mitään kylmän sodan aikaista poliittista puppua. Tämä pitäisi käsittää myös Ulkopoliittisen instituutin kaltaisessa yhden asian liikkeessä.

James Mashiri teki blogissaan War Admissible ansiokkaan yhteenvedon siitä, millä perustein Venäjän nykyisissä sotaopeissa arvioidaan sen rajojen tuntumassa olevan etumaaston sotilaallis-poliittista merkitystä. Näiden Mashirin punktien valossa on syytä harkita, mitä venäläisten Suomeen soveltama strategisen itsenäisyyden periaate käytännössä tarkoittaa.

Strateginen itsenäisyys ei tietenkään ole mikään uusi idea vaan sovellutus neuvostoajan puolustuksellisesta etumaastosta. Entiseen tapaan puolustuksellinen voimankäyttö sisältää myös ennakoivat, preventiiviset poliittis-sotilaalliset toimet. Hyökkäyksen ja puolustuksen välinen raja on yhä veteen piirretty. Neuvostoajan tapaan suoraa voimankäyttöä täydentävät erilaiset epäsuoran hyökkäyksen tekniikat, joiden avulla voimaa voidaan projisoida etumaastoon hyökkäyksen kynnystä ylittämättä.

Strateginen itsenäisyys on peilikäsite. Se kuvaa, miten Venäjä aikoo projisoida omaa voimaansa, mutta se kuvaa myös sitä, miten se odottaa vastustajiensa projisoivan omaa voimaansa. Sotilaallinen etumaasto ei siten ole mikään suursodan maailmaan kuuluva kummajainen vaan fragmentoituneen poliittis-sotilaallisen todellisuutemme järjestävä käsite. Tästä syystä sitä on tarkoin harkittava, jos aiomme jatkaa nykyistä provosoimattoman liittoutumisen politiikkaa.

Advertisements