Venäjän ulkoministerin Suomen -vierailun aikana oma ulkopoliittinen johtomme tyytyi perinteiseen ylimalkaiseen tiedotuslinjaan. Sen siitä kuitenkin ymmärsin, että olemme lojaalisti EUn omaksumalla linjalla, noin suunnilleen kuten muutkin. Ukrainasta olemme siis Venäjän kanssa pääministerin johdolla monenkeskisesti eri mieltä, mutta presidentin johtamat kahdenväliset suhteet ovat silti hyvät.

Presidentti on pitkään ollut ulkopoliittisesti pääministerin varjossa, kun valtiosäännön uudistus poisti kahden lautasen ongelman EU -kokouksista. Nyt, hieman yllättäen, huomaamme, että monenkeskisten pakotetoimien hallitsemassa kriisissä presidentin profiili nousee kahdenvälisten idänsuhteiden sekä puolustuspoliittisten linjaratkaisujen ansiosta. On syntynyt kahden hatun ongelma. Kuka oikeastaan johtaa mitä ja missä tarkoituksessa?

Julki tihkuneista tiedoista paljastui kiintoisia pintavireitä idänsuhteiden tilasta.

Lavrovin vierailu täsmensi presidentti Niinistön aikaisemmin esittämää varausta, etteivät pakotteet estä Suomen valtiojohtoa pitämästä yhteyttä naapuriinsa. Nyt selvisi, että Venäjälle ei mennä, mutta ovet ovat avoinna, jos Kremlin isännät haluavat käydä täällä. Se on kokolailla pieni harmi, kun Putinilla kerran on suora puheyhteys EUn huippujohtajiin kaiken aikaa. Obaman kanssa juttu taitaa luistaa kankeammin.

Turun lehdistötilaisuudessa Lavrov puhui yllättävän pateettisesti. Suomi ei ole pettänyt naapuriaan. Se ei siis ole tehnyt jotakin mitä se olisi voinut tehdä. En ryhdy arvailemaan, mikä on jäänyt tekemättä, eikä se ole edes olennaista. Lavrov yksinkertaisesti ilmaisi, että luottamukselliset naapurisuhteet ovat vaikeista ajoista huolimatta kunnossa. Suomi ei ole erityistapaus, mutta on onnistunut harjoittamaan provosoimatonta liittolaispolitiikkaa Ukrainan kriisin aikana.

Onko tämä nyt sitten jälleen kerran nolo esimerkki venäläisten myötäilemisestä vai osoitus suomalaisesta valtiotaidosta? Huono homma, sanoo ulkopoliittinen altivisti. Kyllä se siitä, sanoo pragmatisti. Kipeistä asioista on helpompi puhua, jos naapurin hyviin aikeisiin luotetaan.

Ulkopoliittisen johtomme nuivahkon tiedotuslinjaan vuoksi joudumme arvioimaan idänsuhteidemme tilaa naapurin silmin. Lavrov nimittäin selosti kotimaassaan Niinistön kanssa käymiään keskusteluja yksityiskohtaisemmin.

Niinistö oli Lavrovin version mukaan vakuuttanut, että Suomi tuntee olevansa turvassa eikä halua lisätä alueen jännitteitä.

Lavrovin mukaan keskustelussa ilmeni myös, että jotkut poliitikot vertaavat Suomen tilannetta Ukrainaan ja katsovat, ettei kukaan voi olla turvassa, kun Venäjä käyttäytyy näin aggressiivisesti.

“Keskustelussa ilmeni” viittaa siihen, että jälkimmäisen näkökohdan otti esille Lavrov. Käytännössä tuo asetelma tarkoittaa, että keskustelun kohteena oli se, kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä Suomen valtiojohto on valmis tekemään Ukrainan kriisistä.

“Jotkut poliitikot” edustavat monenkeskisesti sitoutunutta idänpolitiikkaa, jonka mukaan Venäjän toiminta on yleisempi turvallisuusuhka. Ukraina on ensimmäinen dominonappula, jonka kaatumisen jälkeen ovat vuorossa Venäjän vanhat rajamaat eli Viro, Latvia, Liettua ja Suomi.
Tämän dominoteorian mukaan Suomen on liittolaispolitiikassaan ryhdyttävä kollektiivisiin vastatoimiin. Kumppanuusuhteiden tiivistäminen ja valmistautuminen hakemaan Naton jäsenyyttä ovat tämän monenkeskisen idänpolitiikan välineitä.

Dominoteorian mukaan Suomen puolustuspoliittisen linjaukset toisin sanoen kuuluvat kiinteästi EU-politiikkaan eli pääministerin vetovastuuseen.

Entä Niinistö?

Hän otti Lavrovin – kieltämättä johdattelevan – selonteon mukaan esille jo aikaisemmin esittämänsä kysymyksen Naton itärajan pitenemisestä, jos Suomesta tulisi Naton jäsen. Itämerestä tulisi suuressa määrin Naton sisämeri, jos Ruotsi kulkisi samaa tietä. Ja sitten esille astui Batmanista tuttu Kultarannan arvuuttelija. Niinistö kysyi, onko tämä tarpeen pohjoiseurooppalaisille ja miten Venäjä tähän reagoi.

Venäjän kantaa tietysti oli turha kysyä, se kyllä oli vähemmänkin valistuneiden tiedossa. Mutta “pohjoiseurooppalaisten” osalta Niinistö jätti vastaamisen vaivan vieraalle. Ja vieras tuli tietenkin siihen käsitykseen, että vastaus oli Niinistön mielestä kielteinen. Kun Venäjä ei kerran suoraan uhkaa Suomea, Naton jäsenyyttä ei tarvita.

Niinistö ehti Kultarannan seminaarissaan jo huomauttaa, ettei raja-argumentista voida tällaista johtopäätöstä vetää. Hän kuitenkin esitti Lavroville saman arvoituksen, joten jännitämme edelleen, mitä Niinistö sillä tarkoittaa vai tarkoittaako hän sillä mitään.

Niinistön ja Lavrovin keskustelun kulku oli joka tapauksessa sellainen, että Suomen Nato -jäsenyys rajautui kahdenvälisesti kysymykseksi. Sitä harkitaan, jos Venäjä uhkaa suoraan Suomea, ei solidaarisuudesta Kiovan hallitusta tai muita Ukrainan kriisin osapuolia kohtaan.

Mutta tämä ei vielä kumoa dominoteoriaa, sillä Lavrovin ja Niinistön keskusteluissa ei julki tulleiden tietojen perusteella puututtu turvallisuuspolitiikkamme toiseen lohkoon, kumppanuusuhteiden syventämiseen. Ne jäivät näin ollen presidentin ja pääministerin ulkopoliittisten valtaoikeuksien välimaastoon.

Odotamme nyt suurella innolla, miten Niinistö ja Stubb tätä kahden hatun politiikkaa pelaavat.

 

 

Advertisements