Ulkoministeri Tuomioja esitti perinteiseen suomalaiseen tapaan Venäjän aikeita koskevan positiivisen hypoteesin, että valmiusharjoitukset ja joukkojen vahvistaminen Ukrainan rajalla ovat vastatoimi Naton voimannäytöille. Samoilla linjoilla liikkui Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen.

Normaalia menoa epänormaaleissa oloissa, siis?

Näin varmaan on, jos sitä siltä kannalta haluaa katsoa. Sekä Nato että Venäjä ovat tiivistäneet sotilaallista ja poliittista läsnäoloaan itäisessä Euroopassa. Osa siitä koskettaa myös Suomen välitöntä toimintaympäristöä. Suomi on jännityksen lisääntyessä pitänyt kiinni turvallisuuspoliittisista kumppanuussuhteistaan, joten siinä mielessä meistä on tullut Ukrainan kriisin osapuoli. Toistaiseksi pokka on pitänyt. Uusi  pääministerikin pani ulkopolitiikasta suunsa suppuun. Virallisesta pidättyvyydestä huolimatta ystävämme lännessä vetoavat kursailematta siihen, että Suomi ja Ruotsi harkitsevat Ukrainan vuoksi Nato-jäsenyyttä (Economist 21.6.2014). Niinhän se on, jos ei dementoida.

Tuomiojan positiivinen hypoteesi on varmaankin syytä ymmärtää yritykseksi hallita Ukrainan kriisin syvenemisen aiheuttamia jännitteitä idänsuhteissa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että siihen liittyisi poliittista vakauttamista pitemmälle meneviä pyrkimyksiä puoleen tai toiseen.

Entä se negatiivinen hypoteesi?

Onko Ukrainan presidentin rauhansuunnitelma kenties vain askel aseellisen kapinan kukistumisesta sisällissodan suuntaan?

Tällaisissa konflikteissa neuvotteluvaihe on usein osoittautunut pitkäksi ja veriseksi, kun osapuolet yrittävät vakiinnuuttaa asemansa voimakeinoin. Ukrainan kriisissä ei vielä ole päästy käsiksi varsinaisiin neuvotteluihin, sillä niiden osapuolijako on edelleen selvittämättä. Kiovan hallitus pitää kiinni sille sinänsä kuuluvista oikeuksista ja tarjoaa kapinallisille mahdollisuuden luopua vastarinnasta. Putin tuskin suostuu asevoimien loitontamissuunnitelmiin ilman poliittista vastasuoritusta.

Ollaan siis kuilun reunalla ja katsotaan, kumpi rohkenee hypätä. Lisäämällä sotilaallista valmiuttaan Kreml tekee selväksi, että väkivallan kierre syvenee, elleivät neuvotteluasetelmat selkiydy Poroshenkon julistaman tulitauon aikana. Siitä seuraa väistämättä uusi pakotekierros ja sotilaallisen vastakkainasettelun syveneminen.

Kiovan hallitus voi pelata Putinin kanssa upporikasta ja rutiköyhää vain länsiliittoutuman, erityisesti Yhdysvaltain vankkumattomalla tuella. Siinä mielessä Irakin vajoaminen Syyrian sisällissodan synnyttämään mustaan aukkoon ei lupaa hyvää. Obaman hallinnon huonojen vaihtoehtojen menu alkaa olla historiallisen pitkä, Sellaisessa tilanteessa liittolaisetkin joutuvat helposti ahtaaseen rakoon.

Advertisements