Turvallisuuspoliittinen keskustelu on Ukrainan kriisin vuoksi ottanut roimasti lisää kierroksia. Jytinä on kova, mutta vaunu pysyy paikoillaan. Olemme virallisesti luopuneet liittoutumattomuudesta, liittoutumisvaihde on siis päällä, mutta poliittinen kytkin pysyy pohjassa. Kenties se on peräti jumiutunut sinne, kuten James Masihiri epäilee.

Kultarannan keskusteluista jäi sellainen yleisvaikutelma, että illuusiota poliittisesta liiketilasta yritetään pitää yllä selvittämällä, miltä aikaisempi Nato-selvitys näyttää nyt. Muistui siitä mieleeni vuosikymmenien takainen juttu, jonka pohjoiskorealaiset isännät kertoivat yrityksistään kehittää kotimainen traktori. Ostivat jostakin ulkomailta mallilaitteen, purkasivat sen ja kopioivat osat. Traktori siitä tuli, mutta jostakin syystä se kulki vain taaksepäin. Politrukit nauroivat makeasti päälle, ne insinöörit! Eivät kuitenkaan kertoneet, mitä niille insinööreille tapahtui, kun tärväsivät Suuren Johtajan viisaan neuvon.

Presidentti Niinistö on hänelle ominaiseen tapaan viittoillut epämääräisesti siihen suuntaan, että muitakin vaihtoehtoja kuin Nato voitaisiin pohtia. Syntyykö EUn turvatakuista muuta kuin korupuheita?

Olemme nyt siis samassa tilanteessa kuin korealaiset traktorintekijät. Suuri Johtaja neuvoo selvittämään, me insinöörit teemme sen, mitä osaamme. Aika näyttää, minne suuntaan lähdetään.

Mutta rohkenen olla optimisti.

Olen monen muun tavoin kyllästynyt vatvomaan Naton 5. artiklan vapauttavaa vaikutusta ja velvollisuuttamme kuulua Natoon siihen kuulumisen vuoksi. Jospa jätetään se para bellum turvallisuuspolitiikkamme sokkeliksi ja keskitytään niihin      ylärakenteisiin. Si vis pacem, rauhantilaa lujittaen, siis.

Vanhan sadankomitealaisen sielua sykähdytti Rysky Riiheläisen rauhaakiitos -kampanja. Logossa sijoittuu hienosti sydän vanhojen harakanvarpaiden väliin. Lähtivät nämä uudet aktivistit kuin Castron sissit Tehtaankadulle, ei paljon mutta hyvää. Ja ennen kaikkea: puhetta siitä miten rauhaa pidetään yllä nyt, näissä oloissa ja meille sopivin menetelmin. Ketterää turpoa lisää!

Nato-optio joutaa näissä oloissa suomalaisen kansanvallan ulkomuseoon, puheeksi siitä, mitä muka ei ole.

On aika käydä erittelevä keskustelu siitä, mitä välineitä erilaiset liittosuhteemme tarjoavat sellaista epäsuoraa voimankäyttöä vastaan, joka on ilmeisin turvallisuusuhkamme Euroopassa.

Olemme yhtä lailla sitoutuneet EUn ja Naton kautta poliittiseen ja sotilaalliseen läsnäoloon myös muualla maailmassa. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, entiseen tapaan? Jospa yrittäisimme arvioida, miten näissä oloissa jatkamme sitä monenkeskistä vakauspolitiikkaa, joka muotoutui Yhdysvaltain poliittisen ja sotilaallisen hegemonian aikana. Terrorismin vastaiseen sotaan ryhdyttiin siinä käsityksessä, että hätä ei lue lakia; nyt se verhoaa perusarvojemme kannalta katsoen peräti kyseenalaisia käytäntöjä. Liberaalin interventionismin saldo alkaa yhtä lailla olla nähtävissä eikä se hyvältä näytä. Mitä tilalle?

Nato-optiosta jankuttamisen varjossa on tapahtunut paljon. Meillä on monitahoinen, dynaaminen liittosuhteiden verkko, olosuhteisiin nähden vakaat idänsuhteet ja avoin yhteistyö Ruotsiin päin. Itämeren parrasmaiden turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämisestä on esillä meidän kannaltamme katsoen kiinnostavia ideoita. Saksalaiset puuhaavat alueellista klusteria, siitä ehkä uuden saksalaissuuntaukseen kiinnekohtia. Amerikkalaiset tukevat yhtä lailla kahdenvälisillä sopimuksellaan Pohjolan ja Itämeren parrasalueiden monenkeskistä yhteistyötä. Sitä kautta tulee ohjautumaan amerikkalaisten suora etulinjan tuki ja myös heidän sotilaallinen läsnäolonsa.

Kattavan turvallisuuspoliittisen selvitystyön aineksia siis löytyy, kunhan keskustelun painopiste maltetaan siirtää asevaraisesta turvallisuudesta ketterän turvallisuuspolitiikan välineistön ja tavoitteiden suuntaan. #rauhaakiitos!

 

 

 

Advertisements