Menneinä aikoina torppareiden oli joskus tyydyttävä isännän kanssa kahden kesken tehtyyn suulliseen sopimukseen, että torppari tekee talon töitä aina kun tarvitaan. Siitä se torppareiden vapauttaminen alkoi. Oli pyrittävä kiinteämpiin, selvempiin ja kohtuullisempiin sopimuksiin.

Juhlapuheissa vedotaan mieluusti Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteyteen, mutta turvallisuuspolitiikassa eletään noiden vanhojen torppakontrahtien hengessä. Apuun tullaan, jos se tarpeelliseksi havaitaan.

Sopimukset tehdään yleensä sillä edellytyksellä, että olosuhteet eivät olennaisesti muutu. Pienemmistä muutoksista selvitään tulkinnoilla, mutta tosi paikan tullen muut näkökohdat pyrkivät menemään sopimusvelvoitteiden ohi. Sen varalta kaikkiin sopimuksiin jätetään poliittisia porsaanreikiä, joista liukas valtiomies voi livahtaa vaikka aidan toiselle puolelle.

Sopimuksilla ei maata ja kansakuntaa siis hädän hetkellä pelasteta, mutta torppakontrahtien tapaan kiinteistä, selkeistä ja kohtuullisista ehdoista on monenlaista hyötyä muissa oloissa.

Olisiko siis aika harkita läheisimmän turvallisuuspoliittisen naapuruussuhteemme kiinteyttämistä?

Suomen ja Ruotsin aseteollinen yhteistyö ja asevoimien yhteensopivuuden kehittäminen palvelevat sinänsä kummankin osapuolen omakohtaisia puolustuspoliittisia tarpeita. Mutta näissä oloissa niillä on julki lausutuista tarkoitusperistä riippumatta merkittäviä sisä- ja ulkopoliittisia seuraamuksia. Jos ne jäävät arvailun varaan tai peitellään, välittömässä toimintaympäristössämme syntyy helposti levottomuutta.

Puolan ulkopoliittisen instituutin johdatteleva raportti Suomen turvallisuuspolitiikasta on esimerkki siitä, miten hatarin perustein tällaista levottomuutta kylvetään muka asiantuntijatietona. Kumppanuussopimuksemme Naton kanssa on yhtä lailla osoittautunut olojen muuttuessa poliittiseksi käärmeenmunaksi. Yhtäällä sanotaan, että joukkoja luovuttavana kumppanina olemme piirua vailla jäseniä, mutta toisaalla todistellaan, ettei kumppanuus takaa hädän hetkellä yhtään mitään. Ja sitten on sellaisiakin näkökohtia, että erilaisista poliittisiin välipuheisiin perustuvista liittosuhteista on muodostumassa uudenlaisia monenkeskisiä alueellisia järjestelyjä, turvallisuusklustereita.

Näissä oloissa Pohjolan ja Itämeren alueen oloja voitaisiin hyvinkin vakauttaa, jos Suomen ja Ruotsin puolustuspoliittiselle lähentymiselle sovittaisiin selvät poliittiset tarkoitusperät ja niihin sopivat menettelyt hyvissä ajoin ennen tilanteen kriisiytymistä.
Itse sopimusinstrumentti voisi olla hyvin yksinkertainen. YKn peruskirjan 51. artikla takaa jäsenvaltioille oikeuden torjua hyökkäykset omin voimin tai yhdessä muiden kanssa. Tällainen ensisijainen puolustusoikeus kattaa myös sellaisen epäsuoran voimankäytön ja sillä uhkaamisen, mistä viime aikoina Ukrainan kriisi on tarjonnut ikäviä esimerkkejä.

Suomi ja Ruotsi voisivat yhdessä harkita itsepuolustusoikeuteen perustuvaa sopimusta tai yhteistä julistusta vastavuoroisesta ulko- ja puolustuspoliittisesta yhteistoiminnasta, jos toinen osapuoli joutuu aseellisen hyökkäyksen alaiseksi tai sitä uhataan vakavasti voimakeinoin. Tällaisessa tilanteessa niillä on joka tapauksessa oikeus puolustautua yhdessä tai erikseen. Yhteistoiminta ei näin ollen sinänsä muuttaisi olennaisesti vallitsevaa asiain tilaa, mutta parantaisi osapuolten mahdollisuuksia käyttää niille kuuluvaa suvereeneja oikeuksia.

Tällaisten selkeästi määriteltyjen keskustelujen aloittaminen olisi jo sinänsä viesti siitä, että Ukrainan kriisin syveneminen vaikuttaa olennaisesti Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspoliittisiin järjestelyihin. Sellaista viestiä selvästi kaivataan juuri nyt.

Tarpeen tullen paikallista itsepuolustusoikeutta lujittavaan kahdenväliseen sopimukseen tai julistukseen voitaisiin liittää kansainvälisiä takuujärjestelyjä, jotka vahvistaisivat osapuolten asemaa laajemman kansainvälisen konfliktin varalta. Tällainen 2+n järjestely tarjoaisi myös mahdollisuuden kehittää EUn yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan alueen valtioiden välittömiä etuja palveleva pohjoinen ulottuvuus.

Suomen ja Ruotsin kahdenvälinen järjestely ei olennaisesti muuttaisi vakiintunutta turvallisuuspoliittista tasapainoa Pohjolassa, mutta se täsmentäisi näihin oloihin sopivalla tavalla, mitä liittoutumiseen perustuva turvallisuuspoliittinen ratkaisumme tarkoittaa.

 

 

Advertisements