Me, Venäjä ja Nato

Joskus Koiviston aikana jossakin ulkoministeriön tai Ulkopoliittisen instituutin tilaisuudessa vieruskumppani nyhjäisi kyljestä ja kuiskasi: Katsohan tuota eturivin Venäjä-patteria. Eipä tuollaista osaamista ole ennen nähty. Totta se oli. “Patterissa” istuivat Heikki Talvitie, Arto Mansala, Markus Lyra ja René Nyberg, idänsuhteiden arvostettuja eksellenssejä kaikki.

René Nyberg kirjoittaa nyt realismista idänsuhteissa (HS 30.8.2014). Hän perehtyi aikanaan ulkoministeriössä ulkopolitiikan ja idänsuhteiden perusteisiin Keijo Korhosen topakassa ohjauksessa. On siis syytä olettaa, ettei kysymyksessä ole mikään patasuomettarelainen myöntyväisyyspolitiikka.

Mutta lähtökohta on kuitenkin sama: Venäjä on Suomen ratkaisematon ongelma, dilemma.

Jos näin on, pulmaan ei ole ratkaisua, on vain keksittävä, miten sen kanssa voi elää.

Nyberg uskoo, että realismilla tästä selvitään. “Suomen suhteet Venäjään ovat historian huomioon ottaen hyvät. Se on ainutlaatuinen saavutus,” hän kirjoittaa. Tästä lienee lupa tehdä sellainen johtopäätös, että jotenkin olisi tätä menestystarinaa jatkettava uusissa oloissa.

Mutta minkä sortin realismista oikeastaan on kysymys?

Se “edellyttää laajempaa näkemystä: Venäjän kokonaisuuden tarkastelua ja jatkuvaa naapurimaan asioiden harrastamista.” On siis tiedettävä, mistä puhutaan ja miten siitä puhutaan. Se UMn “patteri” kyllä tiesi; liekö siellä nyt vastaavaa arsenaalia.

Suomettarelaisen perinteen mukaisesti Nybergin mainitsema laajempi näkemys nojaa historiallisiin todisteluihin ja päätelmiin. Olemme historikuksia kaikki.

Noin yleisesti ottaen Nyberg näyttää nojautuvan käsitykseen, että Putinin Venäjä pyrkii restauroimaan keisarillisen Venäjän historialliset rajat. Tällaisia aatteellisia julistuksia kyllä löytyy nyky-Venäjältä, mutta niistä on yhtä pitkä matka käytännön politiikkaan kuin oli neuvostovallan aikana proletaarisesta internationalismista Neuvosto-Venäjän ajankohtaisten etujen valvomiseen.

Tuollainen historiallinen ambitio on syytä ottaa huomioon mahdollisuutena, johon Kremlin johto saattaa tarttua, jos siihen tilaisuus tarjoutuu. Mutta yhtä lailla realistista on olettaa, että se huolella pitää kiinni siitä, mikä jo on saavutettu. Näin on, jos naapurin aikeita punnitaan kokonaisuutena, kuten Nyberg edellyttää. Stalin yhdisti aikanaan samankaltaisen historiallisen mission ja härskit poliittiset kompromissit kokolailla joustavasti. Me satuimme onneksi sinne härskien kompromissien puolelle, kun tiukka paikka tuli.

Onko meillä syytä olettaa, että Putin panisi kaikki peliin jonkin historiallisen “Novorossian” vuoksi? Ehkä hänkin taitaa sen härskien kompromissien taidon, jos tilanne sitä vaatii. Jotenkin näin ajattelivat aikanaan suomettarelaisen realismin perustajat. Oli yritettävä tavalla tai toisella selvitä parempia aikoja kohti. Viimeiseen asti pitäisi taistella vain, jos sovittelun mahdollisuutta kerta kaikkiaan ei ole.

Suuriin historiallisiin yleistyksiin liittyy epävarmoissa oloissa riski, että härskien kompromissien mahdollisuus katoaa näköpiiristä kuviteltujen historiallisten välttämättömyyksien vuoksi. Juuri siitä syystä suomettarelaiset realistit pyrkivät vaikeissakin tilanteissa asettamaan positiivisia hypoteeseja. Ilman niitä voi yhtä hyvin mennä metsään ja ampua kuulan kalloonsa, Paasikivi tokaisi historian jylyn uuvuttamalle Mannerheimille.

Mutta realismin yhtälöön liittyy toinenkin dilemma, johon Nyberg viittaa: “Politiikka edellyttää myös ymmärrystä siitä, keitä ja mitä me olemme ja mihin kuulumme.”

Emme ole puolueettomia, koska olemme EUn jäseniä. Suomalaiseen nykyrealismiin ei siis kuulu neutralismi suhteissa Venäjään. Mutta siitä ei tietysti seuraa, että olemme osapuolia kaikissa maailman melskeissä. On siis harkittava, miten kulloinkin asetamme tämän sitoutumisen ja poliittisen liikkunatilan välisen yhtälön. Minkälaisiin yhtälöihin meillä ylipäänsä on syytä ja varaa?

Mutta EUn jäsenyys ei ehkä nykyoloissa määritä “meitä” aivan niin yksinkertaisesti kuin kuvittelemme. Ukrainan tilanteen osalta EU on jakautunut pääministeri Stubbin mukaan kolmeen “kastiin”. Osa on valmis jyrkentämään pakotteita saman tien, osa haluaa päästä niistä omalta osaltaan eroon ja osa katsoo, jos on aihetta tehdä myöhemmin jotakin.

Tuo “kasti” kajahti aika pahaenteiseltä. Nehän pyrkivät olemaan aika sisäsiittoisia ilmiöitä. Mutta niin tai näin, EU on pahasti jakautunut aktivisteihin, revisionisteihin ja sinnittelijöihin. Suomi lukeutuu Stubblin mukaan tuohon kolmanteen kastiin. Me siis odotamme ja katsomme ja toivomme parasta.

Näin tarkemmin katsoen EU -jäsenyys määrittää Suomen idänsuhteiden perustan vain sillä edellytyksellä, että se tarkoittaa sitä institutionaalisen uskollisuuden periaatetta, jota valtiojohtomme on johdonmukaisesti soveltanut Ukrainan kriisin aikana. Pysytään toisin sanoen lojaalisti yhteisesti hyväksytyissä päätöksissä.

Turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta katsoen institutionaaliseen lojaalisuuteen nojaavaan realismiin liittyy sellainen pulma, että asioista päästään keskustelemaan vasta jälkikäteen, “on jo sovittu”-hengessä. Tuloksena on vaihtoehdotonta politiikkaa, jota voidaan arvioida vain sen perusteella, onko menetelty oikein vai väärin. Itse asia ei siitä yleensä muutu.

Sama institutionaalinen uskollisuus hallitsee myös Nato-keskustelua. Täytämme tunnollisesti kumppanuusvelvoitteemme ja kinastelemme, onko kaikki ennallaan vai ei. Tulevaisuus jää sen varaan, mitä jossakin muualla kenties meidän tieten sovitaan.

EU-politiikan tavoin suhteemme Natoon vaatii keskustelua edessä olevista vaihtoehdoista. Toistaiseksi Venäjä ja Nato ovat pysyneet vuoden 1997 perussopimuksensa puitteissa, sillä sopimukseton tila on kummankin kannalta huonompi vaihtoehto. Nato kuitenkin venyttää sopimuksen sallimaa joukkojen rotaatiota niin pitkälle, että pysyviä tukikohtia koskeva määräys käy venäläisten kannalta katsoen merkityksettömäksi.

Samalla tavoin yksilöllisen kumppanuuden toteuttaminen voi hämärtää siinä määrin jäsenyyden ja kumppanuuden statusta, että venäläiset ryhtyvät kohtelemaan etulinjan kumppanuusmaita Naton sotilaallisina etumaastoina. Isännyyssopimuksiin voi yhtä lailla liittyä Naton sotilaallista läsnäoloa tukevaa toimintaa ja ulkoisia velvoitteita, jotka voivat johtaa samanlaisiin johtopäätöksiin.

Idänsuhteiden vakautta koskevista vakuutteluista huolimatta olemme joutumassa Itämeren alueella samankaltaiseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, joka syntyi saksalaisten kauttakulkua koskeneista järjestelyistä loppukesällä ja syksyllä 1940. Tätäkin analogiaa kannattaa pohtia, jos realismista halutaan vakavassa mielessä keskustella.

Kohti uutta reunavaltiopolitiikkaa

Itsenäisen Suomen ulkopolitiikan alkutaipaleen kiperin linjaratkaisu koski osallistumista Puolan masinoimaan reunavaltiopolitiikkaan. Tarkoitus oli, että Venäjän läntiset rajanaapurit Itämeren partaalla tukeutuisivat Kansainliittoon ja kohoaisivat voimansa Neuvosto-Venäjää vastaan. Eduskunta ei silloin halunnut lähteä tällaisen seikkailupolitiikan tielle. Pelättiin, että liittoutuminen Baltian maiden ja Puolan kanssa vetäisi Suomen mukaan sellaisiin selkkauksiin Venäjän kanssa, joista se muutoin voisi pysyä syrjässä.

Myöhemmin 1930-luvun puolivälissä Suomi hakeutui marsalkka Mannerheimin johdolla pohjoismaisen puolueettomuuden linjalle.

Uutiset tietävät nyt kertoa, että Nato pohtii, miten Suomi ja Ruotsi voisivat osallistua Baltian maiden puolustamiseen Venäjää vastaan. Jonkinlainen välipuhe siis on olemassa, että sotilasliitto voi harkita näinkin keskeistä turvallisuuspoliittista sitoumusta meidän osalta.

Rivien välistä on ollut luettavissa, että Suomi aktiivisesti hakee erityisasemaa Naton kumppanuusjärjestelmässä. On siis ilmeistä, että tekeillä on olennainen turvallisuuspoliittinen sitoumus, joka monessa suhteessa muistuttaa vanhaa reunavaltiopolitiikkaa.

Innokkaimmat uuden reunavaltiopolitiikan kannattajat huomauttavat, että Suomella jo on tällainen velvoite EUn turvatakuiden sekä Naton alueellisen kumppanuuden perusteella. Ja asiallisesti ottaen he ovat oikeassa. Mutta nuo yleisluonteiset velvoitteet on otettu aivan toisissa olosuhteissa. Ukrainan kriisi on muuttanut niin perusteellisesti turvallisuuspoliittista toimintaympäristömme, että reunavaltiovelvoitteiden paketoiminen Naton kumppanuusohjelman erityisasemaan ei ole enää mikään läpihuutojuttu. Isoa päätöstä ei pidä tehdä hivuttamalla kriisioloissa. Ainakin on ymmärrettävä, että sellainen päätös on omiaan kärjistämään kriisiä.

Ukraina-politiikkamme on leimallisesti seurannut toistaiseksi EUn linjauksia. Vaihdammeko nyt Naton raiteelle?

Innokkaimmat spekuloivat jo siitä, miten Suomi ja Ruotsi voivat muuttaa Itämeren Naton sisämereksi.

Onkohan tuo ajatus mietitty aivan loppuun asti?

Jättäisikö Venäjä noin vain mukisematta Pietarin kaltaisen keskuksen ja sitä kautta kulkevat liikenneyhteydet Suomen ja Baltian maiden ylläpitämän merisulun armoille? Molotov sanoi syksyllä 1939 suoraan, ettei neuvostolaivastoa suljeta sellaiseen lätäkköön. Ja kun puhe ei auttanut, tuli sotilaiden vuoro. Luulisin, että Putin ja Lavrov ajattelevat suunnilleen samalla tavoin.

Entä sitten, tarvitseeko siitä välittää?

Mietitään sitä kysymystä kaikessa rauhassa, jos se vielä on mahdollista.

Presidentti Niinistö näyttää olevan sillä kannalla, että tarvitsemme asiallisen selvityksen turvallisuuspoliittisista kumppanuussuhteistamme. Minusta se on enemmän kuin tarpeen.

Yritän itse seurailla turvallisuuspoliittista keskustelua sen, mikä täältä Teiskon metsien keskeltä on mahdollista. Hartaista ponnisteluista huolimatta minulla ei ole selvää käsitystä siitä, minkälaisia turvallisuuspoliittisia velvoitteita olemme itse asiassa ottaneet erilaisten monenkeskisten järjestelyjen ja kahdenvälisten välipuheiden kautta. Metodi näet ei ole kovin läpinäkyvä. Hyväksymme jokin yleisen, ehkä ylevänkin periaatteen, mutta havahdumme myöhemmin huomaamaan, että muuttuneissa oloissa siitä seuraa jotakin, mitä emme ole tulleet ajatelleeksi tai jota kenties emme edes halua.

Tehdään siis selkokielinen selvitys siitä, mihin ensimmäisen kumppanuusluokan piletti meidät Natossa velvoittaa, ei yleensä ja periaatteessa vaan näissä oloissa. Kerrotaan nyt avoimesti, missä ollaan, ja mietitään sitten, miten siitä olisi hyvä jatkaa.

Tällaiseen avoimeen selvitykseen on syytä ryhtyä erityisesti siitä syystä, että Suomi pyrkii yksilölliseen kumppanuussuhteeseen Naton kanssa. Se tuskin on mahdollista ilman, että otamme entistä selvemmin osavastuun Baltian maiden turvallisuudesta. Isäntämaasopimus Naton joukkojen läsnäolosta ja läpikulusta on seuraava askel tässä asteittaisen sitoutumisen politiikassa.

Suomen Nato-suhde saattaa kärjistää idänsuhteita muutoinkin, jos Nato kiertää  Venäjän kanssa  1997 solmimansa perussopimusta tai irtautuu siitä tyystin vastatoimena Venäjän sotatoimiin Ukrainassa.   Moskovassa kyllä huomataan, että Baltian maiden kollektiivisen turvallisuuden lujittaminen Ukrainan kriisin vuoksi on osa yleisempää pyrkimystä vahvistaa Naton peruskirjan 5 artiklan sotilaallista uskottavuutta.

Vireillä on näin ollen merkittävin rakenteellinen muutos lähialueidemme turvallisuuspoliittiseen arkkitehtuuriin kylmän sodan päättymisen jälkeen.  Se tietysti muuttaa aktiivisesti turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä ja muokkaa Suomen kansainvälistä asemaa.

Poliittista puhetta Ukrainasta

Suomen Ukraina -politiikka näyttää juuttuneen siihen samaan päättämättömyyden tilaan, josta ulkoministeri Tuomioja kipakasti moitiskeli unionia. Pakotediplomatia on kääntymässä kauppasodaksi. Uusilla pakotteilla EU ei tosin juuri nyt Venäjää uhkaile sen vastatoimista huolimatta, mutta painostaa kuitenkin latinalaisen Amerikan maita, jotta ne eivät elintarveketoimituksillaan tukisi Venäjän tuontikieltopolitiikkaa.

Venäjä pyrkii ilmeisesti torjumaan lännen pakotediplomatian aiheuttamalla kauppapoliittisilla täsmäiskuilla markkinahäiriöitä ja eturyhmien sisäpoliittista vastarintaa EU-maissa sekä horjuttamalla epätasaisesti jakautuvilla vastatoimilla lännen yhtenäisyyttä. Kotimainen hälymme pakotepolitiikan kustannuksista viittaa siihen, että tilanne on vaikeasti hallittavissa.

Kreml haluaa ilmi selvästi irti Yhdysvaltain ja EUn sanelupolitiikasta, joka on edellyttänyt, että talouspakotteet välttääkseen Venäjän on luovuttava tukemasta Itä-Ukrainan separatisteja. Venäjä puolestaan katsoo, että neuvottelujen sijasta länsivaltain tukema Ukrainan hallitus hakee sotilaallista ratkaisua Itä-Ukrainassa. Poliittinen haarukka on siten niin epämääräinen ja leveä, ettei neuvottelujen edellyttämää poliittista tahtoa ilmene kummallakaan puolella riittävästi. Eikä tällaisessa tilanteessa jää tilaa myöskään välitys- tai sovittelutoiminnalle.

Jonkinlainen poliittinen läpimurto voi syntyä humanitäärisen avun toimittamiseksi sodan jalkoihin jääneille Ukrainan siviileille. Venäjä tosin teki asiasta niin suuren arvovaltakysymyksen, että siviiliväestön tarpeet saattavat jäädä valtapolitiikan varjoon kuten tapahtui malesialaiskoneen alasampumisen tutkinnassa. Arvoyhteyttään korostavalle EU: lle tällainen humanitäärinen umpikuja olisi poliittisesti äärimmäisen kiusallinen ja moraalisesti rapauttava, minkä varaan Kreml ilmeisesti on siirtonsa laskenut.

Tässä on se vaara, että vetoamme Ukrainan koskemattomuuden ja yhtenäisyyden puolesta, mutta toimitamme apua vain oikeanlaisille ukrainalaisille. Humanitäärisen avun kansainvälisen regiimin toimintakyky on nyt ehdottomasti turvattava. Tuon seikan niin presidentti kuin hallituskin olisi voinut suoraan sanoa.

Presidentin ja hallituksen tiedonanto ei poliittisesti tarjonnut mitään uutta. Pakotediplomatian mukaisesti edellytetään, että neuvottelujen aloittamiseksi Venäjän on lopetettava separatistien tukeminen. Jos se todella on muuta kuin EUn yhtenäisyysretoriikkaa, olisi syytä sanoa täsmällisemmin, mitä Kremlin tulisi tehdä, jotta ehto täyttyisi.

Tiedonanto on pakotepolitiikan osalta – ehkä harkitun – epämääräinen.

“Näissä olosuhteissa Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden ainoa mahdollisuus on ollut vedota ja vaikuttaa Venäjään kohdistamalla siihen toimia, joiden tarkoituksena on saada se muuttamaan toimintalinjaansa.”

“On ollut” voi tarkoittaa, että ei ole enää, tai sitten se voi tarkoittaa, että se on sitä edelleen.

Pakotepolitiikan syveneminen kauppasodaksi riippuu nyt siitä, onko tuo pakotediplomatian poliittinen mekanismi edelleen voimassa vai onko neuvottelujen osalta syntymässä jonkinlainen uusi tilanne. Vanhassa pysymiseen viittaa se, että Suomen ulkopoliittinen johto sysää pääasiallisen syyn kauppasodasta Venäjälle. Myönnetään, että unioni aloitti pakotteet ja että Venäjä sorvasi vastapakotteita, mutta vastuu pakotediplomatian seurauksista kuuluu kuitenkin sen kohteelle.

Yhtä lailla arvoituksellinen on ulkopoliittisen johtomme näkemys pakotepolitiikan “kohtuuttomista” seurauksista:

“Jos vaikutukset kohdistuvat kohtuuttomalla tavalla yksittäisiin maihin, kuten Suomeen, on tilannetta mahdollisuus tarkastella unionin tasolla.”

“Unionin tasolla tarkastelu” voi tarkoittaa ihan mitä tahansa tai ei mitään. EUssa syntyy varmaankin pitkä keskustelu siitä, mikä voisi olla kohtuuton seuraus unionin yhteiseen politiikkaan osallistumisesta. Euron osalta näkemys oli se, että yhtenäisyys oli pidettävä, maksoi mitä maksoi. Ja mikä sitten on kohtuuton kustannus unionin Ukrainassa omaksumista pyrkimyksistä?

Yhtä lailla on vaikea nähdä, miksi Suomen hallitus korostaa kahdenvälistä keskusteluyhteyttä Venäjälle, jos Moskovassa ei ole tarjottavana muuta kuin EUn yhtenäinen kanta.

Sinänsä hyvä on, että presidentti ja hallitus muistuttavat, että Ukrainan kriisissä on kysymys paljon muustakin kuin Itä-Ukrainan asemassa. Näistä Kiovan hallituksen mutta myös sen siipiensä suojaan ottaneen EUn velvoitteista ei ole juurikaan ole viime aikoina puhetta pidetty. Hyviä asioita iso liuta, mutta vain utuisia arvauksia siitä, miten niistä ylipäänsä selvitään kun jo Itä-Ukrainankin osalta talous pyrkii pakkasen puolella ja sisäinen sopu rakoilee. Ins blaue hinein.. sanovat saksalaiset. Taivaan sineen…