Itsenäisen Suomen ulkopolitiikan alkutaipaleen kiperin linjaratkaisu koski osallistumista Puolan masinoimaan reunavaltiopolitiikkaan. Tarkoitus oli, että Venäjän läntiset rajanaapurit Itämeren partaalla tukeutuisivat Kansainliittoon ja kohoaisivat voimansa Neuvosto-Venäjää vastaan. Eduskunta ei silloin halunnut lähteä tällaisen seikkailupolitiikan tielle. Pelättiin, että liittoutuminen Baltian maiden ja Puolan kanssa vetäisi Suomen mukaan sellaisiin selkkauksiin Venäjän kanssa, joista se muutoin voisi pysyä syrjässä.

Myöhemmin 1930-luvun puolivälissä Suomi hakeutui marsalkka Mannerheimin johdolla pohjoismaisen puolueettomuuden linjalle.

Uutiset tietävät nyt kertoa, että Nato pohtii, miten Suomi ja Ruotsi voisivat osallistua Baltian maiden puolustamiseen Venäjää vastaan. Jonkinlainen välipuhe siis on olemassa, että sotilasliitto voi harkita näinkin keskeistä turvallisuuspoliittista sitoumusta meidän osalta.

Rivien välistä on ollut luettavissa, että Suomi aktiivisesti hakee erityisasemaa Naton kumppanuusjärjestelmässä. On siis ilmeistä, että tekeillä on olennainen turvallisuuspoliittinen sitoumus, joka monessa suhteessa muistuttaa vanhaa reunavaltiopolitiikkaa.

Innokkaimmat uuden reunavaltiopolitiikan kannattajat huomauttavat, että Suomella jo on tällainen velvoite EUn turvatakuiden sekä Naton alueellisen kumppanuuden perusteella. Ja asiallisesti ottaen he ovat oikeassa. Mutta nuo yleisluonteiset velvoitteet on otettu aivan toisissa olosuhteissa. Ukrainan kriisi on muuttanut niin perusteellisesti turvallisuuspoliittista toimintaympäristömme, että reunavaltiovelvoitteiden paketoiminen Naton kumppanuusohjelman erityisasemaan ei ole enää mikään läpihuutojuttu. Isoa päätöstä ei pidä tehdä hivuttamalla kriisioloissa. Ainakin on ymmärrettävä, että sellainen päätös on omiaan kärjistämään kriisiä.

Ukraina-politiikkamme on leimallisesti seurannut toistaiseksi EUn linjauksia. Vaihdammeko nyt Naton raiteelle?

Innokkaimmat spekuloivat jo siitä, miten Suomi ja Ruotsi voivat muuttaa Itämeren Naton sisämereksi.

Onkohan tuo ajatus mietitty aivan loppuun asti?

Jättäisikö Venäjä noin vain mukisematta Pietarin kaltaisen keskuksen ja sitä kautta kulkevat liikenneyhteydet Suomen ja Baltian maiden ylläpitämän merisulun armoille? Molotov sanoi syksyllä 1939 suoraan, ettei neuvostolaivastoa suljeta sellaiseen lätäkköön. Ja kun puhe ei auttanut, tuli sotilaiden vuoro. Luulisin, että Putin ja Lavrov ajattelevat suunnilleen samalla tavoin.

Entä sitten, tarvitseeko siitä välittää?

Mietitään sitä kysymystä kaikessa rauhassa, jos se vielä on mahdollista.

Presidentti Niinistö näyttää olevan sillä kannalla, että tarvitsemme asiallisen selvityksen turvallisuuspoliittisista kumppanuussuhteistamme. Minusta se on enemmän kuin tarpeen.

Yritän itse seurailla turvallisuuspoliittista keskustelua sen, mikä täältä Teiskon metsien keskeltä on mahdollista. Hartaista ponnisteluista huolimatta minulla ei ole selvää käsitystä siitä, minkälaisia turvallisuuspoliittisia velvoitteita olemme itse asiassa ottaneet erilaisten monenkeskisten järjestelyjen ja kahdenvälisten välipuheiden kautta. Metodi näet ei ole kovin läpinäkyvä. Hyväksymme jokin yleisen, ehkä ylevänkin periaatteen, mutta havahdumme myöhemmin huomaamaan, että muuttuneissa oloissa siitä seuraa jotakin, mitä emme ole tulleet ajatelleeksi tai jota kenties emme edes halua.

Tehdään siis selkokielinen selvitys siitä, mihin ensimmäisen kumppanuusluokan piletti meidät Natossa velvoittaa, ei yleensä ja periaatteessa vaan näissä oloissa. Kerrotaan nyt avoimesti, missä ollaan, ja mietitään sitten, miten siitä olisi hyvä jatkaa.

Tällaiseen avoimeen selvitykseen on syytä ryhtyä erityisesti siitä syystä, että Suomi pyrkii yksilölliseen kumppanuussuhteeseen Naton kanssa. Se tuskin on mahdollista ilman, että otamme entistä selvemmin osavastuun Baltian maiden turvallisuudesta. Isäntämaasopimus Naton joukkojen läsnäolosta ja läpikulusta on seuraava askel tässä asteittaisen sitoutumisen politiikassa.

Suomen Nato-suhde saattaa kärjistää idänsuhteita muutoinkin, jos Nato kiertää  Venäjän kanssa  1997 solmimansa perussopimusta tai irtautuu siitä tyystin vastatoimena Venäjän sotatoimiin Ukrainassa.   Moskovassa kyllä huomataan, että Baltian maiden kollektiivisen turvallisuuden lujittaminen Ukrainan kriisin vuoksi on osa yleisempää pyrkimystä vahvistaa Naton peruskirjan 5 artiklan sotilaallista uskottavuutta.

Vireillä on näin ollen merkittävin rakenteellinen muutos lähialueidemme turvallisuuspoliittiseen arkkitehtuuriin kylmän sodan päättymisen jälkeen.  Se tietysti muuttaa aktiivisesti turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä ja muokkaa Suomen kansainvälistä asemaa.

Advertisements