Joskus Koiviston aikana jossakin ulkoministeriön tai Ulkopoliittisen instituutin tilaisuudessa vieruskumppani nyhjäisi kyljestä ja kuiskasi: Katsohan tuota eturivin Venäjä-patteria. Eipä tuollaista osaamista ole ennen nähty. Totta se oli. “Patterissa” istuivat Heikki Talvitie, Arto Mansala, Markus Lyra ja René Nyberg, idänsuhteiden arvostettuja eksellenssejä kaikki.

René Nyberg kirjoittaa nyt realismista idänsuhteissa (HS 30.8.2014). Hän perehtyi aikanaan ulkoministeriössä ulkopolitiikan ja idänsuhteiden perusteisiin Keijo Korhosen topakassa ohjauksessa. On siis syytä olettaa, ettei kysymyksessä ole mikään patasuomettarelainen myöntyväisyyspolitiikka.

Mutta lähtökohta on kuitenkin sama: Venäjä on Suomen ratkaisematon ongelma, dilemma.

Jos näin on, pulmaan ei ole ratkaisua, on vain keksittävä, miten sen kanssa voi elää.

Nyberg uskoo, että realismilla tästä selvitään. “Suomen suhteet Venäjään ovat historian huomioon ottaen hyvät. Se on ainutlaatuinen saavutus,” hän kirjoittaa. Tästä lienee lupa tehdä sellainen johtopäätös, että jotenkin olisi tätä menestystarinaa jatkettava uusissa oloissa.

Mutta minkä sortin realismista oikeastaan on kysymys?

Se “edellyttää laajempaa näkemystä: Venäjän kokonaisuuden tarkastelua ja jatkuvaa naapurimaan asioiden harrastamista.” On siis tiedettävä, mistä puhutaan ja miten siitä puhutaan. Se UMn “patteri” kyllä tiesi; liekö siellä nyt vastaavaa arsenaalia.

Suomettarelaisen perinteen mukaisesti Nybergin mainitsema laajempi näkemys nojaa historiallisiin todisteluihin ja päätelmiin. Olemme historikuksia kaikki.

Noin yleisesti ottaen Nyberg näyttää nojautuvan käsitykseen, että Putinin Venäjä pyrkii restauroimaan keisarillisen Venäjän historialliset rajat. Tällaisia aatteellisia julistuksia kyllä löytyy nyky-Venäjältä, mutta niistä on yhtä pitkä matka käytännön politiikkaan kuin oli neuvostovallan aikana proletaarisesta internationalismista Neuvosto-Venäjän ajankohtaisten etujen valvomiseen.

Tuollainen historiallinen ambitio on syytä ottaa huomioon mahdollisuutena, johon Kremlin johto saattaa tarttua, jos siihen tilaisuus tarjoutuu. Mutta yhtä lailla realistista on olettaa, että se huolella pitää kiinni siitä, mikä jo on saavutettu. Näin on, jos naapurin aikeita punnitaan kokonaisuutena, kuten Nyberg edellyttää. Stalin yhdisti aikanaan samankaltaisen historiallisen mission ja härskit poliittiset kompromissit kokolailla joustavasti. Me satuimme onneksi sinne härskien kompromissien puolelle, kun tiukka paikka tuli.

Onko meillä syytä olettaa, että Putin panisi kaikki peliin jonkin historiallisen “Novorossian” vuoksi? Ehkä hänkin taitaa sen härskien kompromissien taidon, jos tilanne sitä vaatii. Jotenkin näin ajattelivat aikanaan suomettarelaisen realismin perustajat. Oli yritettävä tavalla tai toisella selvitä parempia aikoja kohti. Viimeiseen asti pitäisi taistella vain, jos sovittelun mahdollisuutta kerta kaikkiaan ei ole.

Suuriin historiallisiin yleistyksiin liittyy epävarmoissa oloissa riski, että härskien kompromissien mahdollisuus katoaa näköpiiristä kuviteltujen historiallisten välttämättömyyksien vuoksi. Juuri siitä syystä suomettarelaiset realistit pyrkivät vaikeissakin tilanteissa asettamaan positiivisia hypoteeseja. Ilman niitä voi yhtä hyvin mennä metsään ja ampua kuulan kalloonsa, Paasikivi tokaisi historian jylyn uuvuttamalle Mannerheimille.

Mutta realismin yhtälöön liittyy toinenkin dilemma, johon Nyberg viittaa: “Politiikka edellyttää myös ymmärrystä siitä, keitä ja mitä me olemme ja mihin kuulumme.”

Emme ole puolueettomia, koska olemme EUn jäseniä. Suomalaiseen nykyrealismiin ei siis kuulu neutralismi suhteissa Venäjään. Mutta siitä ei tietysti seuraa, että olemme osapuolia kaikissa maailman melskeissä. On siis harkittava, miten kulloinkin asetamme tämän sitoutumisen ja poliittisen liikkunatilan välisen yhtälön. Minkälaisiin yhtälöihin meillä ylipäänsä on syytä ja varaa?

Mutta EUn jäsenyys ei ehkä nykyoloissa määritä “meitä” aivan niin yksinkertaisesti kuin kuvittelemme. Ukrainan tilanteen osalta EU on jakautunut pääministeri Stubbin mukaan kolmeen “kastiin”. Osa on valmis jyrkentämään pakotteita saman tien, osa haluaa päästä niistä omalta osaltaan eroon ja osa katsoo, jos on aihetta tehdä myöhemmin jotakin.

Tuo “kasti” kajahti aika pahaenteiseltä. Nehän pyrkivät olemaan aika sisäsiittoisia ilmiöitä. Mutta niin tai näin, EU on pahasti jakautunut aktivisteihin, revisionisteihin ja sinnittelijöihin. Suomi lukeutuu Stubblin mukaan tuohon kolmanteen kastiin. Me siis odotamme ja katsomme ja toivomme parasta.

Näin tarkemmin katsoen EU -jäsenyys määrittää Suomen idänsuhteiden perustan vain sillä edellytyksellä, että se tarkoittaa sitä institutionaalisen uskollisuuden periaatetta, jota valtiojohtomme on johdonmukaisesti soveltanut Ukrainan kriisin aikana. Pysytään toisin sanoen lojaalisti yhteisesti hyväksytyissä päätöksissä.

Turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta katsoen institutionaaliseen lojaalisuuteen nojaavaan realismiin liittyy sellainen pulma, että asioista päästään keskustelemaan vasta jälkikäteen, “on jo sovittu”-hengessä. Tuloksena on vaihtoehdotonta politiikkaa, jota voidaan arvioida vain sen perusteella, onko menetelty oikein vai väärin. Itse asia ei siitä yleensä muutu.

Sama institutionaalinen uskollisuus hallitsee myös Nato-keskustelua. Täytämme tunnollisesti kumppanuusvelvoitteemme ja kinastelemme, onko kaikki ennallaan vai ei. Tulevaisuus jää sen varaan, mitä jossakin muualla kenties meidän tieten sovitaan.

EU-politiikan tavoin suhteemme Natoon vaatii keskustelua edessä olevista vaihtoehdoista. Toistaiseksi Venäjä ja Nato ovat pysyneet vuoden 1997 perussopimuksensa puitteissa, sillä sopimukseton tila on kummankin kannalta huonompi vaihtoehto. Nato kuitenkin venyttää sopimuksen sallimaa joukkojen rotaatiota niin pitkälle, että pysyviä tukikohtia koskeva määräys käy venäläisten kannalta katsoen merkityksettömäksi.

Samalla tavoin yksilöllisen kumppanuuden toteuttaminen voi hämärtää siinä määrin jäsenyyden ja kumppanuuden statusta, että venäläiset ryhtyvät kohtelemaan etulinjan kumppanuusmaita Naton sotilaallisina etumaastoina. Isännyyssopimuksiin voi yhtä lailla liittyä Naton sotilaallista läsnäoloa tukevaa toimintaa ja ulkoisia velvoitteita, jotka voivat johtaa samanlaisiin johtopäätöksiin.

Idänsuhteiden vakautta koskevista vakuutteluista huolimatta olemme joutumassa Itämeren alueella samankaltaiseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, joka syntyi saksalaisten kauttakulkua koskeneista järjestelyistä loppukesällä ja syksyllä 1940. Tätäkin analogiaa kannattaa pohtia, jos realismista halutaan vakavassa mielessä keskustella.

Advertisements