Kylmän sodan kireimpinä vuosina norjalaiset kaukokatseisesti pidättivät itsellään vapaan harkintaoikeuden eräisiin keskeisiin Naton jäsenyysvelvoitteisiin, ydinaseiden ja liittokunnan pysyvien tukikohtien sijoittamiseen alueelleen.

Nämä varaumat tehtiin sisäpoliittisista syistä jäsenyyttä vastustavien rauhoittamiseksi, mutta niihin oli myös ulkopoliittisia syitä.

Norjalaiset halusivat jättää pelivaraa suhteissaan Neuvostoliittoon. Varaumat rajoittivat Naton läsnäoloa Norjassa, minkä toivottiin rauhoittavan venäläisiä. Norjalaiset ajattelivat, että varaumia voitaisiin käyttää myös ulkopolitiikan välineinä. Ne voitaisiin purkaa, jos venäläiset yrittäisivät painostaa Norjaa. Tätä pelivaraa norjalaiset käyttivät myös tukeakseen Suomea noottikriisin aikana ja sen jälkeen. Kekkonen ei tällaisesta pohjoismaisesta tasapainopolitiikasta pitänyt virallisesti lainkaan, mutta käytännössä se hyväksyttiin Suomen silloin turvallisuuspolitiikan vakiintuneeksi rakenteelliseksi osaksi.

Vähemmällä huomiolle jäi se tosiasia, että norjalaiset tekivät varaumansa myös liittolaistensa varalta. Eikä siitä tietysti voitu isommalti ääntä pitää, sillä varauma rasitti Norjan Nato-jäsenyyden uskottavuutta. Mutta lähtökohtana jäsenyydestä päätettäessä kuitenkin oli, etteivät liittolaiset jäsenyysvelvoitteiden avulla vetäisi ilman eri harkintaa Norjaa liian syvälle idän ja lännen väliseen sotilaalliseen tai poliittiseen selkkaukseen. Norjan aran geopoliittisen aseman vuoksi liittokunnan strategiset intressit saattaisivat mennä Norjan kansallisten etujen edelle.

Tällainen ystävien varalta varautuminen kuuluu sinänsä kansainvälisen politiikan arkeen. Kukaan ei varmasti voi tietää liittolaistensa perimmäisistä aikeista, vihollisista puhumattakaan. Ulkopoliittinen liikkumavapaus on liittolaispolitiikassa tärkeätä myös sen vuoksi, ettei tapahtumien kulkua kansainvälisissä kriiseissä voida juurikaan ennakoida. Olosuhteiden muuttuessa pitäisi olla myös mahdollisuus harkita omia sitoumuksia uudelleen.

Ja näin yleensä on. Mutta se ei näköjään päde Euroopan unionin pakotepolitiikkaan. Se on osoittautunut pakoteloukuksi, jossa koko porukka on sekopäisimmän jäsenvaltion armoilla. Pakotteista päätetään yksimielisesti, mutta niistä pääsee eroon yhtä lailla vain yksimielisellä päätöksellä. Pakotteita asetettaessa tätä tilanteiden muuttumisen ja seuraamusten arvaamattomuuden aiheuttamaa riskiä ei juurikaan ole otettu puheeksi. On vain korostettu unionin yhtenäisyyttä.

Pakoteloukku jäykistää pahoin unionin turvallisuuspoliittista toimintakykyä. Koko homma muistuttaa armeijan sulkeisharjoituksia, jossa plutoona liikkuu rytmikkäästi yhtenä muodostelmana, kääntyy tyylikkäästi, vie asetta olalle ja jalalle ja tarvittaessa poistuu taakse. Tällainen paraatipolitiikka kuitenkin onnistuu vain sileällä maalla ja avoimella kentällä, toreilla, kasarmikentillä tai niillä Tuntemattoman sotilaan paloaukeilla. Maastossa, risukoissa ja soilla koko homma menee simputuksen puolelle tai nauruksi.

Ukrainan kriisin kaltaisissa tositilanteissa puskissa kykkivät vihreät ukot ja kainkenlaiset partisaanit nauravat partaansa tällaiselle Napoleonin ajan meiningille. Ja pakoteloukku huolehtii siitä, ettei omaa järkeä saa käyttää tuli mikä tuli. Joukossa kun on aina niitä, joille oman järjen käyttäminen ei ole pääasia.

Tohina Suomesta unionin “heikoimpana lenkkinä” on syytä panna näihin puitteisiin. Suomen omalla järjenkäytöllä ei ole mitään dominoefektiä, jonka vuoksi kaikki unionin palikat kellahtaisivat kerralla kumoon. Mutta jos siitä omasta järjenkäytöstä itse luovumme, harjoitamme tuli mitä tuli -politiikkaa. Onkohan pienellä maalla sellaiseen varaa?

Advertisements