Tags

Presidentti Vladimir Putinin puhetta Valdai-klubin kokouksessa on pidetty suuntaa-antavana, pahaenteisenä ja paljastavana. Hän lupasi suoraa puhetta ilman diplomaattisia koukeroita ja varoitti, että se saattaa joidenkin mielestä kuulostaan hiukan liiankin karkealta. Tässä Putinin maailmassa turvattomuus ja ympäröivän maailman riskit lisääntyvät, tapahtumat ovat entistä vaikeammin ennakoitavissa. Hän varoitti, että “maailmanlaajuisen anarkian oireet vahvistuvat,” jos sovittuja pelisääntöjä ei noudateta tai jos yritetään elää tyystin ilman niitä.

Putin puhui kansainvälisen yhteisön sovinnaissäännöistä lähinnä siitä syystä, että Valdai-klubi oli kokoontunut niitä pohtimaan. Näin tuskin olisi käynyt, ellei Putin olisi pitänyt aiheellisena, että niistä keskustellaan ja että hän saa sanoa asiassa viimeisen sanan.

Valdain-puhe oli näin ollen Kremlin avaus Ukrainan kriisin jälkihoitoon, mutta samalla se viitoittaa Venäjän turvallisuuspolitiikkaa pitemmälle tulevaisuuteen. Eikä kysymys ole vain periaatteellisista näkökohdista. Venäjän sotilaallisen toiminnan tiivistyminen esimerkiksi Itämeren alueella osoittaa, että sanoista siirrytään tekoihin.

Poliittisesti Putinin Valdain puhe oli luonteeltaan vastaveto atlanttisen yhteisön, siis Yhdysvaltain, Naton ja EUn interventionistiseen maailmanpolitiikan yleensä ja niiden läsnäoloon Venäjän lähialueilla. Molemmat liittyvät olennaisesti Suomen lähiajan turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. On harkittava:
– Miten suhtaudumme monenkeskisiin kriisinhallintatehtäviin?
– Miten omat puolustuspoliittiset ratkaisumme vaikuttavat Pohjolan alueelliseen vakauteen?
– Miten suhtaudumme Venäjän sotilaallisen läsnäolon tiivistymiseen lähialueillamme?
– Miten näissä muuttuneissa oloissa Venäjä voidaan sovittaa EUn yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteisiin?

Putin ei Valdain puheessaan vastannut mihinkään näistä kysymyksistä, mutta hän sanoi paljon sellaista, mikä on meille tärkeätä omien ratkaisujamme kannalta.

Kansainvälinen yhteisö – onko sitä?
Putin varoitti painokkaasti kansainvälisen anarkian lisääntymisestä, mikäli kansainvälisen yhteisön periaatteista ja pelisäännöistä ei löydetä uutta yhteisymmärrystä. Hän teki selväksi, ettei atlanttinen yhteisö enää voi yksipuolisesti julistautua kansainvälisen yhteisön edunvalvojaksi. Valdain puhe oli Jo riittää – julistus niille, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen ovat joutuneet läntisen interventiopolitiikan kohteiksi tai joille sen uhka on ilmeinen.

Minkälaisesta kansainvälisestä yhteisöstä Putin siis haluaisi puhua?

Martin Wightin ja Hedley Bullin kaltaiset poliittisen realismin edustajat kirjoittivat aikanaan paljon kansainvälisiä suhteita hallitsevasta anarkiasta. Siitä perimmäisen viisautensa ammensi myös meidän hyvin tuntemamme kylmän sodan Paasikivi, kun hän hieman jälkiviisaasti hahmotteli omaa vanhasuomalaista valtiomiesuraansa.

Kansainvälisessä politiikassa ei tällaisen perinteisen realistisen näkemyksen mukaan ole mitään luontaista järjestystä, systeemiä tai mekanismia. Se on suvereenien voimankäyttäjien keskinäisten sopimusten ja luottamuksen varassa. Ja siihen tähtäsi myös Putin: On luotava selvä keskinäisten sitoumusten ja sopimusten järjestelmä ja kriisien hallitsemisen ja ratkaisemisen edellyttämät mekanismit.

Tämä realisti-Putin jätti puheessaan tosin mainitsematta, että Venäjä itse on ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja kursailematta romuttanut kansainvälisen yhteisön vakiintuneita periaatteita ja pelisääntöjä. Sen sijaan hän kuvaili yksityiskohtaisesti, miten Yhdysvallat ja EU kylmän sodan jälkeisessä maailmassa omaa poliittista ja sotilaallista läsnäoloa laajentaessaan jättivät huomiotta sellaisia pelisääntöjä ja välipuheita, joita Venäjä piti omien etujensa kannalta katsoen tärkeinä.

Kreml on toistuvasti moittinut länsivaltoja vilpistelystä: vaaditaan muita kunnioittamaan sellaisia periaatteita, joita itse rikotaan toisaalla. Kreml on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tehnyt selväksi, että myös Venäjä kykenee valitsemaan omat sääntönsä, jos ja kun tällaiseen vapaan pudotuksen tilaan ajaudutaan. Yhtä lailla Putin varoitti, ettei Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria ohjaavista periaatteista ja menettelytavoista sovita Venäjää kuulematta.

Tavan mukaan Putin tarjosi tasavertaisemman kansainvälisen yhteisön kivijalaksi kylmän sodan ajalta periytyneitä instituutioita, erityisesti Yhdistyneitä Kansakuntia ja ETY-järjestöä. Niistä ETYJ on saanut uutta elintilaa Ukrainan kriisissä, joten sillä todennäköisesti on välinearvoa muutoinkin Venäjän lähialueiden vakauttamiseksi.

Yhdysvallat turvautui samanmielisten valtioiden koalitioihin kylmän sodan päättymisen jälkeen kiertääkseen Venäjän ja Kiinan veto-oikeuden turvallisuusneuvostossa. Tässä mielessä ei ole nähtävissä sellaisia realiteettejä, että YKn asema kansainvälisen voimankäytön valvojana voitaisiin restauroida. Putin tietää sen, mutta syytteillä YKn sivuuttamisesta voidaan kätevästi arvostella Yhdysvaltain ja EUn omaksumaa yksipuolista oikeuttaa päättää myös muusta kuin itsepuolustukseen liittyvän voimankäytön oikeutuksesta.

Interventio- oikeuden harkinta jää siis edelleen osittain YKn ulkopuolelle. Putin teki Valdain puheessaan selväksi, ettei atlanttinen yhteisö voi tässä mielessä nauttia mitään erivapautta. On siis tunnustettava, että säännöstä poikkeamisesta on tullut sääntö. Atlanttinen yhteisö ei enää voi toimia kansainvälisen yhteisön poliisina, tuomarina ja teloittajana. Myös muilla tulee olla oikeus koota omin perustein samanmielisten valtioiden koalitioita ja oikeuttaa voimankäyttö.

Krimillä ja Itä-Ukrainassa Putin on näyttänyt, että Kreml ottaa nämä oikeudet itse, jos niistä ei yhdessä sovita.

Kylmän sodan aikana ja 90-luvulla Suomi piti tiukasti kiinni YKn mandaateista. Tuki Yhdysvaltain julistamalle terrorismin vastaiselle sodalle johti siihen, että Suomi hyväksyi EUn oikeuden päättää voimankäytöstä, jos YK ei kykene suorittamaan tätä kansainväliselle yhteisölle tietyin edellytyksin kuuluvaa tehtävää. Nyt on siis edessä keskustelu siitä, onko myös muilla toimijoilla ja yhteenliittymillä samanlainen oikeus, kuten Putin vaatii. Voidaanko mistään kansainvälisestä yhteisöstä enää puhua, jos tämä voimankäytön valvonta edelleen hajautuu?

Harkinnanvarainen suvereenius
Krimin anneksio ja Venäjän epäsuora hyökkäys Itä-Ukrainaan kärjistivät kiistan legitiimin voimankäytön rajoista, rajojen loukkaamattomuudesta ja valtioiden poliittisesta koskemattomuudesta. Putin huomautti, että koko kansainvälisen yhteisön perustana oleva suvereniteetin periaate on muuttunut useimpien valtioiden osalta suhteelliseksi ja harkinnanvaraiseksi. Vallassa olevien hallitusten legitiimiyttä arvioitiin sen perusteella, kuinka lojaaleja ne olivat kylmän sodan jälkeisen maailman ainoalle voimakeskukselle.

Putin ei jättänyt mitään arvailujen sijaa siihen, että tuo ainoa valtakeskus oli Yhdysvallat. Valdain puheen poliittinen viesti oli tässä suhteessa selvä: Jos näin on, myös Venäjä ottaa itselleen vapauden harkita, missä määrin se kunnioittaa naapureidensa koskemattomuutta. Tämän uuden realiteetin se osoitti Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Näissä puitteissa on arvioitava myös tiedustelumiehen sieppaaminen Viron puolelta sekä toistuvat ilmatilan loukkaukset ja sotilaallinen häirintä Itämeren alueella. Niiden avulla Kreml osoittaa, missä määrin se aikoo kunnioittaa naapureidensa koskemattomuutta.

Poliittisesti tämä peli suvereniteetin rajoista liittyy Naton sotilaallisen läsnäolon tiivistymiseen Itämeren alueella. Alueen valtioit voivat näin ollen itse vaikuttaa siihen, miten Kreml soveltaa niihin tätä harkinnanvaraista suvereenisuutta. Se on tietysti poliittisesti erittäin vaarallista peliä, sillä sen kohteeksi joutuneet valtiot tietysti hakevat lisää turvatakuita ja nostavat omaa valmiuttaan.

Putin sysäsi vastuun harkinnanvaraisesta suvereenisuudesta Yhdysvaltain suurpoliittisen ylivallan tiliin, mutta yhtä lailla se kuitenkin muistuttaa neuvostohallituksen kylmän sodan aikana soveltamasta rahoitetun suvereenisuuden opista eli Brežnevin doktriinista sekä sotilasliittojen reuna-alueiden “harmaista vyöhykkeistä”.

Tässä mielessä olemme palaamassa kylmän sodan ajalle ominaiseen vastakkainasetteluun. Silloin sen aiheuttama epävarmuus hallittiin sotilasliittojen välisien sovinnaissääntöjen avulla. Putin tarjosi Valdaissa neuvottelujen tietä, jotta kylmän sodan päättymisen jälkeen sovitut pelisäännöt ja poliittiset välipuheet tarkistettaisiin ja täsmennettäisiin tähän aikaan sopiviksi. Se on iso ja vaikea pulma. Kun nykyiset periaatteet syntyivät, Venäjä oli sisäisesti ja kansainvälisesti heikko, muiden armoilla. Nyt on joko otettava uudet realiteetit huomioon tai ajettava Venäjä takaisin suurpolitiikan marginaaliin.

Uusi kauhun tasapaino
Putin muistutti, miten kylmän sodan aikana länsivallat pitivät Neuvostoliittoa pahan keskuksena, jonka torjumiseksi niiden oli koottava voimansa. Länsiliittoutuneet hakevat jälleen tällaista vastavoimaa, on se sitten Iran, Kiina tai ydinasein varustettu “supervalta Venäjä”.

Supervalta Venäjä?

Kylmän sodan kaksinapaisessa järjestyksessä supervallat erottuivat muista suurvalloista strategisten ydinaseiden tasavertaisuuden eli kauhun tasapainon avulla. Siihenkö Putin nyt pyrkii takaisin? Strategiseen pariteettiin Yhdysvaltain kanssa.

Valdain puhe osoittaa, että ydinaseet ovat Venäjän turvallisuuspolitiikan äärimmäinen keino, ultima ratio. Mutta yhtä lailla ilmeistä on, ettei Kremlissä uskota ydinaseisiin perustuvan kauhun tasapainon vakauteen. Kylmän sodan aikana tuo vakaus perustui osapuolten uskottavaan kykyyn suorittaa ydinasein vastaisku, jos ne joutuisivat yllätyshyökkäyksen kohteiksi. Asevalvontaneuvottelujen avulla pyrittiin pienentämään ensi-iskun vaaraa ja hillitsemään varusyelukustannuksia.

Putin nosti Valdain puheessaan esille ensi-iskun uhkan tavalla, joka osoittaa, että Kreml pyrkii jonkinlaisiin keskusteluihin myös strategisista aseista. Kysymys ei ole vain Yhdysvaltain torjuntaohjusten sijoittamisesta Venäjän rajojen tuntumaan. Putin nimittäin viittasi asetelnologiseen uhkaan, joka muistuttaa Reaganin ajan Tähtien sota -keskustelua.

Erilaisten täsmäaseiden ja perinteisten joukkotuhoaseiden välinen ero kaventuu kaiken aikaa. Uuden aseteknologian avulla länsivallat voivat saavuttaa ratkaisevan strategisen edun, jos muut luopuvat ydinaseistaan tai rajoittavat niitä merkittävästi. Ne jopa saattavat lisätä ehkäisevän yllätyshyökkäyksen uhkaa. Strategisen pariteettiin järkkyminen aiheuttaa väistämättä epävakautta kansainvälisiin suhteisiin ja edistää ydinaseiden leviämistä, kun kynnysvaltiot hakevat niistä suojaa edistyneempää teknologiaa vastaan.

Putinin linjauksen perusteella on ilmeistä, että lännen puristukseen joutunut Venäjä hakee strategista kumppanuutta nykyiseen kansainväliseen järjestykseen tyytymättömistä ydinasevalloista. Tällainen ultima ratio-klubi voi myös liittoutua kehittääkseen uutta aseteknologiaansa ydinasesateenvarjonsa suojissa. Putin jätti oven avoimeksi. Kysymyksessä on poliittinen kriisi, kiista uusista pelisäännöistä ja Venäjän asemasta suurvaltana. Jos siihen ei löydy poliittista ratkaisua, Venäjä etsii strategista kumppanuutta suurpolitiikan tyytymättömien valtioiden joukosta. Atlanttinen yhteisö joutuu näin puolustamaan vallitsevaa järjestystä.

Uuden sukupolven Hornetit
Putinin huoli strategisen tasapainon vakaudesta koskee nyt suoraan myös Suomen puolustuspolitiikkaa. Kysymys on lähinnä siitä, liittyykö Naton ja Yhdysvaltain sotilaalliseen läsnäoloon Suomessa sellaisia hyökkäyksellisiä piirteitä, joista Kreml on huolissaan.

Miten sovittamme yhteen monenkeskiset turvatakuut, ulkovaltojen sotilaallisen läsnäolon Suomessa ja oman sotilaallisen läsnäolomme muualla sekä niihin liittyvät asehankinnat?

Suomen ilmapuolustus on 1960- luvulta lähtien ollut turvallisuuspoliittisten linjausten välineenä. Venäläiset torjuntahävittäjät hankittiin välittömästi vuoden 1961 noottikriisin jälkeen sellaisella kiireellä, että kysymyksessä oli selvästi poliittinen välipuhe. Migeistä siirryttiin yhtä lailla ruotsalaisiin Drakeneihin niin, että niihin liittyi turvallisuuspoliittinen linjaus. Presidentti Koivisto otti myöhemmin tämän linjauksen piikkiinsä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ahon hallitus puolestaan päätti, että amerikkalaiset Hornetit pyritään ostamaan liittolaisalennuksella. Herhiläisistä tuli näin atlanttisen liittosuhteen poliittinen kulmakivi.

Nyt valmistaudutaan uusiin hävittäjäksuppoihin. Teknisesti ja poliittisesti Horneteilla on selvä kilpailuetu. Perinteisesti olemme ostaneet torjuntahävittäjiä eli puolustuksellisia aseita. Jo nykyiseen aseteknologiaan liittyy kuitenkin ominaisuuksia, jotka ovat omiaan hämärtämään suojaavan puolustuksen ja hyökkäyksellisen valmiuden välistä eroa. Kysymys on nimenomaan sellaisesta uudesta täsmäteknologiasta, mistä Putin puhui Valdain klubissa. Uuteen hävittäjähankintaan liittyy näin ollen jälleen uusi puolustus- ja turvallisuuspoliittinen linjaus.

Suomi on kylmän sodan jälkeen harjoittanut sellaista viivyttävää puolustuspolitiikkaa, ettei Venäjällä ole ollut perusteltuja syitä pitää sitä puolustuksellisena etumaastonaan. Uuden aseteknologian vuoksi tämä Venäjän perinteinen strateginen etu jää entistä selvemmin poliittisten välipuheiden varaan. Ellei sellaista yhteisymmärrystä löydy, Venäjä saattaa palata vanhaan pyrkimykseensä varmistaa ennakoivasti luoteisten rajojensa turvallisuus kriisitilanteissa.

Putin puhui Valdai- klubille ennen kaikkea Venäjän mahdista ja Ukrainan kriisin jatkohoidosta. Sitä varten hän vyörytti esille riskejä ja uhkakuvia, joiden tarkoituksena oli osoittaa, nyt olisi parempi sopia kuin sotia. Mutta ellei uusista pelisäännöistä synny yhteisymmärrystä, Kreml on valmis pitkitettyyn suurpoliittiseen konfliktiin. EUn kautta olemme väistämättä sellaisen vastakkainasettelun osapuoli. Siksi omat turvallisuuspoliittiset ratkaisumme ja näkemyksemme vaikuttavat yleisesti ja erityisesti alueellisesti siihen, löytyykö Putinin johtaman Venäjän kanssa sellainen modus vivendi, että Ukrainan kriisin laajeneminen voidaan pysäyttää ja EUn idänsuhteet vakauttaa.

Advertisements