James Mashiri katsoi blogissaan (http://fmashiri.wordpress.com/2014/11/12/kun-niinistosta-tuli-paasikivi/), että presidentti Niinistön tulisi nyt vetää ulkopoliittista linjaa samalla tavoin kuin hänen edeltäjänsä Paasikivi joulukuussa 1944. Sitä tarvitaan, sillä Niinistö joutuu viemään “Suomen ulkopolitiikkaa uuteen pelottavalta näyttävään aikakauteen.”

Mashirin blogin kärki näyttää suuntautuvan keskustan turvallisuuspoliittiseen orientaatioon ja erityisesti kansanedustaja Paula Lehtomäen idänsuhteitamme koskeviin suomettarelaisiin näkemyksiin.

Mashiri ehdottaa, että Niinistön linjan kulmakivenä tulisi olla tosiasioiden tunnustaminen. Siihenhän Paasikivi vetosi joulukuussa 1944. Tällainen reaalipoliittinen painotus perustuu kylmän sodan aikana vakiintuneeseen geopoliittiseen ajatteluun: Kansainvälistä asemaamme hallitsee suuren ja mahtavan tai ainakin mahtailevan Venäjän naapuruus.

Tähän pitkään pulmalliseen rajalinjan on myös presidentti Niinistö toistuvasti viitannut. On ymmärretty, että se on jonkinlainen Nato- jäsenyyden kynnyskysymys. Totta onkin, että sisäpoliittisesti tuo kynnys jakaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Yhdet katsovat, että se on jäsenyyden este, toisten mielestä jäsenyyttä tarvitaan juuri sen vuoksi.

Suomettarelaisten tulkinnan kulmakivenä joulukuun 1944 puheessa on
Paasikiven “vakaumus”, mitä “Suomen perusedut vaativat”: …”tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.” Idänsuhteiden ensisijaisuus ei siis ollut mikään kiinteä opinkappale tai geopoliittinen välttämättömyys vaan kokeneen valtiomiehen henkilökohtainen näkemys siitä, millä tavoin Suomen elintärkeitä etuja tulisi niissä oloissa valvoa.

Suomen nykyinen kansainvälinen asema on tietysti tyystin erilainen kuin se, mistä Paasikivi puhui joulukuussa 1944. Silloin takana oli kaksi hävittyä sotaa ja edessä kolmas entistä liittolaista Saksaa vastaan. Maassa oli liittoutuneiden valvontakomissio, välirauhansopimus asetti monia Suomen suvereniteettia rajoittavia velvoitteita, sisäpoliittinen tilanne oli tyystin muuttunut, sodan raunioittama talous oli saatettava takaisin rauhanajan kannalle, sotakorvaukset maksettava, siirtoväki asutettava ja rintamamiehet kotiutettava.

Kansainvälisesti Suomi oli eristetty ja sitä kohdeltiin periaatteessa Natsi-Saksan liittolaisena.

Tämä oli se laakson pohja, josta suomalaisten oli ponnisteltava ylöspäin kohti parempia aikoja. Siihen verrattuna olemme nyt saavuttaneet ne vapaammat maisemat, joihin Paasikivi politiikkansa suuntasi.

Mitä se paasikivenkaltainen Niinistön linja siis voisi olla, jos jätämme kylmän sodan ajalle ominaiset, näennäiset geopoliittiset välttämättömyydet ja Suomen kansainvälisen aseman asettaman pakkotilanteen sikseen?

On palattava siihen, minkälaista realismia Paasikivi oikeastaan edusti.

Tosiasioiden tunnustaminen ei nimittäin tarkoittanut niihin alistumista, myötäilyä, mukautumista. Paasikivi itse tuhahti tällaiselle patasuomettarelaisuudelle. Pakon edessä oli myönnyttävä viimeiseen rajaan asti, mutta se oli tehtävä kunniallisesti. Tosiasiat oli otettava huomioon, omat pyrkimykset ja ihanteet oli sovitettava sen mukaan, mikä niissä oloissa näytti mahdolliselta. Ei pitänyt pyrkiä yli sen, mihin omat voimat riittivät eikä etsiä sellaisia etuja, joita ei kyettäisi pitämään myös huonompina aikoina.

Kylmän sodan aikana Paasikiven joulukuun 1944 puheen varsinainen sanoma hautautui eräänlaiseen patasuomettarelaiseen opportunismiin. Yritettiin sovittautua suurvaltaliittoutumien väliseen liikkumatilaan. Puhua yhtä ja tarkoittaa toista.

Jos siis etsimme Paasikivestä kiinnekohtia mahdolliseen Niinistön linjaan, niin on lähdettävä siitä, mitä tuo Paasikiven vakaumus Suomen elintärkeiden etujen valvomisesta tarkoitti. “Kullakin kansalla on omat tosiasiassa ja omat valtiolliset ongelmansa ja elämänkysymyksensä.” Oli siis tunnustettava ne tosiasiat, jotka vaikuttivat omaan elämänkulkuun.

Paasikiven vakaumuksen mukaan suomalaisille tärkein tosiasia joulukuussa 1944 oli Neuvostohallituksen kanssa allekirjoitettu välirauhansopimus ja sen toimeenpano. Se oli tunnontarkasti täytettävä. Muissa lausunnoissaan Paasikivi toistuvasti vakuutti, että myös neuvostohallitus liittoutuneiden edustajana toimi samalla tavoin.

Sopimusten kunnioittaminen oli näin ollen käytännön todiste siitä, että naapuruussuhteet perustuivat valtiolliseen itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen. Paasikivi ei kuitenkaan puhunut sopimusten yleisestä loukkaamattomuudesta vaan keskinäisten sopimusten kunnioittamiseen perustuvasta luottamuksesta.

Sen valinnan eteen olemme nyt tulleet. Juristina Niinistö varmaan hyvin ymmärtää, miten tämä Paasikiven suomettarelainen näkemys eroaa lakien ja sopimusten yleistä pyhyyttä ja koskemattomuutta korostaneiden perustuslaillisten vakaumuksesta.

Joulukuussa 1944 Suomelle ei ylipäänsä ollut tarjolla mitään perustuslaillista vaihtoehtoa. Maailman menoa ohjasi voittajavaltojen raaka tahto ja keskinäinen kilpailu.

Nyt elämme sen normatiivisen käänteen jälkeistä aikaa, minkä liittyminen Euroopan unioniin sai aikaan. Paasikiven vieroksuma perustuslaillinen näkemys Suomen elintärkeistä eduista on nyt reaalinen vaihtoehto. Mutta yhtä lailla on yhä monia, jotka luottavat tuohon Paasikiven 1944 linjauksen kulmakiveen, niiden tosiasioiden tunnustamiseen, jotka näissä oloissa vaikuttavat omaan elämänkulkuumme ja tulevaisuuteemme. Sen mukaan omien sopimusten kunnioittaminen on olennaisempaa kuin kaikkien sopimusten valvominen.

Siitä raosta presidentti Niinistönkin on se idänpoliittinen linjansa vedettävä, jos hän nyt joitakin paasikivenkaltaisia näkemyksiä fundeeraa.

Advertisements