Talvisota on määrittänyt suomalaisuuttani koko elämäni ajan, ihan käytännössä. Siihen nimittäin liittyy ensimmäinen muistiin piirtynyt tietoisuuden välähdys: Lumisessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä löntystävän hevosen perä ja reen jalasten kitinä; minä, kuorman päällä, eikä ketään muita.

Että kysymys oli sodasta, selvisi tosin vasta paljon myöhemmin, kun ryhdyin kyselemään äidiltäni, mistä tuollainen seikka on voinut mieleen piirtyä. Hän kertoi, että kysymyksessä oli evakkomatka. Talvisodan alkaessa siviiliväestöä siirrettiin suojaan Kotkasta Kymijoen länsipuolelle. Tuo talviyön muisto viittaa ilmeisesti paluumatkaan Porlammilta takaisin Kotkaan.

Siihen ne minun omakohtaiset talvisotamuistoni sitten jäivät. Jatkosodan aikana sota tuli ahkerasti pommitetussa Kotkassa liiankin lähelle, mutta se on eri juttu.

Oma talvisotani jatkui Hovinsaarella Paalasenmäellä “vaaran vuosina”. Vaaran vuosiksi ne tosin paljastuivat vasta, kun yliopistolla luin silloisen opettajani Lasse Hyvämäen kirjan sotien jälkiselvittelyistä. Narisevasta, vanhoilta kirjoilta lemuavasta kaupunkirjaston toimipisteestä Tarzanien mukana koulupojan reppuun lähti Erkki Palolammen Kollaa kestää. Niitä Punaisen talon mäen torjuntataisteluja jatkettiin sitten vuosikausia Parikan hautausmaan lähimetsissä, kunnes kylän tytöt tulivat huomauttamaan puupyssyjensä kanssa heiluville sankareilla, että eikö tuon ikäisillä miehillä ole parempaa tekemistä. Olihan sitä, mutta ei se minun talvisotani siihen silti jäänyt.

Oppikoulussa, kuten sitä silloin kutsuttiin ikään kuin kansakouluissa ja ammattikouluissa ei olisi opittu, elettiin laidastaan Kollaan hengessä. Pääosa miesopettajista oli sodan kolhimia, eri tavoin läpiammuttuja ihmisiä, joille ryssänviha oli kaiken poliittisen viisauden alku. Naisopettajat eivät juurikaan politiikkaan puuttuneet, mutta heidänkin hiljaisuudestaan ymmärsimme, että se, mitä virallisesti sanottiin, kätki jotakin, mikä oli sanomatta selvää.

Ja näin asian sitten muotoili myös Paasikivi, kun hän sotien jälkiselvittelyissä kehi sitä revisionistista historiankirjoitusta, jonka varassa ystävyyspolitiikkaa harjoitettiin koko kylmän sodan ajan.

Talvisodan alkaessa Paasikivi muiden tapaan uskoi, että puna-armeijan hyökkäyksen tarkoituksena oli bolševisoida Suomi. Hän kuitenkin varoitti, ettei siltä pohjalta kannattanut yrittää neuvottelukosketusta Kremliin. Olisi yritettävä jatkaa siitä, mihin Moskovan neuvottelut katkesivat. Tällainen tilaisuuden ovi raottui sitten helmikuussa 1940 kovan sotilaallisen paineen edessä.

Jatkosodan jälkeen Paasikivi otti pitemmän askeleen revisionistiseen suuntaan. Suomen oli kannettava oma vastuunsa siitä, että sotaan jouduttiin marraskuussa 1939. Toisin menetellen olisi sota ehkä voitu välttää. Siis ehkä, jos olisi katsottu loppuun asti Stalinin viimeinen tarjous, luovuttu dogmaattisesta itsenäisyydestä ja ymmärretty, mistä sodasta viime kädessä oli kysymys. Mutta tätä ei silloin ymmärretty, ulkopolitiikkaa johdettiin peräpäästä käsin, Paasikivi pauhasi.

Mutta yksityisesti päiväkirjojensa sivuilla Paasikivi kuitenkin tuskaili, että hänen kaltaisensa kunnian miehen oli alistuttava elämään valheen kanssa. Ei saanut sanoa, että neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen ja että tarkoituksena oli ottaa se, mikä 1918 olosuhteiden pakosta jäi kesken, bolševisoida Suomi puna-armeijan voimin ja Kuusisen nukkehallituksen avulla.

Tämä kylmän sodan Paasikivi kuoppasi omantuntonsa päiväkirjojen sivuille, otti avuksi järjen äänen ja asetti optimistisen hypoteesin, että neuvostohallitus pyrki 1939 turvaamaan suurvallan puolustukselliset intressit. Tätä majakkaa me nuoremmat ulkopolitiikan tutkijat sitten yritimme tähyillä, kun meidän aikamme koitti. Eihän se ollut koko totuus, mutta jonkinlainen perusteltu näkemys kuitenkin.

Paasikiven hahmottelemalle virallisen totuuden kannalle oli valmis asettettumaan myös marsalkka Mannerheim, joka ensimmäisenä elokuussa 1939 havahtui huomaamaan, että silloinen viivyttävä puolustuspolitiikka perustui virheellisiin olettamuksiin. Kun apua ei lännestä voitu saada, Suomi saattoi omin voimin viivyttää vain omaa tappiotaan.

Marsalkka tarttui heti syksyllä 1944 siihen, mikä yksin tuumin oli torjuttu 1938-39: Oli turvattava oman armeijan ylläpito solmimalla Stalinin vaatima sotilaallinen avunantosopimus siltä varalta, että Suomi uudelleen joutuisi suurvaltain sotilaallisten laskelmien kohteeksi. Paasikivi sokeroi Mannerheimin ajatuksen ehdottamalla neuvostohallituksen valtaa Suomessa käyttävälle Andrei Ždanoville, että sopimuksen tärkein artikla sotilaallisen yhteistyön ehdoista otettaisiin Otto Ville Kuusisen ja Molotovin talvisodan aikana allekirjoittamasta avunantosopimuksesta. Ždanov ei sitä tekstiä tuntenut tai ei ollut tuntevinaan, joten Paasikivi lähetti hänelle siitä kopion. Siltä pohjalta se kuuluisa 2. artikla sitten 1948 sorvattiin lopulliseen asuun. Ajettiin pirua talosta belsebuubin avulla.

Näin jälkikäteen ajatellen tämä tappion viivyttämisen politiikka onnistui. Paasikiven optimistinen hypoteesi toimi, pahin jäi tapahtumatta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Historiankirjoitus paljasti nimittäin aikanaan, että suomalaisia odotti se, minkä puolalaiset kokivat 1940 maaliskuussa Katynin metsissä, jos Kollaa ei olisi kestänyt, jos järjestäytynyt aseellinen vastarinta olisi romahtanut.

Tappion viivyttämisen politiikka oli meidän oma valintamme, mutta viime kädessä sen onnistuminen oli kiinni suuremmista tapahtumista ja pyrkimyksistä. Suomen ja Baltian maat oli tarkoitus hoitaa ennakoivasti, mutta suursota lähestyi Kremlin kannalta katsoen liian nopeasti. Kevättalvella 1940 Stalin otti sen, mikä niissä oloissa oli ulottuvilla. Näin hän menetteli uudelleen, kun Suomen kohtalo oli vaakalaudalla kesällä 1944. Setä Stalin oli meille hyvänsuopa silloin kun se hänelle sopi.

Kollaa siis kesti, siinä suhteessa me nuoret soturit olimme oikeilla jäljillä. Mutta meille taistelut loppuivat siihen, että vihollisen hyökkäys torjuttiin. Eikä sitä taistelua tietysti koskaan hävitty. Myöhemmin heräsi epäröivä kysymys, mitä sillä sankaruudella voitettiin. Aikaa? Ja uskoa siihen, että senkin puolesta joissakin oloissa kannattaa riski ottaa. Tuon ajan voittamisen ansiosta me olimme onnekkaita: Talvinen rekiretkemme päättyi takaisin kotiin talvella 1940, mutta Antti-vaarille ja Liisa-mummolle tuli lähtö Kirvusta.

Näin jälkikäteen on huomattu, että useimmat sodan jalkoihin joutuneet pienet kansat eivät olleet yhtä onnekkaita kuin suomalaiset, jos sellaista sanaa nyt sodasta puhuttaessa voi käyttää. Monet niistä tosin pääsivät silti sodista vähemmällä kuin me, mutta eivät kaikki. Sitä se Paasikivi kaiketi tarkoitti elämän huhmaresta selviämisellä, ei hienosti mutta noin jotenkin kuitenkin.

Advertisements