Tavanomainen itsenäisyyspäivän aamu. Tuuli ajaa Näsinselältä harmaata usvaa rantametsiin. Ei ihme, että tätä aikanaan kutsuttiin sarkanuttujen maaksi. Siitä arjen väristä innokkaimmat fennomaaninuoret varmaankin keksivät sata vuotta sitten pukeutua sarkaan ja verhota kotinsakin sarkatuotteilla. Tehtiin välttämättömyydestä hyve.

Ei silloin vielä osattu valtiollista itsenäisyyttä odottaa, mutta oman kansallisen elämän edellytyksiä haluttiin puolustaa. Tämä fennomaaninen unelma paremmasta elämästä puettiin sarkanuttuun arkisten uurastajien kunniaksi. Valtiollisen olemassaolon tarpeisiin tämä tšuhnien harmaa ei tietysti riittänyt. Niitä varten keksittiin leijonia, kansallispukuisia neitoja, oikeuden jumalattaria, muinaisten tietäjien ja sankareiden tarunomaisia hahmoja ja koreita kansallismaisemia.

Valtio oli jotakin ylevämpää, arjesta erottuvaa. Siveellinen elämä huipentui valtiolliseen toimintaan.

Vuonna 1918 tuo raatajan harmaakin sai luvan palvella valtiollisia tarpeita, sillä siitä tuli tsaarin kenraalin johtaman talonpoikaisarmeijan sotisopa. Pääosa valkoisesta armeijasta tosin kulki vastapuolensa tavoin arkisissa vetimissä, siviilipalttoissa tai lammasturkkeissa, karvareuhkat korvilla. Havunoksa hatussa tai nauha hihassa paljasti, kuka oli ystävä, kuka vihollinen.

Jossakin tässä harmaankirjavassa rintamassa saattoi vilahtaa preussilaisen jääkärin vihreä univormu, mutta sarkanutun harmaa jäi kuin varkain tulleen itsenäisyyden suojaväriksi. Siihen puettiin suojeluskuntien vapaaehtoiset ja vakinaisen armeijan vähemmän vapaaehtoiset sotilaat. Upseerikuosi tosin lainattiin Saksasta, Wehrmactilta, mutta kun sekin kulki harmaissa, sarkanuttujen perinne säilyi. Merimiehet olivat tietysti eri juttu.

Olihan se jonkinmoinen itsenäisyyden tai itsepäisyyden näyttö, kun suomalaiset upseerit vielä pitkään kylmän sodan vuosina tepastelivat keisarin ja Hitlerin ajoista muistuttavissa raidallisissa pussihousuissa ja korkeissa koppalakeissa. Venäläiset vastasivat siihen tekemällä vielä korkeampia koppalakkeja. Ja kyllä tuo preussilainen perinnetietoisuus lännessäkin huomattiin.

Kun sopiva hetki koitti, sarkanuttujenkin aika siirtyi historiaan. Mutta unionin päivän sijasta itsenäisyyspäivää silti vietetään edelleen. Ja hyvä niin, juhlitaan nyt sitä, mitä ei väkisin annettu mutta josta vapaaehtoisesti voitiin luopua.

Sotilaat ovat nyt yleismaailmallisesti laikullisia. Fennomaanien unelman muistona on vielä pieni lippu olkapäässä ja oudonnäköinen nimi rintapielessä. Ja itsenäisyyspäivänä kokoonnutaan suurin joukoin ihmettelemään, kenen puku on korein. Mutta näin se on, kun valtiovalta juhlii itseään.

Taidan kuitenkin sytyttää illalla kynttilän muistuttamaan kaikesta siitä pienestä hyvästä, mitä meille on valtiollisesta itsenäisyydestä koitunut. Tässä sarkanuttujen hämärässä pienikin tuikku lämmittää mukavasti.

Advertisements