Professori Timo Vihavaisen mitta näyttää täyttyneen kohudosenttimme Johan Bäckmanin tempauksista. Hän vetoaa Venäjän viranomaisiin, jotta dosenttimme pantaisiin asianmukaiseen järjestykseen.

Bäckman on venäläisen tutkimuslaitoksen palveluksessa, joten työnantajaan tietysti voi hyvinkin vedota. Mutta kysymyksessä on selvästi toimenkuvaan liittyvä poliittinen toiminta, joten Vihavaisen vetoomus kohdistuu yleisemmin siihen, mitä kohudosentin sopii puuhailla.

Meillä valvontaan tunnetusti valppaasti tutkijoiden sananvapautta ja muitakin perusoikeuksia, joten kotimaisten viranomaisten on hieman hankala puuttua Bäckmanin puuhiin vain sillä perusteella, että niissä on vääränlainen etumerkki. Vihavainen näyttää keksineen oivan ratkaisun tähän pulmaan: Pyydetään virka-apua Venäjältä. Siellähän on tällaisesta toiminnasta monipuolista kokemusta.

Ehkä meidän kannattaa harkita tarkemmin, mitä muita vastaavanlaisia poliittisia saniteettitoimenpiteitä me voisimme ulkoistaa naapurimaihin. Voisiko Nato-keskustelun siirtää esimerkiksi Viroon? Vältyttäisiin näin komplikaatioilta idänsuhteissa.

Vihavaista harmittaa kaikesta päätellen se, että kohudosenttimme markkinoi härskisti ideaa laajasta Venäjästä sen sijaan, että tyytyisi ylistämään Venäjän suuruutta. Tuo on kiintoisa havainto yleisemmin kansainvälisen politiikan teorianmuodostuksen kannalta.

Voisiko kysymyksessä olla Iso-Britannian itäinen versio? Great voi tietysti tarkoittaa Britannian suuruutta mutta viittaa myös imperiumin laajuuteen, joka kattoi suojiinsa muitakin kuin syntyperäisiä englantilaisia. Näinhän se kohudosenttikin saarnaa, että Venäjällä on tilaa muillekin kuin venäläisille, kunhan eivät kaikki sinne änkeä.

Saksalaisten kansallishymni Deutschland, Deutschland über alles… tulkittiin jo Wilhelmien aikana samalla tavoin pahansuopasti. Kun saksalaiset asettivat Saksansa kaiken muun yläpuolelle, naapurit käsittävät, osin kyllä aiheellisesti, että se tarkoitti joka paikkaan, kaikialle. Sitä samaa ne veisaavat yhä.

Ja amerikkalaiset liberaalit puhuvat puolestaan Yhdysvaltain klienttivaltioista, jotka toteuttavat amerikkalaisten historiallisesti väistämätöntä tehtävää ulottaa valtansa minne tahansa he hyväksi näkevät. Täytyy varmaankin pitää silmällä, puhuvatko meidän atlantistimme Yhdysvaltain laajuudesta vai tyytyvätkö he ylistämään sen suuruutta.

Sama kysymys nousee tietysti myös Euroopan unionin suhteen. Se onkin kuuma kysymys, sillä presidentti Niinistö asetti tunnetusti sen turvallisuuspoliittisten pyrkimystemme kärkipaikalle. Viime aikoina EUn suuruutta on ollut vaikea ylistää, mutta sen laajenemisesta kyllä on ollut paljon puhetta.

Kohudosenttimme näyttää siis olevan hyvässä seurassa, etumerkkiä luukuunottamatta tietysti. Mutta arvopolitiikassa etumerkkeihin ei pidä kiinnittää liikaa huomiota.

Historioitsijana minua tietyst kiinnostaa eniten kohudosentin historiallinen perustelu ajatuksilleen, että Suomi muka kuuluu siihen laajaan Venäjään. Hän nimittäin samaistaa itsensä poliittisesti autonomisen Suomen jälkeläiskansalaiseksi. Silloinhan meillä oli pieni kotimaa ja laaja isänmaa, jossa monet suomalaiset saattoivat tehdä hyviä kauppoja ja komeita virkauria äidinkieleen katsomatta.

Kohudosenttimme on tässä tarkoituksessa elvyttänyt henkiin sen uusordinilaisen tulkintaperinteen, minkä Kekkosen aikana patrioottiset vanhemman polven professorit yrittivät juuria pois jälkikasvustaan. Ordinilaiset kun pitivät pötynä suomalaisten väitteitä, että Venäjän yksinvaltias olisi hyvänsuopasti hyväksynyt perustuslaillisia rajoitteita vallankäytölleen pitääkseen juuri valloittamiensa ruotsalaisten maakuntien säädyt reippaalla mielellä. Ruotsihan ne maakunnat jätti Venäjän haltuun ilman sarvia ja hampaita.

Nyt tämä kohudosentti todistelee jälleen ordinilaisessa hengessä Venäjän historiallisten oikeuksien puolesta. Mikä on asein kerran otettu, sitä ei pidä puhumalla menettää, ei edes itsenpäisille suomalaisille. Sellainen on imperiumin rakentamisen rautainen laki.

Mikä siis neuvoksi?

Ryhdymmekö nyt todella kuurnimaan Bäckmanin puheista esille sellaisia asioita, joita täällä ei sovi sanoa?

Kenties voisimme todeta, ettei absurdi asia ei pöyhimisestä parane. Annetaan kohudosentin kilvoittella vanhan venäläisen jurodivyi -perinteen mukaisesti. Hovinarri oli ainoa, joka rohkeni kuiskata ikävän totuuden tsaarin korvaan. Eiköhän meidän kansainvälinen asemamme ole jo niin vahva, ettei se järky, jos Suomen ja Venäjän historiallisista juurista keskustellaan muutoinkin kuin syvä ryppy otsassa.

Advertisements