Ulkoministeri Erkki Tuomioja käytti eduskunnan Venäjä-keskustelussa 14.1.2015 harkitun ja tasapainoisen puheenvuoron suhtautumisestamme Venäjään. Hän jätti avoimeksi sen, miten Venäjä loppujen lopuksi tulee orientoitumaan nykyisen kriisivaiheen jälkeen. Nykyisestä vastakkainasettelusta tulisi löytää yhdessä ratkaisu, joka lujittaisi myös Venäjän vakautta ja turvallisuutta. Venäjällä on kuitenkin “voimia, jotka hakevat ratkaisuja vastakkaisuuksia korostavalta ja voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta.” Heille on nyt osoitettava, ettei tällainen politiikka “tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia ja poliittisia tappioita.”

Presidentti Kekkonen julisti aikanaan, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan oven avaamista. Se kuvasi hyvin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin isännyyden meillä herättämää toiveikkuutta. Kylmän sodan arki murskasi tuota pikaa nämä odotukset ja Kekkosen unelmat suuresta tehtävästä eurooppalaisena valtiomiehenä.

Mutta jotakin siitä jäi.

ETY-konferenssin avulla Suomelle toivottiin uutta, vakaata asemaa eurooppalaisessa tasapainojärjestelmässä. Erityisasemaansa puolustava rajamaa halusi yleisesti tunnustetun sijan Euroopan puolueettomien maiden ryhmässä. Tarvittiin vielä kymmenen vuoden vääntö, jotta myös Moskovassa tämä tosiasia tunnustettiin. Voitto oli kuitenkin pikemminkin moraalinen kuin poliittinen, sillä neuvostojärjestelmän hajoamisen vuoksi tuo 70-luvulla vakaantunut eurooppalainen tasapainojärjestelmä jäi historiaan.

Neuvostojärjestelmän hajotessa Suomi käytti hyväkseen heikon Venäjän luoman tilaisuuden ja siirtyi puolueettomuudesta läntisen yhteisön jäseneksi. Mutta niitä Kekkosen mainitsemia ovia ei silti haluttu tyystin sulkea. Suomessa nimittäin uskottiin yhä, että omia etuja voitaisiin valvoa parhaiten harjoittamalla järkevää tasapainopolitiikkaa, ei puolueettomana ovien avaajana vaan alueellista vakautta vaalivan liittolaispolitiikan avulla.

Tämän suomalaisen orientaation ytimessä on Tuomiojan mainitsema pyrkimys torjua pakotepolitiikan avulla vastakkaisuutta, voimapolitiikkaa ja eristäytymistä korostavat voimat. Se on nykytilanteeseen sovellettua tasapainopolitiikkaa. Sen kärki kohdistuu juuri nyt Venäjälle, mutta yhtä lailla se kuitenkin edellyttää malttia ja suvaitsevaisuutta myös meiltä itseltämme ja liittolaisiltamme.

Aitaakin laitettaessa on muistettava jättää ovi avoimeksi.

Tuomiojan puhe toi mieleen vanhasuomalaisen puolueen johtajan Yrjö-Koskisen poliittisen testamentin 1903 nuorelle Paasikivelle. Sortovuosien syvimmässä ahdingossa Yrjö-Koskinen ei osannut antaa muuta neuvoa kuin että oli tavalla tai toisella yritettävä selvitä parempia aikoja kohti. Herrat rakensivat silloin toiveensa sen varaan, että vallankumouksesta syntyisi uusi, demokraattinen Venäjä, joka kunnioittaisi myös pienten maiden etuja.

Vallankumouksia tuli 1905-1906, 1917-1918, mutta sitä demokraattista Venäjää odotetaan yhä. Venäjän heikkouden hetkinä etenimme sen verran, minkä olosuhteet sallivat. Mutta taantumus iski aina takaisin ja sitten oli taas selvittävä tavalla tai toisella parempia aikoja kohti. Ja nyt olemme suunnilleen siinä, mistä eurooppalaiset fennomaanit uneksivat 1870-luvulla.

Eurooppalainen tasapainojärjestelmä ei tietenkään ole vakaa ilman vakaata Venäjää. Tuomioja näyttää yhä uskovan, että tuo vakaus Venäjällä on saavutettavissa, kunhan nykyinen voimapoliittinen tendenssi torjutaan. Pulma on tietysti siinä, että voimapolitiikan torjuminen voi vahvistaa juuri niitä voimia, jotka on määrä torjua. Tilanteen kärjistyminen pyrkii vahvistamaan ääripäitä puolin ja toisin.

Monet ovat jo nostaneet meilläkin taisteluviirin: Alas Putin!

Entä sitten?

Pääministeri Stubb luopui jo julkisesti toivosta, että Venäjästä nähtävissä olevana aikana kehittyisi länsimaistyyppinen demokratia. Venäjällä ei tämän näkemyksen mukaan ole sellaisia yhteiskunnallisia voimia, jotka voisivat tarjota meidän kannaltamme katsoen suotuisan vaihtoehdon nykyiselle vertikaaliselle valtapolitiikalle, kutsutaan sitä nyt vaikka putinismiksi. Jos näin on, joudumme rakentamaan oman tulevaisuutemme tasapainopolitiikan sijasta heikon Venäjän ja läntisen voimapolitiikan varaan.

Me voimme tietysti kuvitella, että voitamme, jos Putinin Venäjä sortuu. Mutta onko meillä mitään takeita siitä, että Putinin tilalle tulisi maltillisempi johto? Edes EUn sisällä demokratia ei ole edennyt sillä tavoin kuin aikanaan uusia jäseniä otettaessa oletettiin. Muualla maailmassa autokraattien kukistuminen ja kukistaminen on johtanut kaaokseen. Miksi Venäjä olisi poikkeus?

Akuutissa kriisissä voima on pantava voimaa vastaan, sellainen on pelin henki. Mutta itse järjestelmän ylläpitämiseksi meillä tuskin on Yrjö-Koskisen testamenttia kummempaa neuvoa. Jotenkin on nyt sovellettava eurooppalaista tasapainopolitiikkaa tuhoamatta sen vakautta ylläpitäviä sovinnaissääntöjä ja periaatteita. Vapaamielistä ja suvaitsevaa järjestystä ei turvata periaatteita julistamalla vaan soveltamalla niitä harkiten aina kun siihen tilaisuus tarjoutuu.

Advertisements