Istuin 50 vuotta sitten silloisen Valtionarkiston tutkijasalissa jossain määrin epätoivoisissa tunnelmissa. Edessä oli mikrofilmien lukulaitteessa saksalaisia diplomaattiasiakirjoja ensimmäisen maailmansodan ajalta. Tarkoitus oli arvioida uudelleen yksi poliittisen historiamme suurista menestystarinoista, jääkäriliikkeen synty talvella 1914-1915. 

Aaro Pakaslahti tosin oli ehtinyt selvittää asiaa kolme vuosikymmentä aikaisemmin suomalaisen arkistoaineiston valossa. Mutta nyt olimme saaneet käyttöömme amerikkalaisten toisen maailmansodan jälkeen filmaamat Saksan ulkoministeriön, Auswärtiges Amtin, Suomea käsittelevät asiakirjasarjat.  Oli siis aika selvittää, mitä saksalaisilla oli mielessään, kun he vuoden 1915 alussa ryhtyivät antamaan sotilaskoulutusta suomalaisille vapaaehtoisille Lockstedtin leirillä Hampurin lähistöllä. 

Jouduin tuon tutkimustehtävän äärelle lähinnä olosuhteiden ohjaamana, kun syksyllä 1964 etsin sopivaa poliittisen historian väitöskirja-aihetta. Opettajani L.A. Puntila ei lämmennyt kansainvälisten suhteiden historiasta eikä historiatieteen teoreettis-menetelmällisiin kysymyksiin kohdistuneista nuoremman polven harrastuksista. Isälliseen tapaansa hän ehdotti, että paneutuisin jääkäriliikkeen syntyhistoriaan, kun siitä nyt oli uutta arkistoaineistoa tarjolla. Ymmärsin, että jonkinlainen apurahakin voisi järjestyä, jos tehtävään ryhtyisin. Iltavuoroja amerikkalaisessa uutistoimistossa puurtavalle perheelliselle maisterille se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä.

Valtionarkistossa odotti kuitenkin ikävä yllätys. Pääosa asiakirjoista oli käsin kirjoitettua tekstiä, siroa ja välillä hyvinkin persoonallista kaunoa ja erilaisia tuhruja marginaaleissa. Olin kyllä vaarin kuvaraamatusta jo pikkupoikana oppinut goottilaistyyppiset painokirjainet, mutta käsin kirjoitetut olivat ihan eri juttu. Oli siis mentävä tyvestä puuhun, revittävä kouluaikaisesta kieliopista kaunokirjaimia esittelevä sivu ja ryhdyttävä sana kerrallaan niitä tunnistamaan; i, s ja t selvisivät nopeasti sillä saksassa “on” esiintyy yhtä lailla tiuhaan kuin Suomen kielessä.

Aloittelevan tutkijan arkea kevensi tutkijanuralla ylipäänsä harvinainen asiakirjalöytö. Minulla se jäikin ainoaksi.  Silloin tiedettiin, että 5.12.1914 ylioppilaat Valter Horn ja Bertel Paulig toimittivat keisarillisen Saksan Tukholman-lähetystöön pyynnön saada suomalaisille aktivisteille sotilaskoulutusta. Toiveistaan huolimatta he tosin eivät itse päässeet pyyntöään esittämään, sillä heitä avustanut vanhemman polven aktivisti, professori Herman Gummerus katsoi paremmaksi mennä yksin, jotta saksalaiset eivät pitäisi koko hanketta poikien intiaanileikkinä. 

Tuo nuorten aktivistien “intiaanileikki” mullisti loppujen lopuksi perinpohjin Suomen poliittista historiaa, tai ainakin niin kansallisessa tulkintaperinteessämme uskoimme. Alkoihan siitä itsenäisyyteen tähtäävän aseellisen vastarinnan valmistelu, Vapaussota. 

Sitäpaitsi siitä sai alkunsa itsenäisen Suomen historian keskeisiä vaiheita ohjaillut  saksalaissuuntaus eli Saksaan nojautuva ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Aluksi kumppanina oli keisari Wilhelm II, sitten natsivaltakunnan johtaja Adolf Hitler. Molemmilla kerroilla suomalaiset huomasivat suursodan päättyessä olleensa väärällä puolella, mutta silti asiat menivät lopulta yleisesti ottaen hyvin. Se jos mikä on suomalainen paradoksi. 

Kohtalon oikusta tuo Pauligin ja Hornin aloite sattui tulevan itsenäisyyspäivän aattoon. Eivätkä he olleet liikkeellä omin päin, vaan toivat ylioppilasaktivistien Ostrobotnialla pitämän kokouksen viestin: Irti Venäjästä hinnalla millä hyvänsä! 

Kokemattomat sanansaattajat turvautuivat poliittisena pakolaisena elelevän Gummeruksen apuun. Gummerus oli juuri palannut Berliinistä, jossa hän yritti ottaa selvää, voisivatko suomalaiset aktivistit laskea jotakin Saksan varaan. Olihan Venäjän edellinen vihollinen Japani auttanut heitä 1905-1906.

Sen verran tuosta Hornin ja Pauligin aloitteesta tiedettiin, että heidän pyyntönsä perusteella saksalaiset aloittivat tammikuussa 1915 Hampurin lähistöllä Lockstedtissa “partiopoikakurssin” antaakseen suomalaisille vapaaehtoisille salaa sotilaskoulutusta.  Mutta vielä puoli vuosisataa myöhemmin ei tiedetty, mitä Horn, Paulig ja Gummerus oikeastaan olivat saksalaisille tilanneraportin muotoon laaditussa asiakirjassaan kertoneet.  Retkeläiset kyllä toivat sen sisällön Suomeen salakirjoitettuna Dickensin romaanin Pickwick-kerhon paperit sivuille. Jääkärieversti Horn harmitteli minulle, että jotenkin se salakirjoitussysteemin avain unohtui tai katosi. Sotamuseon vitriinissä oli nähtävillä tuo alkuperäinen Dickensin romaani merkintöineen, mutta ei siitä enää kukaan saanut selvää. Horn ilahtui kovasti, kun kerroin, että olin tuon kaivatun raportin jo löytänyt saksalaisista arkistoista. 

Pickwick kerhon papereiden arvoitus siis ratkesi. Näin selvisi myös, että Horn ja Paulig olivat pyytäneet saada suomalaisten aktivistien käyttöön aseita, räjähdysaineita ja sotilaskoulutusta. Tarkoitus ei siis ollut vain hankkia sotilaskoulutusta tuleville vapaussotureille vaan ryhtyä oitis jonkinlaiseen aseelliseen vastarintaan venäläisiä vastaan, siis pommareiksi. Venäjän-Japanin sodan aikana 1905-1906 sitä oli jo kokeiltu yhdessä venäläisten vallankumouksellisten kanssa. 

Aktivistit eivät uskoneet, että suhteet Venäjään voitaisiin hoitaa neuvotellen, myönnytyksiä tehden tai puolustamalla Suomen oikeuksia ja laillista järjestystä siviilivastarinnan avulla.  Eivätkä se luottaneet siihen, että heikko ja päättämätön Ruotsi kykenisi tai edes haluaisi auttaa Suomea.  Voimaan oli vastattava voimalla, suurvaltaa vastaan tarvittaisiin toisen suurvallan tuki.

Aktivistit eivät itse asiassa olleet yksiselitteisesti itsenäisyyteen pyrkiviä separatisteja, sillä periaatteessa Suomen valtiollinen asema voitaisiin järjestää myös tsarismista vapautuvan Venäjän osana. Tämä laajempi yhteys kuitenkin jäi vuoden 1917 jälkeen kansallisissa historiantulkinnoissa itsenäisyyspyrkimysten varjoon. 

“Joulukuun 6. päivän ikkunasta” käsin tarkastellen näytti siltä, että saksalaiset ryhtyivät Hornin ja Pauligin aloitetteen pohjalta tukemaan Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä. Siitä avautui selvä historiallinen syy-yhteys siihen tosiasiaan, että Lockstedtin partiopoikakurssin pohjalta syntyi suomalaisista vapaaehtoisista koottu Kuninkaallinen Preussin 27. Jääkäripataljoona. Keväällä 1918 nämä Saksan itärintamalla palvelleet sotilaat palasivat Suomeen vahvistamaan kenraali Mannerheimin johtamaa valkoista armeijaa. Hangossa maihin noussut saksalainen Itämeren -divisioona tuki sitä etelästä käsin.

Kotimaisten lähdetietojen ja itsenäisyyspyrkimyksiä korostaneen tulkintaperinteen nojalla suomalaiset elivät vuosikymmenet siinä vakaassa uskossa, että itse keisari Wilhelm pelasti Lockstedtin kurssin, kun sotilasviranomaiset kesällä 1915 pyrkivät siitä eroon. Arveltiin, että kurssin laajentaminen täysimittaiseksi sotilaskoulutukseksi johtui keisarin suopeudesta ja suomalaisten aktivistien vetoomuksista. Saman suopeuden innoittamina kuningasmieliset värväsivät 1918 Suomen valtaistuimelle prinssiä Wilhelmin lähimmästä perhepiiristä siitä huolimatta, että Saksa oli jo häviämässä suursodan.

Wilhelm II täytti näin sen hallitsijauskollisuuden tilan, joka ennen sortovuosia oli kahden Aleksanterin poliittisten konstellatioiden varassa. Kun kuningasehdokas itse ymmärsi kieltäytyä, tehtiin tasavalta, jossa presidentillä oli hallitsijan kaltaiset valtaoikeudet.

Saksalaisista arkistolähteistä avautui kuitenkin tyystin erilainen näkymä kuin se, mihin olimme “joulukuun 6. päivän ikkunasta” käsin tottuneet näkemään. Elokuun 6. päivänä 1914, siis eurooppalaisen suursodan ensi hetkinä Saksan Tukholman-lähettiläs Franz von Reichenaun sai Berliinistä valtakunnankansleri Bethmann Hollwegin allekirjoittaman yleisohjeen: 

“Meille suopean mielialan luomiseksi ja mahdollisesti Venäjän vastaisen kapinan lietsomiseksi on toivottavaa, että otatte heti yhteyden Suomen ruotsalaisen puolueen johtomiehiin ja annatte heille toiveita autonomisesta Suomen puskurivaltionsa (tasavalta) siinä tapauksessa, että sota päättyy meille suosiollisesti. … Aloittanette heti valmistelut.”

Ruotsin lähettiläs kreivi Taube oli vakuuttanut saksalaisille, että Ruotsi hyväksyisi tällaisen ratkaisun. Se ei halunnut liittää Suomea itseensä vaan tyytyisi Ahvenanmaan saariin ja rajanoikaisuihin.

Mistään itsenäisestä Suomesta ei siis ollut puhe. Sekä Saksalle että Ruotsille sopisi parhaiten, että se Venäjän rajamaana toimisi suurpoliittisena puskurina. 

Puhe autonomisesta tasavallasta tarkoitti, että voitokas Saksa lopettaisi tsaarin itsevaltiuden Suomessa ja takaisi sen aseman autonomisena tasavaltana.  Se oli peräti outo ajatus keisarillisen Saksan ylimmältä johdolta, kun suomalaiset aktivistitkin toivoivat enintään perustuslaillista monarkiaa Suomeen. Mutta ohjeen loppuosa asetti tuonkin kummajaisen paikoilleen. Suomalaisten keskuudessa lietsottavien kapinahankkeiden ohjeena tulisi olla “Venäjän sortamien heimojen vapauttaminen ja turvaaminen, venäläisen despotismin tunkeminen takaisin Moskovaan.”

Autonominen Suomen tasavalta olikin suuremman suunnitelman osa. 

Saksalaisten tarkoitus oli hajoittaa vähemmistökansallisuuksien avulla Venäjän keisarikunta ja luoda sen länsiosista Saksasta riippuvaisten rajamaiden vyöhyke. Sitä varten saksalaiset perustivat ja rahoittivat sodan aikana Venäjän vierasheimoisten liittoa, jossa Suomea edusti Herman Gummerus. Samassa tarkoituksessa tuettiin myös Venäjän juutalaisten yhteenliittymää ja maanpaossa eläviä bolševikkijohtajia. Tsaarin hallinnon romahdettua keväällä 1917 saksalaiset kuskasivat Vladimir Leninin Suomen kautta Venäjälle. Horjuttamalla bolševikkien avulla väliaikaishallitusta dekompositiopolitiikka voitaisiin viedä päätökseen.

Venäjään kohdistunut dekompositiopolitiikka liittyi saksalaisten Mitteleuropa-suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli koota voitollisen sodan jälkeen Keski-ja Länsi-Eurooppa Saksan johtamaan tulli- ja talousliittoon.

Hornin ja Pauligin ase- ja koulutuspyynnölle oli siten joulukuussa 1914 olemassa suurpoliittinen tilaus. Saksan sotilasviranomaiset olivat valmiit järjestämään suomalaisille sabotöörikurssin, jonka pääasiallisena kohteena olisivat Venäjän yhteydet Pohjois-Suomen kautta Narvikin satamaan. Se oli Venäjän viimeinen henkireikä länteen, kun Turkin liittyminen keskusvaltoihin sulki siltä Mustanmeren salmet.  Suomalaisille voitiin antaa sotilaskoulutusta myös sen varalta, että Ruotsi liittyisi sotaan keskusvaltojen puolelle ja että Saksa itse sodan myöhemmässä vaiheessa suorittaisi  maihinnousun Suomeen.

Suomalaisten aktivistien toivomaa upseerikoulutusta saksalaiset olivat haluttomia tarjoamaan eikä heiltä sinnikkäistä yrityksistä huolimatta hellinnyt minkäänlaisia poliittisia takuita Suomen tulevasta valtiollisesta asemasta. Tähän oli siis tyytyminen. Tammikuun lopulla 1915 saksalaiset aloittivat partiopoikakurssiksi naamioidun sotilaskoulutuksen suomalaisille vapaaehtoisille. Suomalaisten kapinaa varten saksalaiset hankkivat ylijäämäaseita ja varasivat rahaa.

Sinnikkään poliittisen taistelun tuloksena Lockstedtin kurssi laajeni syksyllä 1915 Kuninkaalliseksi Preussin 27. Jääkäripataljoonaksi, joka koulutuksen jälkeen osallistui Baltian rintaman taisteluihin.     Mutta silläkin päätöksellä oli sotilaallinen taustansa, sillä Saksa yritti päästä eroon kahden rintaman sodasta ratkaisemalla taistelun idässä. Venäjän vallankumoukset 1917 avasivat jääkäreiden pitkään odotetun itsenäistymistaistelun ikkunan, mutta Vaasassa heitä vastassa oli verinen sisällissota.  Hangossa maihin noussut Saksan Itämeren divisioona riensi kukistamaan punakapinan Helsingissä ja sulkemaan punaisten päävoimilta pakoreitin Venäjälle.

Brest-Litowskin rauhassa maaliskuussa 1918 saksalaiset pääsivät sanelemaan bolševikkihallitukselle elokuun 1914 dekompositiopolitiikkansa mukaiset ehdot. Tasavallan sijasta saksalaisen prinssin hallitsemasta Suomesta oli määrä tulla Saksan poliittinen ja taloudellinen satelliitti. Ruotsi yritti siinä ohessa kaapata Ahvenanmaan. Yleisemmistä syistä johtuen kummastakaan hankkeesta ei lopulta tullut mitään. Suomesta tuli itsenäinen puskurivalta (tasavalta), kun muita vaihtoehtoja ei enää ollut jäljellä.

Monenlaisten satunnaisten syysuhteiden seurauksena joulukuun 1914 separatisteista tuli itsenäisyyssankareita, jotka ylpeinä saattoivat julistaa: Kun painui päät muun kansan, me uskoimme yhä. 

Mutta yhtä lailla venäläisillä on pitkä muisti ja syvät epäilynsä dekompositiopolitiikan kiroista. Hitler vetosi siihen härskisti sopimalla venäläisten kanssa Puolan jakamisesta syksyllä 1939 Brest-Litowskissa, jossa keisarillisen Saksa nöyryytti bolševikkeja kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Kahden liittolaisvuoden jälkeen Hitler vuorostani ryhtyi toteuttamaan dekompositiopolitiikkaa tuhoamissuunnitelma avulla.  Suomi liittyi siihen på vinst och förlust, kaikki pantiin peliin lopullisen ratkaisun puolesta. 

Vladimir Putin vetoaa nyt samaan periaatteeseen kuin suomalaiset aktivistit 1914: suurpolitiikassa voima on pantava voimaa vastaan. Nyky-Venäjän Ukrainan-politiikasta tunnistaa helposti Bethmann Hollwegin syksyllä 1914 Suomen varalta antamien ohjeiden menetelmät ja tarkoitusperät. Nähtäväksi jää, osoittautuvatko nykyiset separatistit kenties historian oikusta joskus patriooteiksi.

Advertisements