Oppikoulun historiantunneista lähtien olen monien muiden tavoin tottunut ajattelemaan, että Moskovan rauhansopimuksesta 13.3.1940 alkoi välirauhan aika. Se tuntui luontevalta, kun sota Neuvosto-Venäjää vastaan kerran jatkui kesäkuussa 1941. Mutta välirauhasta tietysti ryhdyttiin puhumaan vasta jälkikäteen, toisen sodan valossa, kesäkuun 1941 näkökulmasta käsin. 

Minkälaista aikaa silloin talvisodan jälkeen sitten elettiin, jos sitä pyrkii tarkastelemaan ottamatta huomioon, miten asiat myöhemmin menivät? Oliko se alun alkaen epäonnistumaan tuomittu rauha, väliaikainen tila uutta onnettomuutta odoteltaessa? Ja ennen kaikkea: Valaiseeko tuo välirauhan kokemus jotenkin sitä, miten nyt suhtaudumme oman turvallisuutemme edellytyksiin ja olettamuksiin?

Silloin kaikkea hallitsi se, mitä Venäjästä ajateltiin ja mitä siltä odotettiin. Elettiin oikeastaan kuten nyt, enemmän olettamusten kuin perusteltujen odotusten varassa.

Virallisesti rajan takana tietenkin oli Neuvostoliitto, mutta meille nuoremmankin polven aikalaisille se oli yhä bolševikkien hallitsema Venäjä, siis Neuvosto-Venäjä. Ei bolševikeista tosin enää ollut juuri ketään jäljellä Stalinin terrorin jälkeen, mutta stalinismi ymmärrettiin silloin bolševismin johdonmukaiseksi jatkoksi. Siitä tuo etuliite “Neuvosto-“muistutti. Vasta kylmän sodan aikana Lenin-myytti restaurointiin niin, ettei bolševismin välttämättä tarvinnut johtaa stalinismiin. Mitään historiallista näyttöä tuon ajatuksen tueksi ei tarjottu, mutta tällaisen positiivisen hypoteesin pohjalta oli kuitenkin helpompi hyväksyä virallinen näkemys, että rajan takana oli neuvostotasavaltojen liitto eikä isovenäläisten hallitsema kommunistinen imperiumi. 

Ajatus Neuvosto-Venäjästä istui sitkeästi meidän mielessämme aivan erityisistä syistä, sillä talvisodan aikana Kuusisen nukkehallitus Terijoella ryhtyi liittämään työtätekevien Suomea tuohon neuvostotasavaltojen liittoon, ikään kuin vapaaehtoisesti, kunhan puna-armeija ensin puhdistaisi imperialistisen sodan pesäkkeen Helsingistä.  Kesällä 1940 Baltian maat yhtä lailla “liittyivät” sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon.  

Rauha siis tehtiin imperialistista politiikkaa harjoittavan Neuvosto-Venäjän kanssa. Se oli monien mielestä alun alkaen välirauha, sillä Kremlin pelättiin jatkavan siitä, mihin 13.3.1940 päädyttiin, kunhan olosuhteet sen sallisivat. Ja tuohon rauhan väliaikaisuuteen liittyi meidän puolellamme ajatus hyvityksen hakemisesta, kunhan olosuhteet sen sallisivat. Sitä paitsi eurooppalainen suursota jatkui ja laajeni jo huhtikuussa 1940 Pohjolaan, kun Hitlerin Saksa miehitti Tanskan ja Norjan. Seuraava kesänä likvidoitiin Baltian maat. 

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenien turvallisuuspolitiikasta talvisota teki limboharjoituksen. Mannerheimin viivyttävän puolustuspolitiikan tarkoituksena oli pidätellä venäläisiä hyökkääjiä niin kauan, että apuvoimat ja materiaalitoimitukset lännestä ehtisivät paikalle. Sen edellytyksenä oli, että Ruotsi joko suoraan tukisi Suomea tai ainakin noudattaisi siihen nähden suopeaa puolueettomuutta. Avun varmistamiseksi Ahvenanmaa oli määrä suojata yhdessä. Viron kanssa puolestaan rakennettiin Suomenlahden merisulku suojaamaan yhteyksiä Itämerellä. Materiaalisen ylivoiman tasaamiseksi Mannerheim pyrki siihen, että Ruotsi tai joku muu tukija huolehtisi Pohjois-Suomen puolustamisesta. Näin omat päävoimat voitaisiin keskittää Etelä-Suomen ydinalueita suojaamaan. 

Talvisota paljasti, että viivyttävä puolustuspolitiikka oli rakennettu katteettomien olettamusten varaan. Saksa liittoutui Neuvosto-Venäjän kanssa ja toiveet länsivaltoihin tukeutuvasta turvallisuuspolitiikasta kilpistyivät Ruotsin tiukkaan puolueettomuusasenteeseen. Välirauhan alkaessa Paasikivi ehdotteli Moskovan-lähettiläänä Kremlin vallanpitäjille, että Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö sidottaisiin Moskovan rauhanehtoihin. Puolueeton Ruotsi toisin sanoen takaisi sen, mitä venäläiset saavuttivat talvisodan avulla. Molotov torjui suoralta kädeltä tällaisen Suomen puolueettomuutta tukevan järjestelyn.

Kesällä 1940 Suomen viivyttävältä puolustukselta puuttui siten uskottava läntinen tukipiste. Hankoniemelle Helsingin länsipuolelle ja Viroon linnoittautuneet venäläiset käänsivät Suomenlahden merisulun omaksi edukseen. Molotov-Ribbentrop-sopimus eristi poliittisesti Suomen ainoasta mahdollisesta auttajastaan Saksasta. Sieltä apua lähdettiin hakemaan heti, kun Berliinistä tuli viesti, että liittosuhde Neuvosto-Venäjään oli purkautumassa. Mutta saksalaisten poliittinen hinta oli korkea. Heitä ei kiinnostanut Suomen puolueettomuuden ja koskemattomuuden takaaminen vaan härski sotilaallinen yhteistyö bolševistisen järjestyksen tuhoamiseksi ja Venäjän hajottamiseksi. Oli siis pantava kaikki Saksan voiton varaan, på vinst och förlust, kuten Paasikivi asiaa luonnehti.  Suuri ratkaisu tapahtui, kun saksalaiset joukot päästettiin maahan syyskuussa 1940. Lopun saneli suursodan logiikka.

Usko Moskovan rauhan pysyvyyteen oli siten alun alkaen peräti huteralla pohjalla. Se olisi voinut kestää vain, jos Kreml olisi luopunut Suomen eristämisestä ja Suomi viivyttävästä puolustuspolitiikassaan.  Suomen silloinen turvallisuusdilemma oli siten päättäjien korvien välissä. 

Kun sota sitten kesäkuussa 1941 “jatkui”, oli luontevaa puhua sitä edeltäneen “välirauhan” ajasta. Se oli yksinkertaisesti suursodan välivaihe, jonka aikana vanhoihin ratkaisuihin etsittiin uutta katetta. Oikea välirauha alkoi vasta syyskuussa 1944, kun neuvostohallituksen sanelema aseleposopimus allekirjoitettiin Moskovassa. Sen oli määrä päättyä lopulliseen rauhansopimukseen, kunhan Suomi täyttäisi välirauhansopimuksessa sille asetetut ehdot. 

Silloin Paasikiven hallitus lähti siitä, että väliaikaisesta luonteestaan huolimatta Moskovan rauhansopimus olisi tällä kertaa lopullinen. Tuon lopullisuuden lähtöolettamuksen hän muotoili jo helmikuussa 1944 käydessään kuin salainen rakastaja yösydännä madame Kollontain puheilla Tukholmassa.  Kotimaassa Rytin ja Mannerheimin johtama sotakabinetti etsi edelleen läntistä tukipistettä viivyttävälle puolustuspolitiikalle. Hitlerin Saksasta luovuttaisiin vasta, jos länsiliittoutuneet takaisivat Suomen koskemattomuuden. Paasikivi lähetti välittäjänsä pankinjohtaja Wallenbergin kautta Kremliin viestin, että hänelle riittäisi Stalinin sana. Oli luotettava siihen, että Kreml kunnioittaisi tehtyjä sopimuksia ainakin siinä määrin kuin sillä oli niitä tapana kunnioittaa. 

Madame Kollontai kertoi pian, että Paasikiven viesti oli ymmärretty ja otettu suopeasti vastaan. Ruotsin ulkoministeriölle puolestaan Kremlistä luvattiin, että Mannerheimin koskemattomuutta kunnioitettaisiin jälkiselvittelyissä, jos hän johtaisi Suomen sodasta ulos. Kabinettisihteeri Boheman muisteli myöhemmin, että se oli hänen välittäjäntoiminnassaan ainoa lupaus, minkä Stalin piti.  Mannerheim kuuli siitä oitis ja tarkisti asian vielä salateitse heinäkuussa 1944 ennen kuin otti presidentin tehtävät vastaan Rytiltä.

Välirauhan aikana tällaisesta luottamuksesta Kremlin huteriin lupauksiin ei voinut olla puhettakaan. Paasikivikin oli sitä mieltä, että sovittelevasta linjasta voitaisiin kyllä luopua, jos Saksa tarjoaisi kaikkien mahdollisuuksien varalta riittävän lujat takuut Suomelle. Pelkästään Hitlerin sanan varaan Suomen kohtaloa ei saisi jättää.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä jatkosota irrotettiin talvisodasta. Tai yritettiin irrottaa, kun ei haluttu ikävää keskustelua siitä, miten neuvostojoukkojen hyökkäys marraskuussa 1939 johti suomalaisten ja saksalaisten joukkojen hyökkäykseen kesällä ja syksyllä 1941.  Arkipuheesta jatkosotaa ja välirauhaa sen sijaan ei onnistuttu kitkemään. Virallisesti kyllä yritettiin puhua korrektisti vuosien 1941-1944 sodasta, mutta jatkosotaa silloinkin tarkoitettiin. 

Välirauha-tulkinnan mukaan jatkosota siis oli talvisodassa alkaneen puolustustaistelun jatke. Todisteena tästä jatkuvuudesta oli ulkoministeri Molotovin marraskuussa 1940 Berliinissä esittämä vaatimus, että neuvostohallitus saisi viedä Suomen osalta loppuun sen, mistä sovittiin elokuussa 1939 allekirjoitetussa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa. Hitler ei kuitenkaan enää suostunut Suomen likvidoimiseen, joten eristyksiin joutunut Suomi saattoi hakeutua Suur-Saksan siipien suojaan. Se oli meidän siistimpi versiomme välirauhan kohtalokkaista ratkaisuista, joissa pieni poliittinen sisäpiiri otti oikeuden päättää asioista muiden puolesta.

Saksalaisten kanssa sovitun poliittisen käsikirjoituksen mukaisesti Suomi liittyi Hitlerin hyökkäykseen kesäkuussa 1941 pienellä viiveellä, jotta talvisodan kaltaista puolustustaistelua voitiin “jatkaa” venäläisten uusien hyökkäysten vuoksi.  Hyökkäystä tiedettiin kyllä odottaa, sillä maassa oli syksyllä 1940 tehdyn läpikulkusopimuksen perusteella saksalaisia joukkoja.   Historiankirjoitus on nyt osoittanut, että Suomi ryhtyi valmistelemaan sotilaallista yhteistyötä Saksan kanssa heti, kun Hitler elokuun 1940 puolivälissä käynnisti hyökkäysvalmistelut idän sotaretkeä varten. Jatkosotaa voidaan pitää näin ollen sotilaalliselta kannalta katsoen ehkäisevänä hyökkäyksenä Neuvosto-Venäjän aiheuttaman uhkan poistamiseksi. Mutta poliittisesti se oli hyvityssota talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi, korkojen kanssa, jos mahdollista.

Kansainvälisessä politiikassa mikään ei ole lopullista, mutta toinen Moskovan rauha kesti kuitenkin neuvostojärjestyksen loppuun asti ja paljon vielä sen ylitsekin. Me sotasukupolvien kasvatit saatoimme siis luopua lopulta Neuvosto-Venäjästä ja puhua pelkästä Venäjästä. Mutta nyt huomaan, että  tuo välirauhan mentaliteetti on ikään kuin hiipinyt takaoven kautta takaisin Ukrainan kriisin aikana. Tarvitsemme jälleen pikemminkin ulkopuolisten takuita kuin positiivisia hypoteeseja arvaillessamme, mitä Putin aikoo. 

Olennaista on siis se, mistä puhutaan, kun jotakin sanotaan kulloinkin korrektiksi katsotulla tavalla. Meille sotasukupolvien kasvateille rauhan väliaikaisuus näytti välirauhan aikana väistämättömältä realiteetilta. Nyt tuo luottamus Kremlin vallanpitäjien sanaan ja keskinäisten sopimusten kunnioittamiseen on jälleen järkkynyt, ei niinkään omakohtaisesti vaan yleisemmistä syistä.

Olen Paasikiven ulkopoliittisen ajattelun käänteitä selvitellessäni ihmetellyt, miten hyvin tuo aikalaisten mieliin juurtunut käsitys Moskovan 1940 rauhan väliaikaisuudesta kesti ajan hammasta. Revisioyrityksistä ja kylmän sodan ajan virallisista kielipeleistä huolimatta on vaikea löytää historiallista näyttöä sille, että 13.3.1940 solmitun rauhan pysyvyyteen olisi todella alun alkaen uskottu. Mutta sitten historia kiepsahti päinvastaiseen asentoon.  Aika harva meistä aikalaisista nimittäin jaksoi uskoa, että syksyn 1944 välirauhansopimuksen pohjalta ja “vaaran vuosien” keskeltä syntyisi rauhantila, joka kestäisi pitempään kuin 1800-luvun pax russica.

Ei tuo poliittinen ihme tietysti yksin meistä johdu, mutta jotenkin usko tällaisen kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen on kuitenkin jaksanut itää epäluulojen katveessa. Välirauhan mentaliteettiin tuollaiset positiiviset alternatiivit ei juurikaan istuneet. Eikä niitä nytkään kovin mieluusti viljellä.  Ukrainan kriisi on luonut monella tapaa välirauhan aikaa muistuttavan epävarmuuden tilan, jos kohta sillä varauksella, että silloin elettiin eurooppalaisen suursodan keskellä. Mutta luottamus rauhan pysyvyyteen ja sopimusten kunnioittamiseen on samalla tavoin horjunut, eletään ikään kuin kahden aikakauden saranalla. Vanhaan järjestykseen ei rohjeta luottaa eikä tulevaa kyetä ennakoimaan, joten varustaudutaan pahimman varalle, vaikka sekin on vain arvausten varassa. 

Advertisements