Pohjoismaiden puolustusministereiden yhteisartikkelin poliittiset tarkoitusperät käyvät sitä hämärämmiksi, mitä pitemmälle keskustelu etenee. Viisainta on siis jättää ne silleen.

Sitä ei kuitenkaan enää voi välttää, että artikkelissa mainittu uusi normaalitila elää omaa poliittista elämäänsä. Tuli arvovaltaisesti todetuksi, että Pohjolassa asiat ovat nyt pysyvästi toisin kuin aikaisemmin.

Tämän varmisti se, että presidentti Niinistö kiiruhti valtiopäivien päättäjäisissä julistamaan, että asiat ovat ihan ennallaan. Suomi on tiukasti ja peruuttamattomasti paikallaan läntisessä yhteisössä. Itäänpäin puolestaan harjoitetaan jokasään politiikkaa eikä sen tarkoituksellinen rapauttaminen palvele ainakaan suomalaisten etuja. Vanha normaalitila siis jatkuu, ainakin jos se on meistä kiinni.

Vaalikeskustelujen perusteella kansakunta on jakautumassa vanhan ja uuden normaalitilan kannattajiin. Mannerlaattojen raja näyttää kulkevan tulevan pääministeripuolueen sisällä, joten mikrojäristyksiä ainakin on odotettavissa. Vuotavien sähköpostien politiikka tuskin päättyy näihin vaaleihin.

Kansalaisten kannalta katsoen on oikeastaan aivan sama, valitseeko täällä uusi vai vanha nornaalitila. Herrat kinaavat viekkaan näköisinä, mutta perinteiseen suomalaiseen tapaan valitsijoiden on ostettava sika säkissä, kun noiden tilojen tarkoituksesta ja merkityksestä ei selväkielistä puhetta synny.

Kansainvälisen jännityksen kiristyessä meille on näköjään kehitetty uusi turvallisuuspolitiikan väline, häivetšuhna. Siitä ei selvää saa katsoi sitä sitten idästä tai lännestä tai täältä kyökin puolelta.

Tällaisen häivepolitiikan ehdoton edellytys on, että poliittista keskustelua käydään yleisluonteisesti, osoitteettomasti. Presidentti Niinistön jokasään rapautumattomia idänsuhteita ja Suomen horjumatonta eurooppalaisuutta suojaava poliittinen pläjäys muistutti vastaansanomattomasti presidentti Kekkosen neulanpistopolitiikkaa ja loiskiehuntaa sekä Paasikiven suhdannepolitiikkaa koskeneita väliintuloja. Tosin sillä erotuksella, että edeltäjät sanoivat selvästi, mistä oli kysymys, keitä moitteet koskivat ja keitä ei passannut äänestää.

Niinistö ruoskii aisan yli potkijoita in spe, etukäteen, ikään kuin kaiken varalta. Mutta tämä on pelkkä häiveilmiö. Jokin tässä ja nyt on antanut presidentille aiheen puuttua asiaan, vaikka seuraamukset ovat futuurissa. Luulisin, että Niinistön kupin kaatoi tällä kertaa tuo puolustusministereiden mainitsema uusi normaalitila. Kaikki muuhan siinä ministeritason yhteisessä hengentuotteessa oli ennestään tuttua. Itse asiassa uudesta nornaalitilastakin oli jo puhuttu pitkään uuden kylmän sodan nimikkeellä. Sama asia sanottiin siis hieman fiinimmin.

Kysymys on siis pysyvästä idän ja lännen välisestä sotilaallisesta vastakkainasettelusta. Aikaisemmin hyvää tarkoittava pohjoismainen yhteistyö tuli nyt kytketyksi sotilaallisiin nokitteluihin ministeritason yksityisenä mielenilmaisuna. Häivepolitiikkaa siis sekin. Ministeri ottaa omaan piikkiinsä sen, mikä on ennenkin sanottu, eikä ehdi kysyä muilta sitä, mitä ei ennen ole virallisesti sanottu.

Presidentti puolestaan kiirehti paikalle, jotta tällainen häivepuhe ei rapauttaisi idänsuhteita. Sääilmiöihin vetoaminen olikin tosi ovela veto. Kekkosen moittimat neulanpistot antoivat naapurille aiheen kimpaantua, mutta häivepolitiikkaan se ei tietysti sovi. Tarkoitushan on välttää se kimpaantuminen. Jos naapuri hiiltyy, häivetšuhna on paljastunut. Säätilat sen sijaan tulevat ja menevät, sateen jälkeen tulee väistämättä pouta, kunhan malttaa odottaa. Parempia päiviä odotellessa on huolehdittava, että häivesuoja pysyy kunnossa.

Kansainvälissä politiikassa tällaista menettelyä kutsutaan näkymättömyyden politiikaksi. Meillä sitä harjoittivat tsaarinvallan aikana vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet. Paasikivi sovelsi silloisia oppejaan kylmän sodan oloissa harjoittamaansa poteropolitiikkaan. Hiljaa olemalla vältettiin ikävän huomion kohteeksi joutuminen ja sellaisten tosiasioiden toteaminen, jotka eivät enää toteamisesta miksikään muuttuneet.

Häivepolitiikka on eräänlainen suomalaisen valtiotaidon hybridi-ilmiö. Kekkosen aikana noustiin reippaasti ylös poterosta. Ikävistä asetelmista selvittiin kannattamalla sellaisia asioita, joista silloiset johtavat suurvallat olivat ehtineet jo sopia.  Muista ikävistä kysymyksistä selvittiin sonnustautumalla Enckellin korsettiin. Ei otettu kantaa suurvaltain keskinäisiin erimielisyyksiin. Niissä oloissa kannanottoa vaativien asioiden lista jäi lyhyeksi. Niistä selvittiin vetoamalla YKn yleismaailmallisiin periaatteisiin ja pohjoismaiseen solidaarisuuteen.

Mutta aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuden lieka lyheni heti, kun suurvallat katsoivat paremmaksi liennyttelyn sijasta palata vanhaan normaalitilaan eli keskinäiseen nahisteluun vuosien 1973-75 ETY-konferenssin jälkeen. Siitä lyhyestä liekasta Suomen pelasti Gorbatšovin perestroika ja neuvostojärjestyksen hajoaminen.

Venäjän heikkouden aikana voitiin elellä eurooppalaisessa elopellossa miten haluttiin. Mutta kun se suhdanne meni, alkoi taas Venäjä, Venäjä, Venäjä -puhe. Poteroon ei kehdattu eikä edes enää voitu mennä, puolueettomuus meni pesuvesien mukana hyvinä aikoina, liittoutumatomuudesta puhuminen kumisi tyhjyttään. Aktiivinen ja tasapuolinen politiikka idän ja lännen välillä kävi sekin tukalaksi, kun näkemyserot jyrkkenivät ja Venäjän mahti nousi.

Valittiin siis pienimmän riesan tie: huomaamattomuuden politiikka. Häivetšuhnan matala profiíli sulautui Brysselissä moitteettomasti lännen pakotelinjaan. Itäänpäin hyvän naapuruuden politiikkaa jatkettiin entiseen tapaan siitä huolimatta, että sitä naapurin hyvyyttä julkisesti epäiltiin. Kremlissä kyllä ymmärrettiin, että moraalinen tuomio on kuin läikkä maastopuvussa. Kaukaa katsoen arvopoliittiset kuviot sulautuvat taustaansa. Suoja on niin hyvä, etteivät suomalaiset itsekään enää tahdo havaita itseään.

Mitä tästä nyt sitten seuraa vaalien jälkeen?

Häivekonsensus. Sen vallitessa Timo Soinikin voi myöntää hyvän naapuruuden politiikkaa Putinin Venäjän kanssa harjoittavalle Kreikalle lisälainaa – vakuuksia vastaan tietysti. Itäänpäin suhteita voidaan hoitaa lahjoittamalla Putinille suomalainen tulenkestävä kelosauna. Se entinen banja paloi, kun Putin rohkeni viedä Helmut Schröderin saunomaan kuin Kekkonen konsanaan. Ulkoministeriön tosin kannattaa tarkistaa ensin, että myös se Kekkosen Kremliin lahjoittama sauna on palanut tai poltettu. Eihän niille kahta kannata antaa.

PS. Harkittuani asiaa perusteellisesti olen päätynyt siihen, että suomalaisen turpoluokituksen mukaan pohjoismaiden puolustusministereiden yhteisartikkelissä kysymys oli loiskiehunnasta eli prosessia häiritsevästä rajapintailmiöstä.

 

 

 

Advertisements