Kirjailija Sofi Oksanen kolhaisi Riiassa meidän poliittista itsetuntoamme vertaamalla Suomea venäläisten hyvinvoipaan häkkileijonaan, jota esitellään muulle maailmalle esimerkkinä Venäjän suurpoliittisesta suopeudesta.

Kaltaiseni äreät kylmän sotimisen veteraanit äyskäisevät tähän tietysti takaisin, että parempi leijona häkissä kuin sen pää seinällä. Virolaiset ystävämme sen kyllä ymmärtävät yhtä lailla omien häkkikokemustensa perusteella. Itse me kumpikin häkkimme valitsimme siitä, mitä kulloinkin oli tarjolla.

Häkkivertauksensa Oksanen lainasi Ulkopoliittisen instituutin ajatussäiliöstä eli think tankista.
Ajatushan ei sinänsä ole uusi, sillä kylmän sodan aikana se kuului Nato-maiden peruspropagandaan. Siellä varoiteltiin lankeamasta suomettumisen pauloihin, sillä se johtaisi neuvostoylivaltaan ja hiipivään miehitykseen. Itse kuulin sen suoraan suomettumiskäsitteen isäksi mainitulta professori Richard Löwenthalilta, kun Ulkopoliittisen instituutin johtajana joskus 60-luvun lopulla osallistuin Länsi-Saksan instituutin seminaariin. Varttuneempi kollega huomautti vinosti hymyillen, että Suomen puolueettomuus ja hyvinvointi olivat vain poliittinen näyteikkuna, sillä todellisuudessa sen politiikkaa ohjailtiin silkkihansikkain Kremlistä käsin. Kauko-ohjatut suomalaiset teeskentelivät olevansa poliittisia erityistapauksia idän ja lännen välissä. Sellainen välitila oli pelkkä ansa muiden hyväuskoisten pyydystämiseksi puolueettomuuden tielle. You know, Kekkonen on Kremlin kätyri.

Huono siinä oli puoliaan pitää, kun sali oli pullollaan Natoon uskovia rutinoituneita tutkijoita. Talvisodan ja Talin-Ihantalan ihmeet ne panivat kevyesti Stalinin juonikkuuden piikkiin. Katsokaa nyt geopolitiikkaanne, suomalaiset eivät voi olla oman onnensa seppiä. Tätä samaa epäili aikanaan myös presidentti Kennedy. Suivaantunut Max Jakobson kirjoitti vakuudeksi kirjansa Kuumalla linjalla osoittaakseen, miten Suomi hävittyjen sotien jälkeen vältti miehityksen ja  taidokkaasti vapautui häkistään. Kirja oli niin vakuuttava, että venäläiset eivät sitä koskaan antaneet Jakobsonille anteeksi, eikä lopulta Kekkonenkaan.

Ulkomaisten suomettajien mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen menestystarina kylmän sodan aikana perustui siis itsepetokseen, häkkileijonan kuvitelmaan vapaudesta. Sofi Oksanen varoitti meitä kävelemästä vapaaehtoisesti samaan häkkiin uudelleen. Mutta tuosta häkkivertauksesta voi kyllä vetää myös Löwenthalin johtopäätöksen, että meidän olisi nyt syytä astella toisen häkin suojiin. Niinhän ne lännen suomettajat aikanaan vakuuttelivat torjuakseen kolmannen tien eli eurooppalaisen puolueettomuuden houkutukset.

Meidän kansainvälisestä asemastamme ja turvallisuuspoliittisesta orientaatiostamme on siis jälleen tullut idän ja lännen välisen propagandasodan välikappale. Nyt syyttävät sormet suuntautuvat meihin myös oman häkkinsä erinomaisuutta vakuuttelevien balttinaapureiden ja Naton kotimaisten myyntimiesten taholta.

Tällaisia ne poliittiset kielipelit ovat. Valitse kielikuva niin kerron, mihin pyrit.
Mutta Sofi Oksasen esityksessä häkki oli vain varoittava esimerkki, mörkö pimeässä. Hän nimittäin puhui huolimattoman kielenkäytön riskeistä, poliittisen kielemme pysähtyneisyydestä. Meillä käytetään jopa vaalikeskusteluissa suomettumisesta kielivää neuvostoretoriikkaa, mikä altistaa meidät nyky-Venäjän propagandalle virolaisia naapureitamme herkemmin.

Siinä on kyllä perää. Suomi on niin eristynyt kieli, että vanhat historialliset kerrostumat säilyvät siinä hyvinkin pitkään. Itse niitä emme huomaa, Oksasen kaltaisia ulkoapäin näkeviä on peräti vähän. Kiusallista se tietysti on, kun tällaisia ikkunoita availlaan maailmalle. Mutta parempi se kuin seisova vesi. Luojan lykky, että meillä on näin tarkasti näkevä tulkki omasta takaa.

Oksanen puhui suomettumisesta kielivästä retoriikasta, jota suomalaiset eivät itse ole ymmärtäneet tai halunneet purkaa näkyville. On siinä varmaankin kylmän sodan jälkiä, mutta minusta kysymys on yleisemmästä ilmiöstä, vihjailevasta alamaiskielestä, jonka kustavilaiset juuret ulottuvat autonomian alkuaikojen byrokraattiseen kansallistunteeseen. Silloin torjuttiin ja tukahdutettiin Ruotsista maahan pyrkivät kansallisuuden ja vapauden aatteet, Turun romantiikka. Siihen kustavilaisen itsevaltiuden perinteeseen ja venäläiseen autokratiaan fennomaanit sitten sovittavat oman, hallitsijauskollisen kielipolitiikkansa.

Sotien jälkeen ja kylmän sodan aikana omaksuttu poliittinen puhekuri oli tämän saman tsaarinvallalle uskollisen alamaiskielen jatkoa. Sitä ennen se oli Natsi-Saksaan nojautuvan ulkopoliittisen orientaation käytössä ja sodan aikana vielä Valtion tiedoituslaitoksen valvonnassa. Ulkopolitiikasta opittiin puhumaan tilanteeseen sopivalla tavalla, vihjaillen, epämääräisesti ja epäsuorasti. Arimmista asioista yksinkertaisesti vaiettiin.

Eikä tämä polittinen puhekuri Neuvostoliiton hajoamiseen päättynyt. Kylmän sodan jälkeen sen avulla pidettiin yllä poikeusoloissa omaksuttua yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista, konsensusta. Sitä samaa luottamusta sorvataan juuri nyt uuden hallituksen perustaksi.

Kun asioista on väistämättä erilaisia näkemyksiä, sovitaan sanoista, yhteisestä kielenkäytöstä. Ilman sitä kansakunta jakautuu ja kenties riitautuu sovittamattomasti kuin perustuslailliset, aktivistit ja myöntyväisyyspoliitikkot autonomian lopun kriisivuosina tai valkoiset ja punaiset vuoden 1918 kansalaissodan ja punakapinan jälkeen.

Tässä kiertelevän alamaispuheen häkissä ovat Venäjää myötäilevien ohella myös ne, jotka sitä myötäilyä arvostelevat. Kysymys on syvälle juurtuneita puhekäytännöistä, siitä mikä sopii sanoa suoraan ja mikä muuten on ilmeistä. Poliittisen etumerkin muuttaminen ei itse kielipeliä muuta. Yhdet pelaavat mustilla, toiset valkoisilla nappuloilla, mutta samoilla säännöillä.

Eikä se suomettumisen purkaminenkaan ihan tekemätön asia ole.  Matti Pulkkinen kirjoitti jo 1985 Romaanihenkilön kuolemassa suomettumisen haavat auki.  Hän ymmärsi ja ehkä myös hyväksyi sotien jälkeisen ajan poliittisen pelin idän ja lännen välissä. Paasikivi ja Kekkonen olivat Suomea, tiesivät mitä jättivät sanomatta. “Ja veivät sen tiedon.” Heidän seuraajansa olivat vaikenevinaan, ikään kuin heillä olisi ollut jotakin, mistä vaieta.  “Suustaan neuvostotississä kiinni.”

Kun tämä itsensä kadottanut K-linja lopulta murskattiin ja “Koivisto lyötiin presidentiksi kuin uusi raha”, Pulkkinenkin sanoi hokeneensa: “Nyt Suomesta tuli Suomi.”  Vaan eipä tullut, eikä toteutunut Pulkkisen oma sankaritarina:

“Paasikiven linja: miehuuden unelma. Minä sananvapauden sankarina!”

Sananvapauden oli siis määrä syrjäyttää ‘sanan voimalla’ elävä virallinen totuus, Paasikiven linja. Suomalaiset oli järkytettävä huomaamaan, että he olivat vaipuneet unenkaltaiseen rauhantilaan. Sitä toki ilmeni muuallakin Euroopassa, mutta totaalista se oli Suomessa, jossa luottamus Neuvostoliittoon muuttui fraaseista eläväksi lihaksi. Sinnekö haluaisin, Pulkkinen ihmetteli, oravanpesään, liepottamaan rauhanviiriä, hautumaan yhteisessä hajussa, jauhamaan loputonta sököä, maina ilmansuunnat, kortteina valtiot, tavoitteena oma piste ja pöytänä yhteinen syli: satapäinen luonnonoikku.

Jotta tästä rauhanviirin liepottamisesta päästäisiin, meidät omat kokemuksemme unohtaneet ‘Romaanihenkilöt’ oli seivästettävä kirjailijan terävään kynään, sillä me emme tienneet enää, mistä Paasikivi ja Kekkonen vaikenivat, minkä he veivät mennessään. Tuon vaietun tiedon kadottua “Paasikiven linjalla ihminen ei tehnyt enää mitään.

“Pelkkä rauha? Miten elämän käy?”

Pulkkisen monikerroksisen ajankuvan ytimessä oli kuviteltu kirja Neuvostoliiton hiipivästä miehityksestä yya-sopimuksen avulla. Sen alaotsikoksi tulisi “suomalainen uni”, sillä vasta unessa herposi itsesensuuri. Ja mikä olisi kylmän sodan ajan suomalaiselta tiukimmin sensuroitu kuin aggressio, Pulkkinen kysyi. Tuo käyttämätön kyky kivisti, sillä se oli turha eikä johtanut mihinkään. Siitä oli tullut “viimeinen vihollinen, syövän paikallaan polkeva vimma”. Tuon kadotetun vihollisen suomalaisille saattoi lahjoittaa vain heidän liittolaisensa Neuvostolliitto. “Vaikka itsensä.” Jos korvaamme YYA-sopimuksen Oksasen mainitsemalla sinnikkäällä neuvostoretoriikalla, Pulkkisen ajankuva hiipivän miehityksen uhkasta on valmis.

Suomettuneessa Suomessa ihminen kaipasi pelastusta itsestään. Romaanihenkilön kuolema oli hätähuuto, jotta “edes suurvalta minut näkisi, ja ottaisi lujasti kiinni.” Oli oltava jotakin, josta saattoi ottaa tosissaan mittaa, josta oli selvittävä omin voimin, kuten Pentti Linkola, joka “… pujottautuu köyden silmukkaan. Jäällä on lunta nilkkaan asti. Hän kyyristyy, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää.”

Tähän on nyt siis palattu, suurvalta ottaa jälleen lujasti kiinni, heikon Venäjän ja kirjoista opitun eurooppalaisen illuusion haihtuessa nykyisten ‘Romaanihenkilöiden’ on jälleen pakko kyyristyä, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää. Ja hyvä niin, sitähän Pulkkinen kaipasi. Kunhan ei kuvitella turhia eikä herätetä toivoa siellä, missä sitä ei ole.

Pulkkinen puhui myös Afrikasta, vieraudesta ja suvaitsemattomuudesta, kehitysavun harhakuvitelmista. Sekin uni on nyt toteutumassa.
Tunnistin silloin Pulkkisen pohdinnoista toki itseni ja tutuilta ne tuntuvat yhä. Kuuluinhan Pulkkisen manaamiin sota-ajan lapsiin sekä nopeasti ja vaivatta valtaan nousseisiin 60-lukulaisiin. Olin rauhanaktivisti, sadankomitealainen, joten vastustin Vietnamin sotaa, amerikkalaista imperialismia latinalaisessa Amerikassa ja Tšekkkoslovakian miehitystä, kannoin huolta Puolan sotatilasta ja DDRn eristämisestä. Olin myös kehitystutkija ja Afrikan-kävijä, sillä rakentelimme silloin yliopiston ja YITn voimin kaivoja, huusseja ja terveyskeskuksia Keniaan, koulutimme afrikkalaisia tiedottajia ja harjoitimme kansainvälistä tutkimusyhteistyötä.

Pulkkisen listalla suurin syntini oli, että lukeuduin Paasikiven linjamiehiin, sorvailin tulkintoja YYA-sopimuksesta, virallisista tiedonannoista ja Kekkosen puheista, ideoin suomalaista rauhanpolitiikkaa ja kehittelin tieteellistä vaihtoa neuvostotutkijoiden kanssa.

Pitkä lista yhdelle miehelle, mutta olihan meitä koko joukko silloin. Siltä kannalta katsoen olin täysin mitoin juuri sellainen ‘Romaanihenkilö’, jotka Pulkkinen halusi asettaa silmätysten vastaansanomattoman todellisuuden kanssa. Eikä hän siinä suhteessa sanojaan säästellyt, vaan otti Afrikan -matkojaan kuvailevan osan tunnuksen George Orwellilta: On pakko kuulua älymystöön uskoakseen tällaisia: kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin typerä.

Se oli se meidän kuplamme.

Ulkopoliittinen instituutti järjesti Romaanihenkilön kuolemasta viime syksynä lukupiirinsä kokouksen, mutta kiinnostus jäi laimean puoleiseksi.  Luin silloin uudelleen Pulkkisen kirjan ja huomasin, että Ukrainan kriisin tunnelmissa Pulkkisen kuvitteellisen romaanin toteutumisen,  “loppuun kirjoittamisen” uhka oli entistä ilmeisempi.  Pulkkinen tosin ei tarkoittanut “loppuun kirjoittamista” ennusteeksi vaan toiveeksi, suomalaisten uneksi , joka vapauttaisi heidät itsensä holhoamisesta, palauttaisi kadotetun kielen. Tältä kannalta katsoen Ukrainan kriisillä todella voisi olla syvärakenteinen vaikutus suomalaisten turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Sehän on ollut meille todellinen sota  Pulkkisen tarkoittamassa mielessä. Olemme nimittäin osallistuneet sen “draamalliseen kehittelyyn “.  “Muu on banaalia teurastusta. Se vain todetaan. Luonnontapahtuma.”
Sofi Oksasen alustus toi meidät tällaisen draamallisen kehittelyn äärelle, etsimään kauan sitten kadotettua kieltä.

Advertisements