Ulkoministeriön ajatushautomossa palveleva Hiski Haukkala peräänkuuluttaa Suomen Kuvalehden (http://suomenkuvalehti.fi/share/287625/172e57) neitsytkolumnissaan – vai onko se nykyään poikuuskolumni – Suomen turvallisuuspolitiikkaan strategista viestintää. Tohtori oli parturin tuolissa tullut siihen käsitykseen, ettei ulkopolitiikassa turha suunsoitto ja rehvastelu auta. Siinä käy kuin porilaisen nakkikioskin jonossa, turpiin tulee muuta kuin makkaraa.

Turhan rutinan sijasta on siis sanottava niin jämäkästi ja ytimeen menevästi, etteivät muut sen jälkeen enää meidän narratiivejamme sormeile. Loppuu se jahkailu uussuomettumisestakin kerralla. Eikä lehdistökään kysele ulkoministeriltä kaiken aikaa niitä ja näitä. Ministeri lohkaisee sitten kun ministerille sopii ja siitä asiasta, mikä ministerille sopii. Siinä välissä ajatushautomo vuotaa sen verran, että kansa ymmärtää, ettei jouten olla. Kipeitä päätöksiä valmistellaan, luottamuksellisesti.

Näsinselän rannalla tuo Haukkalan viesti vaikutti kuin neutronipommi: Ahaa, kissingeriläinen vuoto! Merikasarmilla on vireillä isompi paukku. Petroskoin pommitus tuskin tulee kysymykseen, mutta jotenkin Putin yritetään naruttaa tekemään jotakin, mitä hänen odotetaan joka tapauksessa tekevän. Ja meidän on osattava vetää ajoissa johtopäätökset siitä, mitä Putin kenties voisi tehdä, jos vain ehtii ja jaksaa.

Strategisen viestin sisältöön Haukkala soveltaa diplomaattista kursailuetikettiä. Antaa kuitenkin postmodernisti ymmärtää, että se on juuri sitä, mikä tukee lukijan omaa narratiivia. Eikä kysymys ole vain idänsuhteista, sillä tämän strategisen viestin on määrä seisauttaa veret maailmalla siihen katsomatta, mitä Venäjä tekee. Pannaan siis isilit ja talibanit kuriin saman tien. Ehkä se tehoaa jopa apuaan pyytämättä tuputtaviin ruotsalaisiin, itseään hallinnoiviin ahvenanmaalaisiin ja Suomea Naton avuksi vaativiin heimoveljiin.

Tarkoitus on siis selvä, mutta što delat, mitä tehdään, kysyi 1901 tunnettu neuvostovallan perustaja Vladimir Iljits Lenin. Siitä Haukkalalta on turha odottaa valaistusta. Ulkoministeriön kuuluu näet vuotaa vain siinä määrin kuin sille sopii. Totuushan on siellä kuin herrasväen pahe, siitä on mukava vihjailla.

Puolustusministeri Jussi Niinistö ehti puoluekokoustunnelmissa jo ehdottaa, että Suomi miehittäisi Ahvenanmaan. Paikallisista asukkaista ei ole niin väliä, mutta on huolehdittava hyvissä ajoin, ettei tämä strategisesti tärkeän alueen turvallisuus jää ikivanhojen sopimusten ja itseään ilman sotaväkeä hallinnoivien oolantilaisten varaan. Sotahistorian dosenttina Niinistö kyllä tietää, että Oolannin sota on kauhia, jos se alkaa. Turvallisuuspolitiikkaahan tehdään nykyään nimenomaan erilaisten jos-tilanteiden varalta. Yleis- ja erikoisalojen asiantuntijat tehtailevat niitä niin rivakasti, että Hannibal norsuineen tuntuu olevan koko ajan porteilla. Vanha roomalainen viisaus sanoo, että tällaiseen tilanteeseen on vain yksi lääke: Kartago on hävitettävä. Ei jätetä kiveä kiven päälle.

Mutta Ahvenanmaan miehityksellä tuskin olisi muuta kuin kielipoliittista merkitystä. Suomalais-ugrilaisen kielialueen pienuuden vuoksi sillä ei näin ollen olisi Haukkalan tarkoittamaa strategista vaikutusta globaaleihin narratiiveihin Suomesta.

Löytyisikö historian roskatynnyristä jotakin, joka voisi valaista tätä arvoituksellista juttua?

Onhan siellä Mannerheimin kuuluisa miekantuppi, joka yhä on säilää vailla, kun jäi Viena ja Aunus vapauttamatta ja Kannakseltakin oli lähdettävä uudelleen kipinkapin. Todella strategisen viestin lähetti Adolf Hitler kesäkuussa 1941, kun Saksan mahtavat asevoimat yhdessä suomalaisten aseveljien kanssa ryhtyivät tekemään loppua neuvostovallasta ja historiallisesta Venäjästä saman tien. Suomalaiset itse tosin vesittivät sitä viestiä väittämällä, ettei bolševismia ollut tarkoitus tuhota yhdessä vaan rinnakkain.

Tässä tarkoituksessa jäätiin Syvärille odottelemaan Saksan mahtavien asevoimien tuloa, mutta kun tulematta jäi, Mannerheim saattoi kunnian miehenä aloittaa Lapissa sodan saksalaisia vastaan. Se oli strateginen viesti Stalinille, että Suomesta käsin neuvostovaltiota uhkaisivat vastedes vain suomalaiset. Stalin piti tarjousta kohtuullisena ja sen viestin varassa pärjäiltiin aina siihen asti, kun Mihail Gorbatšov vuorostaan kysyi što delat.

Paavo Lipposella oli muistaakseni oma strateginen viestinsä. Suomen oli jätettävä sikseen skandinaavinen nuhrustelu ja ängettävä suoraan EUn kovaan ytimeen. Mutta ei siitäkään valtioviisaudesta taida nyt olla apua, kun se kova ydin on mennyt peräti veteläksi. Ulkoministeri Soini näyttääkin kauhovan siitä poispäin, mutta Bryssel vetää puoleensa kuin musta aukko avaruudessa. Kohta ei eurounelmista ole jäljellä muuta kuin poliittista antimateriaa Merikasarmin kellarissa. Ja strategisesti vaikeneva ulkoministeri.

Ei siis tunnu löytyvän historian roskatynnyristäkään pitävää otetta tähän Merikasarmin salaiseen aseeseen.

Entä jos se onkin postmodernisti salainen ase, ilmiö korvien välissä. Haukkala nimittäin vihjaisee, että idea olisi peräisin porilaisen nakkikioskin jonosta. Sieltähän se viisaus turhan huutelun vaaroista kumpuaa.  Vuodetaan siis tieto strategisesta viestistä, josta ministeri ja ministeriö vaikenevat. Mitä tiukemmin ne vaikenevat, sen strategisemmalta ja todemmalta viesti näyttää. Ei kai ne olemattomia asioita salaile. Jos hyvin käy, vuoto riittää ja ministeri Soini voi olla siviilissä koko ajan, palkkapäiviä lukuunottamatta tietysti.

Tällainen postmoderni salainen ase toimisi kuin se kuuluisa ohjuskuilu kylmän sodan aikana. Venäläiset esittelivät silloin tekeillä olevia strategisia ohjuksiaan ja amerikkalaiset teeskentelivät, että niitä oli muka enemmän kuin kaksi. Kuroakseen umpeen tämän ohjuskuilun amerikkalaiset veronmaksajat pulittivat kursailematta rahaa ydinaseiden kehittämiseen ja hankkimiseen. Alakynteen strategisen viestinsä vuoksi jäänyt Hruštšov yritti vuorostaan kuroa amerikkalaisten etumatkaa umpeen sijoittamalla pienempiä ohjuksia Kuubaan. Seurauksena oli kriisi ja Oolannin sotaakin suuremman katastrofin uhka. Lopulta supervallat sopivat, että kumpikin rajoittaa ydinaseidensa määrän niin, että niillä voi tuhota ihmiskunnan vain viiteen kertaan. Se kyllä riittäisi pitämään kauhun tasapainossa ja tekemään suurvalloista supervaltoja.

Voisihan tuollainen kuiluidea toimia nytkin. Haukkala nimittäin viittaa kotimaisin voimin toteutettuun totaaliseen maanpuolustukseen. Siitä saisi tosiaan aikaiseksi sopivan postmodernin hytinän. Suomi voisi tehdä tiettäväksi, että se kaiken varalta (vaikka välitöntä uhkaa ei ole haivaittu) mobilisoi maanpuolustustehtäviin asekuntoisen väkensä, sivarit, aseistakieltäytyjät, pienet ja keskisuuret yritykset, työttömät, poliisit, rajavartijat, kalastuksenvalvojat, Kelan toimihenkilöt, eri uskontokuntien isänmaallisesti ajattelevat edustajat, opposition kansanedustajat, satunnaiset maahanmuuttajat, hakkerit, supercellin pelinrakentajat, somen trollintorjujat ja thaimaalaiset marjanpoimijat.

Pääesikunta lähettää kaikille luottamuksellisen mobilisaatiokäskyn: Älä yli päästä perhanaa!

Kauhistuneet naapurit havahtuvat tuota pikaa karuun todellisuuteen: En finne igen!

Kuroakseen suomalaisten strategisen viestin aiheuttaman postmodernin kuilun umpeen naapurit ryhtyvät oitis varustautumaan eivätkä suomalaiset veronmaksajat silloin voi muuta kuin pulittaa sotilaallisen tyhjiön täyttämiseen tarvittavat asehankinnat vaikka velkarahalla.

Turvallisuudesta kun ei tingitä turvattomassa maailmassa.

On se jännää tämä postmoderni turpo. Maailma toimii kuin nakkijono Porin yössä.

Advertisements