Untelokin blogisti havahtuu, kun Suomen ja Ruotsin pääministerit keskellä yleistä hulinaa julkaisevat yhteisen kannanoton keskinäisestä puolustusyhteistyöstä. Tosin Stefan Löfven ja Juha Sipilä (Pitkäjänteisyys luo vakautta, AL 10.1.2016)vetävät heti alkuun asiansa överiksi väittämällä, että nyt näkisimme selvemmin kuin koskaan ennen, miten riippuvaisia Suomi ja Ruotsi ovat ympäröivän maailman kehityksestä. Kyllä tuo pienten pohjoismaiden riippuvuus suurista maailmantapahtumista tuli selväksi jo 1917-18 ja 1939-1945 tai, jos kauemmaksi halutaan katsoa, 1808-1812. Silloin molemmilla oli kaikki pelissä. Unohtunut on jo sekin, että 1918-20 riehunut flunssa, espanjantauti, tappoi Suomessa yli 20 000 ihmistä, maailmanlaajuisesti uhrien määrää mitattiin kymmenissä miljoonissa. Se oli maailmansotaa kovempi koettelemus.

Näihin onnettomuuksiin verrattuna nyt kysymys on lähinnä suhteellisesta epämukavuudesta.

Mutta sallittakoon nyt kuitenkin pääministereille vauhdikas historiallinen lööppi jutun avaamiseksi. Nykyään kun politiikasta ei oikein voi puhua muutoin kuin ennen näkemättömissä mittasuhteissa. Tai ehkä niin on tehty ennenkin. Kukin aikakausi on sille itselleen kaikkein tärkein.

Pääministereiden viesti on pääministereiden viestien tapaan sillä tavoin juonikkaasti laadittu, että kaikki näyttää jatkuvan ennallaan samalla kun meneillään on isoja muutoksia. Molemmat ilmoittavat olevansa sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella ja että tämä linja palvelee niitä jatkossakin hyvin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus ”myötävaikuttaa osaltaan myös pohjoisen Euroopan vakauteen”.

 

Näinhän asia on ilmaistu vuodesta 1949 lähtien. Me kylmän sodan konkarit tunnistamme siitä oitis Pohjolan tasapainoksi kutsutun asiain tilan. Tuo ”osaltaan” tarkoittaa Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyttä. Mitä se tarkoittaa Suomen idänsuhteiden osalta, sitä täytyy kysyä presidentti Niinistöltä.

Pohjoismaiden yhdessä muodostaman Pohjolan sijasta pääministerit puhuvat ”pohjoisesta Euroopasta” tarkoittaen ilmeisesti jonkinlaista Euroopan pohjoista ulottuvuutta. (Olen kuulevinani myötämielistä murinaa Paavo Lipposen lukukammiosta). Kevyet mullat siis skandinavistien Pohjola-unelmille.

Ja jo vakiintuneeseen tapaan pääministerit vakuuttavat, että liittoutumattomuus ei tarkoita eristäytymistä, kylmän sodan poteroissa kyykistelemistä. Kumppanukset puuhaavat aktiivisesti Euroopan unionissa ja harjoittavat ilmeisesti kahdenvälistä yhteistyötä muiden pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa, pitävät huolta Nato –kumppanuuksistaan ja transatlanttisista yhteyksistään. Ei siis mitään uutta länsirintamaltakaan.

Suomen ja Ruotsin kahdenvälisessä yhteistyössä edetään, kuten tutkijat tapaavat sanoa, inkrementaalisesti, vähin erin suurta meteliä pitäen. Tässä mielessä poliittisesti painavin on pääministerien ilmoitus, että Suomi ja Ruotsi voisivat vastaisuudessa eli tulevaisuudessa toimia yhdessä ”myös kriiseissä ja aseellisissa konflikteissa”. Siis toimia yhdessä, ei liittoutua. Ja tämäkin keskinäisen yhteistyön ”looginen” edistäminen on kietaistu poliittiseen varaumaan, että näin tehdään, ”edellyttäen, että tarvittavat poliittiset päätöksen kummassakin maassa tehdään”.

Suomen ja Ruotsin kriisiaikainen puolustusyhteistyö on ollut tässä jamassa vuodesta 1939 lähtien. Tarvittavia poliittisia päätöksiä ei tehty silloin, ei sotien jälkeen eikä nytkään sanota, onko niitä tarkoitus ryhtyä valmistelemaan. Taivaan sineen, sanoisi saksalainen.

Pääministereillä on siis tuhdisti tavaraa tukemassa politiikkansa pitkäjännitteisyyttä. Mutta miltä juttu näyttää, jos rivien välistä kaivetaan esiin vakaus?

Levottomuutta tunkee päälle pakolaiskriisistä, Syyrian sodasta, Irakin ”vaikeasta tilanteesta”, Afganistanin ja useiden Afrikan maiden epävakaudesta, kansainvälisestä terrorismista, Assadin terrorihallinnosta, Isilin raakuuksista, ”Venäjän Ukrainaa vastaan kohdistamista tuomittavista toimista” (eli epäsuorasta hyökkäyksestä) ja ”Krimin laittomasta liittämisestä” (eli miehityksestä) sekä sotilaallisen toiminnan lisääntymisestä Itämerellä. Yhdessä ne muodostavat vakavimman ”eurooppalaista turvallisuutta” ”uhkaavan haasteen”.

Aha, tässäkö piilee se villakoiran ydin? Euroopan unionin puolustuspilari horjuu uhkaavasti. Sitä silmällä pitäen Suomi ja Ruotsi pyrkivät yhdessä pitämään huolta, että kansainvälistä oikeutta kunnioitetaan ja että ”jokaisella maalla on oikeus tehdä omat turvallisuuspoliittiset valintansa”.

Pohjoisessa Euroopassa tämä viesti on tietysti suunnattu Venäjälle. Ukrainan kansainvälisestä asemasta täytyy saada aikaan modus vivendi, väliaikainen yhteisymmärrys, kun itse ongelmaa ei kyetä lopullisesti ratkaisemaan palauttamalla sotaa edeltänyt asiain tila. Ja jälkimmäinen viesti tarkoittanee, että Suomi ja Ruotsi pyrkivät poliittisesti ja diplomaattisesti torjumaan Venäjän yritykset rajata liittoutumattomien maiden (periaatteellisen) oikeuden hakea Naton jäsenyyttä. Samalla dkuitenkin myönnetään, että näissä oloissa Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus vakauttaa (poliittisesti) pohjoista Eurooppaa ja palvelee hyvin niiden turvallisuuspoliittisia pyrkimyksiä.

Jos minä istuisin Kremlissä näitä Löfvenin ja Sipilän rivien välejä kaivelemassa, ehdottaisin ylimmän vallan haltijalle, että Suomi ja Ruotsi tarjoavat liittoutumattomuuttaan Itämeren alueen modus vivendin pohjaksi, kunhan siitä ei tehdä yleisempää linjakysymystä. Käytännössä se tarkoittaa, että keskustelu Nato -jäsenyydestä pannaan jäihin Pohjanlajden molemmilla puolilla, jos Venäjä puolestaan laittaa sordiinon päälle Itämeren alueella. Turvallisuuspolitiikassa painopiste siirtyisi näin aktiivisesta pakotepolitiikasta provosoimattomaan vakauspolitiikkaan.

Yhtä lailla ilmeistä on, että ajatus EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta on saanut uutta pontta pakolaiskriisistä. On äyskäröitävä yhdessä, kun yhteinen raja etelässä vuotaa ja tulee vuotamaan vielä jonkin aikaa.

Mutta kun en istu Kremlissä, voivat hyvinkin ajatella siellä asiasta aivan toisin ja spekuloida EU:n heikentymisen oireilla.

 

Advertisements