Paavo Väyrysen julkisuuteen heittämä kieli- ja mielikuva sateessa ponnistelevasta Kekkosesta ei ollut ainoastaan ikuisen nuorisoseuralaisen retoorinen ornamentti vaan jonkinlainen ohjelmallinen julistus, poliittinen puheteko, joka sinänsä loi uuden tosiasian.

Sateessa ponnisteleva Kekkonen on tietysti jotakin aivan muuta kuin se Getsemanessa kamppaileva Jeesus, mitä pääministeripuolueemme on viime aikoina tarjonnut suomalaisen valtiotaidon perustaksi. Juha Sipilän johtajuudelle on tullut Väyrysen kokoinen vaihtoehto. Sipilä ja Väyrynen ovat nyt kuin jumala ja Voltaire, tervehtivät mutta eivät seurustele. Puoluesihteeri Laanisen tunnelmia en ryhdy arvailemaan.

Tasavallan kannalta katsoen tilanne alkaa näyttää peräti ikävältä. Johtajiensa keskinäiseen luottamukseen perustuvan hallituskoalition sokkeli rakoilee. Jokaisella hallituspuolueen johtajalla on sisäinen johtajuusongelma samalla kun hallituksen suuret yhteiskunnalliset hankkeet ovat yksi toisensa jälkeen karahtaneet poliittisiin johtajuusongelmiin. Jäljellä on hyvä tarkoitus, ylevät päämäärät ja alati hupeneva uskottavuus.

Se sateessa ponnisteleva Kekkonen julisti aikanaan räväkästi, että tässä sitä ollaan. (Pekka Peitsi, 1944) Ja kysyi: Onko maallamme malttia vaurastua? (1952)

Väyrynen revisioi nyt tarmokkaasti takavuosien Eurooppa -politiikansa kurssia.  Sotapropagandaa palvellut Kekkonen, nimimerkki Pekka Peitsi, loi oman poliittisen nahkansa syksyllä 1944. Ulkopolitiikassa oli kauniiden ajatusten ja periaatteiden sijasta tunnustettava voiman oikeus. Yleisten oikeusperiaatteiden toteuttamisen sijasta valtiosopimus ainoastaan osoitti ”tietyn valtapoliittisen tilan”. Sopimuksia noudatetaan vain siihen asti, kun voimasuhteet alkavat muuttua heikomman eduksi. Sen jälkeen syntyvät edellytykset velvoitteiden täyttämättä jättämiseen.

Tätä, kuten Juhani Suomi luonnehtii, kyynistä ja jopa opportunistista periaatetta noudatettiin sitten Kekkosen jälkeenkin. Venäjän heikkouden hetkinä idänsopimusten velvoitteita venytettiin ja lopulta niistä hankkiuduttiin tyystin eroon. Lännessä tehtiin erityisjärjestelyjä, joiden avulla voitiin toteuttaa se, mitä muka oikeastaan ei oltu tekemässä.  Talouspoliittisesti välttämätön EU -jäsenyys kääntyi presidentti Koiviston käsissä turvallisuuspoliittiseksi perustatkaisuksi.  Presidentti Niinistön valtiopäiväpuhe viittaa siihen, että nyt tätä valtapolitiikan rautaista lakia sovelletaan niihin kansainvälisiin velvoitteisiin, joihin kylmän sodan jälkeinen liberaalin interventionismin politiikka perustui. Maailma oli silloin määrä tehdä paremnaksi eurooppalaisten arvojen avulla. Väyrysen tarkka poliittinen vainu on johtanut hänet vereksille jäljille, kun tämä eurooppalaisen politiikan vuoksi on kääntymässä luoteeksi.

Nyt odotamme jännittyneinä, mitä tästä oikeastaan seuraa.  Ryhtyykö Väyrynen kenties yleisen maanpuolustusinnon keskellä soveltamaan Pekka Peitsen toista ulkopoliittista maksiimia: Väistykööt aseet toogan tieltä! Kekkosen aikana ulkopolitiikka kulki puolustuspolitiikan edellä, Koiviston jälkeen marssijärjestys on vaihtunut. Sotaväen edessä olevat miljardihankinnat pakottavat talouskurjuuden vuoksi vakavasti harkitsemaan asiaa. Sateessa ponnisteleva Kekkonen huolehtisi siitä, että harjoitettu solidi ja kohtuullinen ulkopolitiikka tarjoaa sitä liikkumatilaa ja malttia, joiden turvin valtakunta voisi jälleen vaurastua.

Väyrysen tekemisiä on parempi olla ennustelematta, mutta on kuitenkin ilmeistä, että hän on nyt ottamassa käyttöön sellaisia Kekkosen konsteja, joiden avulla Suomi oli aikanaan määrä nostaa hävittyjen sotien ulkopoliittisesta alhosta, kotouttaa Karjalan evakot ja purkaa sotatalouden ja sotakorvausten aiheuttama taloudellinen ahdinko valtionyhtiöiden ja kansallisen talouspolitiikan avulla.

Siis irti eurosta, ei Natolle ja pakolaiset kansoittamaan muuttotappiomaakuntia. Siihen se Väyrysen kolmen ässän kiusaksi päivittämä K-linja tiivistyy. Pienempiin haasteisiin Väyrynen tuskin tyytyy.

Ja kun valtiomiessarjassa painitaan, jossakin vaiheessa molskilla tulee vastaan myös Sauli Niinistö. Nyt Väyrynen kannattaa Niinistön uudelleen valintaa, kunhan Niinistö harjoittaa oikeanlaista politiikkaa. Niinistön kannattaminen tarkoittaa, että omasta puolueesta ei sopivia ehdokkaita löydy, kun Väyrynen itse ei nykyjohdolle kuitenkaan kelpaa.

Väyrysen linjauksissa tärkeintä on aina se, mikä sanotaan pilkun jälkeen. On siis syytä olettaa, että Niinistön kannatukseen liitetty ulkopoliittinen varauma otetaan käyttöön, kun tulee aika mobilisoida tulevan kansalaispuolueen kannattajat samanlaiseksi koko puoluekentän kattavaksi vaaliorganisaatioksi, minkä Kekkonen kokosi vuoden 1962 presidentinvaaleja varten. Vuoden 1973 poikkeuslakiseikkailun jälkeen tämä Kekkosen unelma kansalaispuolueesta toteutui vuoden 1976-78 vaalikampanjassa. Vastaehdokkaiden sijasta silloin presidentinvaalien pääkysymys oli valtiomiehelle sopiva kannatusprosentti.

Näin se Kekkonen aikanaan sateessa ponnisteli.

Advertisements