Presidentti Niinistön ylivoimainen uudelleen valinta on saanut politiikan tulkitsijat arvailemaan hänen menestyksensä salaisuutta. Onko hän monta pientä juttua osaava kettu vai yhden ison asian hallitseva siili, maltillinen haukka vai jämäkkä kyyhky, tasavaltalaista myssyä kantava uusi Kekkonen vai toinen Ståhlberg, joka lailla maata rakensi?

Tällaisen pulman kohdatessaan politiikan tutkijat kaivavat ketterästi kontistaan karisman, siis johtajan, joka osaa jotakin muita paremmin, luonnostaan. Tutkijoille karisma on käsitteellinen sateenvarjo, henkilökohtaiseksi oletettu ominaisuus, josta käsin voi kätevästi johtaa selityksen mihin tahansa ilmiöön.

Itse en osaa pitää Niinistöä mitenkään karismaattisena johtajana, soihtuna kansanliikkeen kärjessä. Pikemminkin hän sijoittautuu kätevästi sinne porukan keskelle ja katsoo, että väkeä on riittävästi joka suunnalla. Hänen menestyksensä salaisuus piilee kyvyssä esiintyä omana itsenään ja erottua cityovelista johtajista, jotka osaavat esittää toisten puolesta monimutkaisia vastauksia itse keksimiinsä monimutkaisiin ongelmiin.

Ehkä jonkinlainen populisti ilman demagogiaa, kävelevä hyve?

Historikus löytää tähän poliittiseen Niinistö -persoonaan vertailukohdan kylmän sodan loppuaikojen Koivisto -persoonasta. Silloinkin uutta johtajuutta haettiin puoluejärjestelmän kulissien takaa. Ohjelmallisen puheen ja poliittisten koplausten tilalle kaivattiin persoonaa, joka osaisi näyttää, mihin suuntaan lähdetään, kun sopiva hetki koittaa. Se riitti, aika näyttäisi, mihin asti tällä kerralla päästäisiin.

Samanlainen bernsteinilainen on tämä meidän Niinistömmekin. Hänen suuntansa tiedetään suunnilleen, mutta sen enempää ei puheista selvää saa. Eikä voi saada, kun kerran asiat ovat sillä kannalla, että suunnan näyttäjä itse joutui joka uusi vuosi arvailemaan, mitähän sieltä nyt tulee vastaan. Ilmeisesti porukka luottaa, että tämä Niinistö on hyvä arvailemaan, kun on kuusi näinkin hankalaa vuotta selvitty.

On siis osattava löytää yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Silloin voi olla oikeassa vain suunnilleen. Muu on teeskentelyä.

Mutta ei tällaista liikettä voi yksin Niinistöstä johtaa eikä Napoleonin sotia panna Napoleonin syyksi. Kun näin iso joukko etenee samaan suuntaan, syitä joudutaan hakemaan monista erilaisista tekijöistä.

Olettakaamme siis, että asia on, kuten Seppo Kääriäinen sanoo: Kenttä on liikkeessä.

Siltä kannalta katsoen on sama onko Niinistö kyyhky tai haukka, varpunen tai pääsky, hattu tai myssy. Hän nimittäin saattaa olla kottaraisten herra.

Aika vähän näitä körttiasuisia pihapiirin viihdyttäjiä enää näkee eikä niiden kesäkäyttäytyminen erityisemmin näytä johtajuutta kaipaavan. Keskittyvät arkisiin puuhiinsa ja lähtevät sitten joukolla pois, kun aika koittaa. Mutta talvisijoilleen asettuneiden valtavien kottaraisparvien liikkeistä voi jollakin tavoin ymmärtää, mitä tuo Kääriäisen viisaus poliittisen kentän liikkumisesta oikeastaan tarkoittaa. Yöpymispaikkaa hakiessaan ne tekevät tempovia käännöksiä ja muuttavat alati muotoaan, kunnes äkisti oikea paikka löytyy ja koko joukko asettuu sijoilleen.

Suurissa poliittisissa liikkeissä ilmenee samanlaista sumeata logiikkaa. Suunnilleen oikea ratkaisu löytyy, vaikka jokainen parven jäsen voi olla jonkin verran väärässä, kun sitä ratkaisua haetaan.

Tämä parvi-ilmiö, kentän liike eri tahoilta samaan suuntaan, osoittautui nyt puoluekoneistoja mahtavammaksi voimaksi. Itse Lenin kalpenisi kateudesta, jos hän olisi näkemässä, miten uskolliset puoluekaaderit äkisti äänestivätkin jaloillaan. Eihän sellainen liike voi vain Niinistöstä johtua.

Työnnön täytyi olla vetoa vahvempi, mutta parven liike asettui nyt Niinistön kohdalle. Eri asia on, pysähtyykö se siihen.

Niinistö itse varoitti, että hänestä on turha odottaa kaitsijaa nyt liikkelle lähteneille voimille. Presidentti pysyy juridisen lestinsä ääressä, kuulee ehkä puoluejohtajia enemmän kuin ennen. Niitä samoja kenraaleja, jotka nyt jäivät ilman joukkoja.

Äänestäjät näyttivät mahtinsa puoluepampuille. Olisi ihme, jos kentän liike tähän asettuisi. Saisimme peronismin ilman Peronia, työväen presidentin ilman työväkeä. Monet merkit viittaavat nyt siihen, että puolueiden jälkeen mitataan eduskunnan tahto. Kansalla on siellä aloitteensa ja työväki on taas kerran senaatin torilla kiljumassa oikeuksiensa perään. Kaatuuko tuore laki joukkovoimalla?

Talven 1918 tapahtumiin näitä nykyisiä kentän liikkeitä ei tietysti voi suoraan verrata, mutta parvi-ilmiöstä käsin voi kuitenkin ymmärtää, miten hyvin erilaisista syistä päädyttiin silloin suunnattomaan yhteiseen onnettomuuteen. Joukkojen liike 1905 toi yleisen ja yhtälaisen äänioikeuden. Se myös lopetti säätyedustuksen, mutta ei säätyjärjestystä. Syksyllä 1917 huomattiin, ettei eduskunta ylimmän vallan käyttäjänä sitä ylintä valtaa kyennyt käyttämään, vaikka vastassa ei ollut enää itsevaltaista tsaaria. Eduskunta todisti oman voimattomuutensa, nälkä syveni, työttömyys jatkui.

Marraskuun 1917 yleislakko ja sitä seurannut punakapina osoittavat, ettei kentän liike ja liikkuvan kentän sumea logiikka aina takaa onnellista tai järkevää lopputulosta. Tämän oppivat Weimarin tasavallan saksalaiset, kun he lähtivät joukolla hakemaan uutta vaihtoehtoa surkealle yhteiskunnalliselle tilanteella ja epäonnistuneelle demokratialle. Se oli myös sekä punaisen että valkoisen Suomen myönnettävä, mutta aikansa se vei.

Kuunnellaan siis herkällä korvalla, kun kenttä liikkuu. Yleensä se ei ihan heti asetu, sillä voitto herättää aina odotuksen paremmasta. Ja seurataan tarkalla silmällä, liikkuuko se tämä joukko siihen suuntaan, mihin Niinistö viittoo. Ja ehkä Niinistöllä nyt on varaa sanoa, jos porukassa on väkeä, joka vain on liikkuvinaan samaan suuntaan. Weimarin Saksassa ja väliaikaisen hallituksen Suomessa ei ollut ketään, joka sen olisi kyennyt vakuuttavasti sanomaan. Siinä mielessä eletään erilaisia aikoja, onneksi.