Oppikoulun alkuvuosina meille aikanaan opetettiin toista kotimaista kieltä pänttäämällä ulkomuistista ruotsinkielisiä sananlaskuja. Sieltä puolen vuosisadan takaa pomppasi “Fly leende fiende och smickrande vän”, kun seurailin Salisburyn myrkkyhyökkäyksen herättämää turpokeskustelua.

Varo hymyileviä vihollisia ja imartelevia ystäviä sopii ohjeeksi toisiaan kursailematta kehuville someklaaneille, mutta ohjenuoraksi se kelpaa myös meille sääntöperäisen kansainvälisen järjestyksen kannattajille.

Suomen mahdollisia vastatoimia on pääosin arvioitu turpokeskustelua muutoinkin hallitsevasta puolustuspoliittisesta näkökulmasta.

“… jos Suomi kriisitilanteessa toivoo saavansa EU-mailta apua, on sen itse osoitettava myös solidaarisuutta.”

Näin lausuu esimerkiksi alati valpas Matti Pesu STT:n kautta. Siltä kannalta katsoen temppelin harjalle joutuu pääministeri Sipilä, presidentin suostumuksella tietenkin. Pääministerin hymyn väkinäisyys kielii, että joku muu voisi hypätä. En oikein jaksa uskoa, että unionista sellaista ryhtiä löytyisi, että tuo odotus täyttyisi. Jos yhteistä rintamaa ei löydy, Salisburyn hyökkäys on uutena kiilana unionin sisällä. Se on sitäkin kipeämpi kiila, että solidaarisuutta pitäisi osoittaa unionista lähtöä tekeville briteille.

Suomella ei ole kahdenvälistä syytä kohdistaa vastoimia syylliseksi epäiltyyn Venäjään. Periaatteessa voimme kollektiivisen itsepuolustusoikeuden nojalla tukea brittejä, jos ja kun he apua pyytävät. Mutta siihen ei yleinen vetoomus riitä. Sitä paitsi Suomen ja Britannian välisen puolustusyhteistyön uskottavuuden suojaaminen poliittisesti näinkin järeillä toimenpiteillä olisi hätävarjelun liioittelua ja luultavasti myös haitallisia tuolle yhteistyölle muutoinkin.

Mutta meillä ei myöskään ole oikeutta vetäytyä EU:n erimielisyyksien tai juridisten näyttökysymysten suojiin. Siksi asiaa olisi parempi arvioida puolustuspoliittisten näkökohtien sijasta sääntöperäisen kansainvälisen järjestyksen kannalta.

Se on yleensä jätetty YK:n huoleksi tai vedetty aivan muista syistä koottujen satunnaisten koalitioiden verhoksi. Nyt on selvää, että YK tässä tapauksessa on pitkä ja tukala tie. Sitä edeten haitat hyvinkin ylittävät hyödyt. Siksi samanmielisten valtioiden koalitio on todennäköisesti Suomen kannalta järkevin vaihtoehto. Siinä asiassa presidentin on oltava ohjaimissa, mutta yhtä lailla tarvitaan pääministeriä, sillä EU:n isot maat tarvitaan tuon koalition ytimeen. Näin mitataan myös se, kantaako Yhdysvaltain nykyhallinto vastuunsa sääntöperäisestä kansainvälisestä järjestyksestä.

Miten me siis voimme sanoa korrektisti Venäjälle, että tällainen meno ei vetele?

Laulammeko kenties läntisten liittolaistemme lauluja ja teemme arvovaltakysymysestä entistä vaikeamman? Vai tarjoammeko Kremlille tilaisuuden ylösrakentaa niitä kansainvälisen politiikan sovinnaissääntöjä, joita presidentti Putin on monesti peräänkuuluttanut?

Tarjolla on valitettavasti vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja, mutta se ei ole meidän valintamme. Asiallisten idänsuhteiden ylläpitämiseksi kummankin etujen mukaista on, että välttämättömien vastatoimien kierre ei syvene kohtuuttomasti. Siksi asiasta ei kannata tehdä puolustuspoliittista sooloa, duettoa tai edes sinfoniaa.

Kysymys on meidän oman turvallisuutemme kannalta keskeisten normien rikkomisesta. On käyty siviiliväestön kimppuun uudenaikaisella joukkotuhoaseella, jota ei periaatteessa enää pitäisi olla.

Asian luonteesta johtuen se täytyy ratkaista aihetodisteiden perusteella, siis poliittisena kysymyksenä ensin. Juridisen näytön vaativan käsittelyn aika tulee, jos tarvittava näyttö löytyy. Mutta siihen ei näin ikävää asiaa sovi haudata.

Aihetodisteet Venäjää vastaan ovat tässä tapauksessa vahvat. Siltä kannalta katsoen on aivan sama, onko hyökkäys tapahtunut Venäjän hallituksen toimeksiannosta, luvalla tai tieten, vai onko takana jokin poliittisen valvonnan ulottumattomissa oleva taho. Nyt tiedossa olevien seikkojen perusteella on syytä uskoa, että kielletyä joukkotuhoasetta on käytetty Venäjän alueelta käsin. Tällainen anonyymi voimankäyttö täyttää epäsuoran hyökkäyksen tunnusmerkit, joten se rikkoo voimankäyttöä ja sillä uhkaamista sääteleviä sääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Käytetty ase on poliittisesti ja moraalisesti pöyristyttävä, ehkä tarkoituksella.

Suomella on täysi oikeus kollektiivisen itsepuolusoikeutensa nojalla ryhtyä vastatoimiin yhdessä muiden samanmielisten valtioiden kanssa suojatakseen oman turvallisuutensa kannalta elintärkeitä sovinnaissääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Se on myös Venäjän valtiollisten etujen mukaista, mikäli se haluaa välttää sotilaallisen vastakkainasettelun kärjistymisen yleensä ja erityisesti omilla rajoillaan.

Vapautuakseen aihetodisteisiin perustuvista vastatoimista, syylliseksi epäillyllä on oikeus ja velvollisuus osoittaa, että teolle löytyy jokin uskottava vaihtoehto. En ole havainnut, että Venäjä olisi mitään varteen otettavaa mahdollisuutta esittänyt.

Vieraan valtion diplomaatit ovat toimipaikoissaan isäntämaansa suostumuksella. Tuo suostumus voidaan evätä sekä juridisin että poliittisin perustein, kunhan toimenpide on asiallisessa suhteessa siihen, mikä on sen perusteena. Tässä tapauksessa suun tunnustus ei riitä, voimankäyttöä ja kemiallisia taisteluvälineitä koskevalla kansainvälisellä luottamuksella on oltava käytännön kate.

Venäjä tuskin kaipaa luoteisrajalleen hymyileviä vihollisia tai imartelevia ystäviä. Siksi se saa luvan ymmärtää, että olemme nyt korrektisti eri mieltä. Julkisesti.