Suorin tie ei kansainvälisessä politiikassa välttämättä ole lyhin.

Tuli tämä Andrei Tarkovskin hienon elokuvan idea mieleen, kun luin YLEn verkkosivulta tutkijaystäväni Tuomas Forsbergin ehdotuksen, että Suomi sanoo irti Paasikiven ja Molotovin 1940 neuvotteleman sopimuksen Ahvenanmaan puolueettomuudesta ja linnoittamattomuudesta. Neuvottelut päättyivät Molotovin ultimaattumiin ja Paasikiven kiukkuiseen sähkeeseen ulkoministeriölle, että Kreml ei ole kihlakunnanoikeus.

Ministeriö taipui ja Molotov sai sen, mitä alun alkaen vaati. Laihaksi lohdutukseksi jäi, että myös vuoden 1921 kansainvälinen sopimus jäi voimaan. Neuvostohallitus kieltäytyi ottamasta siihen perustuvia takaajavaltion oikeuksia ja velvoitteita, minkä se olisi voinut tehdä tsaarin Venäjän seuraajavaltiona. Molotovin diktaatin seurauksena lukuisat neuvostodiplomaatit yhä valvovat, miten Suomi huolehtii Ahvenanmaan asemasta ja puolustaa sitä tarpeen tulle.

Tarkovskin Stalker liikkui aikanaan meteorin tuhoamassa maailmassa, missä mikään ei ollut entisellä kannalla. Siksi suora ei välttämättä ollut lyhin tie päämäärään. Meidän Niinistömme ja Marinimme yrittävät nyt yhtä lailla hapuilla eteen päin tuntemattomaksi vääntyneessä ympäristössä.

Lyhin tie Ahvenanmaan venäläisdiplomaattien karkottamiseksi ei ole vuoden 1940 kahdenvälisen sopimuksen irtisanominen samalla tavoin kuin irtautuminen Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista velvoitteista 1990. Koiviston kuuluisa opetaatio Pax vaati useamman vuoden diplomaattiset neuvottelut. Putin ja Lavrov tuskin siihen ryhtyvät, emmekä itsekään voi kahdenväliseen keikkaan enää ryhtyä. Sopimuksen voi tietysti sanoa yksipuolisesti irti. Hyvä niin, jos kumppani siihen suostuu. Putin tuskin siihen alistuu, mutta ottaa kaiken ilon irti, jos emme sopimusta noudata.

Ei Putinille sellaisia kortteja kannata jakaa.

Yksinkertaisempaa on vedota meille edullisempaan sopimukseen vuodelta 1921. Molotov luopui kesällä 1940 vaatimuksestaan, että kahdenvälinen sopimus korvaa sen. Se oli pitemmässä juoksussa komissaarilta vikatikki.

Suomi voi Ahvenanmaan kansainvälisen aseman suojelijana ja tarvittaessa sen puolustajana yksinkertaisesti ilmoittaa, ettei venäläisten diplomaattien oleskelua Ahvenanmaalla enää sallita, koska Venäjä on sotaa käyvä maa, eikä sillä ole vuoden 1921 sopimuksen tarkoittamia takaajavaltion oikeuksia.

Molotovin diktaatista pääsemme eroon ilmoittamalla, että vuoden 1940 sopimus on olosuhteiden muuttumisen vuoksi rauennut. Rebus sic stantibus! Paasikivi saisi näin moraalisen hyvityksen viivytysvoitostaan kesällä 1940.

Tällainen menettely vahvistaisi vuoden 1921 kansainvälisiä vakuuksia Ahvenanmaan asemasta, kun venäläisten kahdenvälinen erityisasema Ahvenanmaalla loppuu. Nyky-Venäjä voi osallistua monenkeskiseen järjestelyyn hyväksymällä seuraajavaltiona tsaari-Venäjän velvoitteet, joista neuvostohallitus aikanaan kieltäytyi.

Se kyllä Molotovia potuttaisi, mutta sopii potuttaa. Mutta ehkä Putin tykkäisi tsaarin manttelista, tiedä häntä. Siinä tosin on ikävä hävityn Krimin sodan lemu.

Tuota ajatuslinjaa voi jatkaa niin, että Suomi ja Ruotsi Naton jäseninä toteuttavat yhdessä vuoden 1939 Tukholman sopimuksen, jonka nojalla ne hyökkäyksen sattuessa yhdessä suojaavat Ahvenanmaata kunnes 1921 sopimuksen mukaiset takuujärjestelyt muka toteutuvat. Siitä riemastuisi Tukholman sopimuksen arkkitehti Mannerheim.

Meidän on myös syytä muistaa, että Ruotsi sai vakuudet Ahvenanmaan puolueettomuudesta, kun Kansainliitto ratkaisi kiistan Ahvenanmaasta Suomen hyväksi. Ruotsia kuulematta näitä asioita ei voida hoitaa.

Näin mentellen voisimme myös ottaa pienen askeleen siihen suuntaan, ettei Paasikiven ja Yrjö-Koskisen reaalipoliittinen maksiimi ole välttämättä yleispätevä. Kreml ei ole kihlakunnanoikeus vieläkään, mutta nämä meidän nykyiset stalkerit voivat sanoa, ettei siitä tarvitse kaikissa oloissa välittää.

Se kyllä potuttaisi Putiniakin, mutta sopii potuttaa.