Uusi vuosi on henkisesti peräti pulmallinen juttu. Periaatteessa se on toiveita ja mahdollisuuksia täynnä. Moni rohkenee luvata sellaista, mikä on aikaisemmin jäänyt kesken tai kokonaan sikseen. Joku saattaa jopa keksiä kokonaan uusia asioita tai ainakin sellaisia, mitä ei ole tullut aikaisemmin yrittäneeksi. Mutta pääasiassa vanhat asiat ja ajatukset pyrkivät sinnikkäästi varjostamaan sitä, mihin toiveet suuntautuvat tässä elämän vuosittain toistuvassa taitekohdassa.
Historian paradoksi ja viehätys piilee siinä, että asiat yleensä menevät jossakin suhteessa aina toisin kuin mitä oli etukäteen odotettu. Vuotta 2016 aloiteltaessa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista ei päästä yli eikä ympäri. Sen huomaa jo siitä, ettei pääministeri Sipilä ole ilmoittanut päivää, johon mennessä hallitus tämän pulman ratkaisee.
Eri asia on, siirrymmekö todella nykyisestä poliittisesta kvartaalitaloudesta eli määräaikoihin sidotusta päätöksenteosta takaisin reaali-ilmiöiden pariin, jossa asiat vievät entiseen tapaan aikansa. Todennäköistä kuitenkin on, että hallitus pyrkii edelleen pitämään yllä illuusiota liiketilasta aikatauluttamalla omaa toimintaansa ja kuulemalla sitä varten vain itseään.
Erilaisten evakkojen paine on nyt kasvanut niin suureksi, että rajaturvallisuudesta on tullut ohittamaton asia. Ja sen pohjalla on yleisempi kysymys Suomessa asumisen oikeuksista, jota on puolustettu tarpeen tullen vaikka ase kädessä. Tai oikeastaan on puolustettu sitä, että Suomessa asumisen oikeus kuuluu vain meille suomalaisille. Sen verran joustettiin, että osa sai puhua toista kotimaista kieltä.
Jäsenyys Euroopan unionissa toi mukanaan Euroopassa asumisen oikeuden. Sen vakuudeksi luotiin yhteinen maksuväline ja tehtiin sopimus sisäisten rajojen häivyttämisestä. Ulkoisia rajoja ei ollut tarkoitus häivyttää, mutta niitä siirrettiin aina sopivan tilaisuuden tullen tuonnemmaksi kertomatta koskaan, mihin asti tämä meidän Euroopassa asumisen oikeutemme lopulta voisi ulottua. Turkki ei ole Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista oli tarkoitus joskus sopia. Venäjä on Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista ei rakentavaa keskustelua syntynyt.
Neuvostoliiton romahtamisesta huolimatta Amerikassa asumisen oikeudesta sen sijaan ei ole syntynyt mitään vakavaa poliittista keskustelua. Amerikka kuuluu amerikkalaisille. Realiteetit ovat näin ollen sellaiset, että Amerikassa asumisen oikeus on rajoittunut siihen, kuinka voisimme muuttaa Suomessa ja Euroopassa asumista niin, että tuntuisi kuin asuisimme Amerikassa. Sitä odotellessa on yhteisvastuullisesti osallistuttu erilaisiin sotaretkiin, joiden avulla yritetään imitoida jonkinlaista Lännessä asumisen oikeutta viemällä sitä sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään onnistumisen edellytyksiä.
Ja sitten on kylmän sodan jälkeisen maailman suuri unelma, Maailmassa asumisen oikeus. Itse periaate ilmaistiin jo sotien jälkeen YK:n peruskirjassa ja yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta sen toteuttaminen jäi pääosin teknologian, markkinoiden ja kapitalismin hengen kaltaisten suurempien voimien huomaan. Nyt aivan yllättäen Maailmassa asumisen hanke onnistui liiankin hyvin: Vastaanottokeskukset ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet vaatimaan tätä oikeuttaan.
Ja hallitus on peräti ymmällä: Miten käy Suomessa asumisen oikeudelle, kun tulijoita on enemmän kuin mihin rahat ja halut riittävät? Yhtä ymmällä on Euroopan unioni. On osoittautunut, ettei Maailmassa asumisen oikeutta kyetä ratkaisemaan Euroopassa asumisen oikeuden pohjalta. Selviytykööt ken voi –politiikan mukaisesti kukin yrittää ohjailla pyrkijät naapurinsa tontille. Samalla havahduttiin huomaamaan, ettei ulkorajan siirtäminen loitommaksi riittänyt. Sisärajoja häivytettäessä ulkorajat jäivät hurskaiden toiveiden varaan. Kun illuusio paljastui, Eurooppa avautui kertarysäyksellä Maailmassa asumisen tarpeisiin.
Rajaturvallisuus muuttui muutamassa kuukaudessa viivan vartioimisesta naapurin kyttäämiseksi. Ja siitä ei tietysti hyvä seuraa.
Tässä keskustelussa turvallisin käsite on ilmeisesti kotimaa. Sehän sovittaa kätevästi yhteen Suomessa, Euroopassa ja Maailmassa asumisen oikeudet. Ja samalla se on kotiseutua yleisempi käsite, joten erilaiset heimo-, kieli- ja erityisesti kiekkoseuroista johtuvat nurkkakuntaiset erimielisyydet voidaan sivuuttaa.
Mutta poliittisesti kotimaa on tyystin kelvoton, sillä se ei erottele meitä muista. Tästä politiikkaan väistämättömästi kuuluvasta erimielisyyden tarpeesta johtuen rajaturvallisuudesta käyty kotimainen keskustelu kärjistyi Suomessa ja Maailmassa asumisen välisiin näkemyseroihin. Syksyllä Maailmassa asumisen kannattajilla oli yliote, mutta uuden vuoden koittaessa keskustelu näyttää kiertyvän Suomessa asumisen ehtoihin. Tulijat on tavalla tai toisella kotoutettava Suomessa asumiseen. Ja tulijoilla on tietysti omat näkemyksensä, minkälaiseen Suomeen he aikovat kotoutua.
Euroopassa asumisen oikeus on jäänyt auttamatta taka-alalle. Sitä hallitsevista periaatteista ja käytännöistä luovutaan ”tilapäisesti”. Syrjinnän välttämiseksi kaikki yritetään tunkea samoihin valvonnan raameihin, mutta ennen pitkää joudutaan turvautumaan ”profilointiin” jyvien erottelemiseksi akanoista.
Kun Maailmassa asumisen oikeus on tunkenut oman tontin kulmalle, itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa omakohtaisesti. Jos hallitus ei saa asioita kansalaisia tyydyttävälle kannalle, niitä ryhdytään ratkomaan omatoimisesti, yleensä jonkinlaisen porukan voimin. Tällaisesta sisäsyntyisestä siviilivastarinnasta historia tarjoaa kosolti esimerkkejä.
Talonpojat nousivat aikanaan oikein nuijasotaan vallasväen mielivaltaa vastaan. Persujen jytkyissä ja Vennamon unohdetun kansan liikkeessä oli tällaista nuijasodan henkeä, mutta niistä laskettiin ovelasti hallitusvastuun avulla ylin höyry pois. Kansan unohtaminen siirrettiin näin vallanpitäjiltä liikkeen omien johtajien piikkiin.
Mutta ehkä nuijasota on liian mahtipontinen puite tälle kytevälle levottomuudelle. Tyytymättömyys saattaa sen sijaan purkautua jonkinlaiseksi kolmannen vuosituhannen konikapinaksi. Nivalassa nimittäin 1932 pulatalouteen ja viranomaisten määräilyyn kyllästynyt rahvas ryhtyi panemaan hanttiin yhden näivetystautia potevan tamman lopettamismääräyksen vuoksi. Konin henki säilyi, mutta vallesmannin arvovallan palauttamiseksi paikalle tarvittiin kapteeni Nikke Pärmin johdolla 200 sotilasta.
Maailmassa asumisen hillitsemiseksi kootuissa katupartioissa voi hyvinkin muhia tällaisia konikapinoita, jos omakohtainen tyytymättömyys hallituksen harjoittamaan pulapolitiikkaan tästä vielä tiivistyy.
Vuoden 1918 kaltaisen punakapinan uhkaa tuskin on syytä ottaa vakavasti, mutta syksyn 1917 aikana kärjistynyt kysymys lujasta järjestysvallasta kyllä tarjoaa jonkinlaista historiallista kaikupohjaa nykyilmiöille. Lujan järjestysvallan tarpeisiin näet luotiin silloin paikallisia suojeluskuntia torjumaan lakkolevottomuuksia ja pitämään työväen omat järjestyskaartit kurissa. Ja samalla valmistauduttiin myös siihen, ettei vallankumouksen kouriin joutunut emämaa Venäjä kykenisi enää pitämään yllä yleistä järjestystä Suomessa.
Kysymys oli siis syksyllä 1917 Suomessa asumisen ankarammista ehdoista. Silloin pohjalla oli Venäjän sotatilausten ja linnoitustöiden loppumisen sekä maailmansodan aiheuttama taloudellinen romahdus ja joukkotyöttömyys. Samankaltaisia asioita hallitus on nytkin vyöryttänyt pulapolitiikkansa perusteluiksi.
Viime syksyn aikana yhteiskuntasopimuksesta käydystä keskustelusta nousi selvästi esiin työnantajien oikeuksia suojaavan lujan hallitusvallan vaatimus. Ammattiyhdistysliikkeestä puhuttiin koko lailla samassa hengessä kuin työväen järjestyskaarteista syksyllä 1917. Tämä kysymys joukkovoiman käyttämisen rajoista on olennainen osa Suomessa asumisen oikeutta eikä tämä käsistä päässyt Maailmassa asumisen pulma sitä mitenkään helpota.
Historia ei tietenkään toista itseään, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään, minkälaisia asioita saattaa tietynlaisissa oloissa tapahtua. Erityisesti se valaisee, miten pienistä paikallisilta vaikuttavista ristiriidoista ja kärhämistä voi kasvaa mutkikkaita, vuosikymmeniä vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Enimmäkseen ne kuitenkin jäävät pieniksi ja paikallisiksi, kunhan asiasta ei synny arvovaltakiistaa järjestyksen pitäjien ja alamaisten välille. Se on se olennaisin riski näissä nykyisissä rajaturvallisuuspulmissa, joten nyt kaivataan pikemminkin hyvää poliittista pelisilmää kuin päätöksentekijöiden moitteetonta marssijärjestystä.