Rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista

Uusi vuosi on henkisesti peräti pulmallinen juttu. Periaatteessa se on toiveita ja mahdollisuuksia täynnä. Moni rohkenee luvata sellaista, mikä on aikaisemmin jäänyt kesken tai kokonaan sikseen. Joku saattaa jopa keksiä kokonaan uusia asioita tai ainakin sellaisia, mitä ei ole tullut aikaisemmin yrittäneeksi. Mutta pääasiassa vanhat asiat ja ajatukset pyrkivät sinnikkäästi varjostamaan sitä, mihin toiveet suuntautuvat tässä elämän vuosittain toistuvassa taitekohdassa.

Historian paradoksi ja viehätys piilee siinä, että asiat yleensä menevät jossakin suhteessa aina toisin kuin mitä oli etukäteen odotettu. Vuotta 2016 aloiteltaessa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että rajaturvallisuudesta ja asumisen oikeuksista ei päästä yli eikä ympäri. Sen huomaa jo siitä, ettei pääministeri Sipilä ole ilmoittanut päivää, johon mennessä hallitus tämän pulman ratkaisee.

Eri asia on, siirrymmekö todella nykyisestä poliittisesta kvartaalitaloudesta eli määräaikoihin sidotusta päätöksenteosta takaisin reaali-ilmiöiden pariin, jossa asiat vievät entiseen tapaan aikansa. Todennäköistä kuitenkin on, että hallitus pyrkii edelleen pitämään yllä illuusiota liiketilasta aikatauluttamalla omaa toimintaansa ja kuulemalla sitä varten vain itseään.

Erilaisten evakkojen paine on nyt kasvanut niin suureksi, että rajaturvallisuudesta on tullut ohittamaton asia. Ja sen pohjalla on yleisempi kysymys Suomessa asumisen oikeuksista, jota on puolustettu tarpeen tullen vaikka ase kädessä. Tai oikeastaan on puolustettu sitä, että Suomessa asumisen oikeus kuuluu vain meille suomalaisille. Sen verran joustettiin, että osa sai puhua toista kotimaista kieltä.

Jäsenyys Euroopan unionissa toi mukanaan Euroopassa asumisen oikeuden. Sen vakuudeksi luotiin yhteinen maksuväline ja tehtiin sopimus sisäisten rajojen häivyttämisestä. Ulkoisia rajoja ei ollut tarkoitus häivyttää, mutta niitä siirrettiin aina sopivan tilaisuuden tullen tuonnemmaksi kertomatta koskaan, mihin asti tämä meidän Euroopassa asumisen oikeutemme lopulta voisi ulottua. Turkki ei ole Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista oli tarkoitus joskus sopia. Venäjä on Eurooppaa, mutta siellä asumisen oikeuksista ei rakentavaa keskustelua syntynyt.

Neuvostoliiton romahtamisesta huolimatta Amerikassa asumisen oikeudesta sen sijaan ei ole syntynyt mitään vakavaa poliittista keskustelua. Amerikka kuuluu amerikkalaisille. Realiteetit ovat näin ollen sellaiset, että Amerikassa asumisen oikeus on rajoittunut siihen, kuinka voisimme muuttaa Suomessa ja Euroopassa asumista niin, että tuntuisi kuin asuisimme Amerikassa. Sitä odotellessa on yhteisvastuullisesti osallistuttu erilaisiin sotaretkiin, joiden avulla yritetään imitoida jonkinlaista Lännessä asumisen oikeutta viemällä sitä sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään onnistumisen edellytyksiä.

Ja sitten on kylmän sodan jälkeisen maailman suuri unelma, Maailmassa asumisen oikeus. Itse periaate ilmaistiin jo sotien jälkeen YK:n peruskirjassa ja yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta sen toteuttaminen jäi pääosin teknologian, markkinoiden ja kapitalismin hengen kaltaisten suurempien voimien huomaan. Nyt aivan yllättäen Maailmassa asumisen hanke onnistui liiankin hyvin: Vastaanottokeskukset ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet vaatimaan tätä oikeuttaan.

Ja hallitus on peräti ymmällä: Miten käy Suomessa asumisen oikeudelle, kun tulijoita on enemmän kuin mihin rahat ja halut riittävät? Yhtä ymmällä on Euroopan unioni. On osoittautunut, ettei Maailmassa asumisen oikeutta kyetä ratkaisemaan Euroopassa asumisen oikeuden pohjalta. Selviytykööt ken voi –politiikan mukaisesti kukin yrittää ohjailla pyrkijät naapurinsa tontille. Samalla havahduttiin huomaamaan, ettei ulkorajan siirtäminen loitommaksi riittänyt. Sisärajoja häivytettäessä ulkorajat jäivät hurskaiden toiveiden varaan. Kun illuusio paljastui, Eurooppa avautui kertarysäyksellä Maailmassa asumisen tarpeisiin.

Rajaturvallisuus muuttui muutamassa kuukaudessa viivan vartioimisesta naapurin kyttäämiseksi. Ja siitä ei tietysti hyvä seuraa.

Tässä keskustelussa turvallisin käsite on ilmeisesti kotimaa. Sehän sovittaa kätevästi yhteen Suomessa, Euroopassa ja Maailmassa asumisen oikeudet. Ja samalla se on kotiseutua yleisempi käsite, joten erilaiset heimo-, kieli- ja erityisesti kiekkoseuroista johtuvat nurkkakuntaiset erimielisyydet voidaan sivuuttaa.

Mutta poliittisesti kotimaa on tyystin kelvoton, sillä se ei erottele meitä muista. Tästä politiikkaan väistämättömästi kuuluvasta erimielisyyden tarpeesta johtuen rajaturvallisuudesta käyty kotimainen keskustelu kärjistyi Suomessa ja Maailmassa asumisen välisiin näkemyseroihin. Syksyllä Maailmassa asumisen kannattajilla oli yliote, mutta uuden vuoden koittaessa keskustelu näyttää kiertyvän Suomessa asumisen ehtoihin. Tulijat on tavalla tai toisella kotoutettava Suomessa asumiseen. Ja tulijoilla on tietysti omat näkemyksensä, minkälaiseen Suomeen he aikovat kotoutua.

Euroopassa asumisen oikeus on jäänyt auttamatta taka-alalle. Sitä hallitsevista periaatteista ja käytännöistä luovutaan ”tilapäisesti”. Syrjinnän välttämiseksi kaikki yritetään tunkea samoihin valvonnan raameihin, mutta ennen pitkää joudutaan turvautumaan ”profilointiin” jyvien erottelemiseksi akanoista.

Kun Maailmassa asumisen oikeus on tunkenut oman tontin kulmalle, itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa omakohtaisesti. Jos hallitus ei saa asioita kansalaisia tyydyttävälle kannalle, niitä ryhdytään ratkomaan omatoimisesti, yleensä jonkinlaisen porukan voimin. Tällaisesta sisäsyntyisestä siviilivastarinnasta historia tarjoaa kosolti esimerkkejä.

Talonpojat nousivat aikanaan oikein nuijasotaan vallasväen mielivaltaa vastaan. Persujen jytkyissä ja Vennamon unohdetun kansan liikkeessä oli tällaista nuijasodan henkeä, mutta niistä laskettiin ovelasti hallitusvastuun avulla ylin höyry pois. Kansan unohtaminen siirrettiin näin vallanpitäjiltä liikkeen omien johtajien piikkiin.

Mutta ehkä nuijasota on liian mahtipontinen puite tälle kytevälle levottomuudelle. Tyytymättömyys saattaa sen sijaan purkautua jonkinlaiseksi kolmannen vuosituhannen konikapinaksi. Nivalassa nimittäin 1932 pulatalouteen ja viranomaisten määräilyyn kyllästynyt rahvas ryhtyi panemaan hanttiin yhden näivetystautia potevan tamman lopettamismääräyksen vuoksi. Konin henki säilyi, mutta vallesmannin arvovallan palauttamiseksi paikalle tarvittiin kapteeni Nikke Pärmin johdolla 200 sotilasta.
Maailmassa asumisen hillitsemiseksi kootuissa katupartioissa voi hyvinkin muhia tällaisia konikapinoita, jos omakohtainen tyytymättömyys hallituksen harjoittamaan pulapolitiikkaan tästä vielä tiivistyy.

Vuoden 1918 kaltaisen punakapinan uhkaa tuskin on syytä ottaa vakavasti, mutta syksyn 1917 aikana kärjistynyt kysymys lujasta järjestysvallasta kyllä tarjoaa jonkinlaista historiallista kaikupohjaa nykyilmiöille. Lujan järjestysvallan tarpeisiin näet luotiin silloin paikallisia suojeluskuntia torjumaan lakkolevottomuuksia ja pitämään työväen omat järjestyskaartit kurissa. Ja samalla valmistauduttiin myös siihen, ettei vallankumouksen kouriin joutunut emämaa Venäjä kykenisi enää pitämään yllä yleistä järjestystä Suomessa.

Kysymys oli siis syksyllä 1917 Suomessa asumisen ankarammista ehdoista. Silloin pohjalla oli Venäjän sotatilausten ja linnoitustöiden loppumisen sekä maailmansodan aiheuttama taloudellinen romahdus ja joukkotyöttömyys. Samankaltaisia asioita hallitus on nytkin vyöryttänyt pulapolitiikkansa perusteluiksi.

Viime syksyn aikana yhteiskuntasopimuksesta käydystä keskustelusta nousi selvästi esiin työnantajien oikeuksia suojaavan lujan hallitusvallan vaatimus. Ammattiyhdistysliikkeestä puhuttiin koko lailla samassa hengessä kuin työväen järjestyskaarteista syksyllä 1917. Tämä kysymys joukkovoiman käyttämisen rajoista on olennainen osa Suomessa asumisen oikeutta eikä tämä käsistä päässyt Maailmassa asumisen pulma sitä mitenkään helpota.

Historia ei tietenkään toista itseään, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään, minkälaisia asioita saattaa tietynlaisissa oloissa tapahtua. Erityisesti se valaisee, miten pienistä paikallisilta vaikuttavista ristiriidoista ja kärhämistä voi kasvaa mutkikkaita, vuosikymmeniä vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Enimmäkseen ne kuitenkin jäävät pieniksi ja paikallisiksi, kunhan asiasta ei synny arvovaltakiistaa järjestyksen pitäjien ja alamaisten välille. Se on se olennaisin riski näissä nykyisissä rajaturvallisuuspulmissa, joten nyt kaivataan pikemminkin hyvää poliittista pelisilmää kuin päätöksentekijöiden moitteetonta marssijärjestystä.

Advertisements

Aidan panijoiden ETY -kuviot

Muistaakseni presidentti Kekkonen aikanaan tiivisti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin ja Suomen silloisen ETY-politiikan tarkoitusperät niin, että turvallisuus ei ole aidan panemista vaan veräjän avaamista. Kylmän sodan maailmassa keskityttiin puolin ja toisin vahvistamaan sitä, mikä erotti idän ja lännen blokit toisistaan. Kun tuli kansainvälisen jännityksen lieventämisen aika, tarvittiin nämä blokkirajat ylittävä keskusteluyhteys.

Siitä se sitten alkoi, eteni vähän siellä ja vähän täällä, kunnes puheyhteys oli sen verran selvä, että ulkoministeriön mandariinit Ritarikadulla rohkenivat ehdottaa Kekkoselle, että vedetään välistä. Kremlistä nimittäin oli jo sitä ennen ehdotettu Kekkoselle, että jospa vetäisit tästä meidän pakasta.

Kekkonen veti välistä ja ehdotti kaikille sopiville tahoille, että valmistelevat keskustelut voitaisiin aloittaa Helsingissä. Se nimittäin oli silloin ainoa paikka, jossa Itä- ja Länsi-Saksaa kohdeltiin tasaveroisesti yhtä huonosti. Saksat olivat koko hankkeen ytimessä eivätkä ne sellaiseen kokoukseen tulisi, missä niiden edustajilla olisi erilainen diplomaattinen status.

Jotenkin näin olettaisin, että nytkin fundeerattiin, kun ryhdyttiin puuhaamaan ETY -konferenssin juhlakokousta Finlandia -talolle. Ukrainan kriisi ja erilainen aitojen paneminen on jakanut muutoinkin erinomaisen sekavaan tilaan joutunutta Eurooppaa. Jospa Sauli Niinistö vuorostaan raottelisi veräjää. Onhan ETY nyt alkuperäistä laajempi, mutta myös poliittisesti tärkeä Ukrainan kriisin välimiehenä.

Vaan toisin kävi, veräjä paukahti raottelijansa näpeille. Aidan panijat ottivat tukevan niskalenkin koko hankkeesta EU:n pakotelistan avulla. Suomen hallitus päätti, että Venäjältä maahan pääsee vain tynkävaltuuskunta, siis sellaiset osanottajat, jotka eivät ole EU:n pakotelistalla. Ulkoministeri levittelee hanskojaan: Minkäs teet, eivät diplomaattien notifikaatiot auttaneet, jotkut panivat hanttiin.

Siinä sitä nyt ollaan. Venäläiset voivat osallistua esteitä ETYJ:n kokouksiin Wienissä mutta eivät Helsingissä. Kekkosella oli tähänkin sopiva aforismi: saatanan tunarit.

Koko ETY -ajatus nimittäin pyllähti päälaelleen, kun venäläisten portti suljettiin. Blokkirajat ylittävän keskusteluyhteyden sijasta ETY – kokous palvelee aidan panemista osoittamalla, ettei Venäjä voi tällaisessa yleiseurooppalaista vuoropuhelua edustavassa kokouksessa edustautua muiden kanssa tasavertaisesti. Venäläisten poissaolo tai tynkävaltuuskunta manifestoi tärkeän eurooppalaisen suurvallan eristämistä konferenssissa, jonka se aikanaan pani liikkeelle päästääkseen silloisesta eristyksestään. Se on ensimmäisen luokan arvovaltakysymys ja niissä asioissa muisti pyrkii olemaan pitkä.

Mitä järkeä on asemastaan tietoisen suurvallan nöyryyttämisessä näin arassa tilanteessa?

ETY -hanke tarjoaa sinänsä riittävät poliittiset perusteet poiketa EU:n pakotesäännöistä, jos siihen vain poliittista rohkeutta löytyy. Suomen pakotelinjan nuhteettomuuden varjelemiseksi nyt otettu poliittinen riski on suhteeton. Mutta voihan olla, että Suomi jäi isojen heittopussiksi ja joutui valitsemaan puolensa. Selittelyjen epämääräisyys ei sellaisia epäilyjä ainakaan hälvennä. Ulkoministeri Soini voisi nyt tulla esille virkamiesten, presidentti Niinistön ja EU -kumppaneiden selän takaa ja kertoa selvällä Suomen kielellä, miten tässä oikeastaan näin kävi.

Talvisodan muisto

Talvisota on määrittänyt suomalaisuuttani koko elämäni ajan, ihan käytännössä. Siihen nimittäin liittyy ensimmäinen muistiin piirtynyt tietoisuuden välähdys: Lumisessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä löntystävän hevosen perä ja reen jalasten kitinä; minä, kuorman päällä, eikä ketään muita.

Että kysymys oli sodasta, selvisi tosin vasta paljon myöhemmin, kun ryhdyin kyselemään äidiltäni, mistä tuollainen seikka on voinut mieleen piirtyä. Hän kertoi, että kysymyksessä oli evakkomatka. Talvisodan alkaessa siviiliväestöä siirrettiin suojaan Kotkasta Kymijoen länsipuolelle. Tuo talviyön muisto viittaa ilmeisesti paluumatkaan Porlammilta takaisin Kotkaan.

Siihen ne minun omakohtaiset talvisotamuistoni sitten jäivät. Jatkosodan aikana sota tuli ahkerasti pommitetussa Kotkassa liiankin lähelle, mutta se on eri juttu.

Oma talvisotani jatkui Hovinsaarella Paalasenmäellä “vaaran vuosina”. Vaaran vuosiksi ne tosin paljastuivat vasta, kun yliopistolla luin silloisen opettajani Lasse Hyvämäen kirjan sotien jälkiselvittelyistä. Narisevasta, vanhoilta kirjoilta lemuavasta kaupunkirjaston toimipisteestä Tarzanien mukana koulupojan reppuun lähti Erkki Palolammen Kollaa kestää. Niitä Punaisen talon mäen torjuntataisteluja jatkettiin sitten vuosikausia Parikan hautausmaan lähimetsissä, kunnes kylän tytöt tulivat huomauttamaan puupyssyjensä kanssa heiluville sankareilla, että eikö tuon ikäisillä miehillä ole parempaa tekemistä. Olihan sitä, mutta ei se minun talvisotani siihen silti jäänyt.

Oppikoulussa, kuten sitä silloin kutsuttiin ikään kuin kansakouluissa ja ammattikouluissa ei olisi opittu, elettiin laidastaan Kollaan hengessä. Pääosa miesopettajista oli sodan kolhimia, eri tavoin läpiammuttuja ihmisiä, joille ryssänviha oli kaiken poliittisen viisauden alku. Naisopettajat eivät juurikaan politiikkaan puuttuneet, mutta heidänkin hiljaisuudestaan ymmärsimme, että se, mitä virallisesti sanottiin, kätki jotakin, mikä oli sanomatta selvää.

Ja näin asian sitten muotoili myös Paasikivi, kun hän sotien jälkiselvittelyissä kehi sitä revisionistista historiankirjoitusta, jonka varassa ystävyyspolitiikkaa harjoitettiin koko kylmän sodan ajan.

Talvisodan alkaessa Paasikivi muiden tapaan uskoi, että puna-armeijan hyökkäyksen tarkoituksena oli bolševisoida Suomi. Hän kuitenkin varoitti, ettei siltä pohjalta kannattanut yrittää neuvottelukosketusta Kremliin. Olisi yritettävä jatkaa siitä, mihin Moskovan neuvottelut katkesivat. Tällainen tilaisuuden ovi raottui sitten helmikuussa 1940 kovan sotilaallisen paineen edessä.

Jatkosodan jälkeen Paasikivi otti pitemmän askeleen revisionistiseen suuntaan. Suomen oli kannettava oma vastuunsa siitä, että sotaan jouduttiin marraskuussa 1939. Toisin menetellen olisi sota ehkä voitu välttää. Siis ehkä, jos olisi katsottu loppuun asti Stalinin viimeinen tarjous, luovuttu dogmaattisesta itsenäisyydestä ja ymmärretty, mistä sodasta viime kädessä oli kysymys. Mutta tätä ei silloin ymmärretty, ulkopolitiikkaa johdettiin peräpäästä käsin, Paasikivi pauhasi.

Mutta yksityisesti päiväkirjojensa sivuilla Paasikivi kuitenkin tuskaili, että hänen kaltaisensa kunnian miehen oli alistuttava elämään valheen kanssa. Ei saanut sanoa, että neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen ja että tarkoituksena oli ottaa se, mikä 1918 olosuhteiden pakosta jäi kesken, bolševisoida Suomi puna-armeijan voimin ja Kuusisen nukkehallituksen avulla.

Tämä kylmän sodan Paasikivi kuoppasi omantuntonsa päiväkirjojen sivuille, otti avuksi järjen äänen ja asetti optimistisen hypoteesin, että neuvostohallitus pyrki 1939 turvaamaan suurvallan puolustukselliset intressit. Tätä majakkaa me nuoremmat ulkopolitiikan tutkijat sitten yritimme tähyillä, kun meidän aikamme koitti. Eihän se ollut koko totuus, mutta jonkinlainen perusteltu näkemys kuitenkin.

Paasikiven hahmottelemalle virallisen totuuden kannalle oli valmis asettettumaan myös marsalkka Mannerheim, joka ensimmäisenä elokuussa 1939 havahtui huomaamaan, että silloinen viivyttävä puolustuspolitiikka perustui virheellisiin olettamuksiin. Kun apua ei lännestä voitu saada, Suomi saattoi omin voimin viivyttää vain omaa tappiotaan.

Marsalkka tarttui heti syksyllä 1944 siihen, mikä yksin tuumin oli torjuttu 1938-39: Oli turvattava oman armeijan ylläpito solmimalla Stalinin vaatima sotilaallinen avunantosopimus siltä varalta, että Suomi uudelleen joutuisi suurvaltain sotilaallisten laskelmien kohteeksi. Paasikivi sokeroi Mannerheimin ajatuksen ehdottamalla neuvostohallituksen valtaa Suomessa käyttävälle Andrei Ždanoville, että sopimuksen tärkein artikla sotilaallisen yhteistyön ehdoista otettaisiin Otto Ville Kuusisen ja Molotovin talvisodan aikana allekirjoittamasta avunantosopimuksesta. Ždanov ei sitä tekstiä tuntenut tai ei ollut tuntevinaan, joten Paasikivi lähetti hänelle siitä kopion. Siltä pohjalta se kuuluisa 2. artikla sitten 1948 sorvattiin lopulliseen asuun. Ajettiin pirua talosta belsebuubin avulla.

Näin jälkikäteen ajatellen tämä tappion viivyttämisen politiikka onnistui. Paasikiven optimistinen hypoteesi toimi, pahin jäi tapahtumatta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Historiankirjoitus paljasti nimittäin aikanaan, että suomalaisia odotti se, minkä puolalaiset kokivat 1940 maaliskuussa Katynin metsissä, jos Kollaa ei olisi kestänyt, jos järjestäytynyt aseellinen vastarinta olisi romahtanut.

Tappion viivyttämisen politiikka oli meidän oma valintamme, mutta viime kädessä sen onnistuminen oli kiinni suuremmista tapahtumista ja pyrkimyksistä. Suomen ja Baltian maat oli tarkoitus hoitaa ennakoivasti, mutta suursota lähestyi Kremlin kannalta katsoen liian nopeasti. Kevättalvella 1940 Stalin otti sen, mikä niissä oloissa oli ulottuvilla. Näin hän menetteli uudelleen, kun Suomen kohtalo oli vaakalaudalla kesällä 1944. Setä Stalin oli meille hyvänsuopa silloin kun se hänelle sopi.

Kollaa siis kesti, siinä suhteessa me nuoret soturit olimme oikeilla jäljillä. Mutta meille taistelut loppuivat siihen, että vihollisen hyökkäys torjuttiin. Eikä sitä taistelua tietysti koskaan hävitty. Myöhemmin heräsi epäröivä kysymys, mitä sillä sankaruudella voitettiin. Aikaa? Ja uskoa siihen, että senkin puolesta joissakin oloissa kannattaa riski ottaa. Tuon ajan voittamisen ansiosta me olimme onnekkaita: Talvinen rekiretkemme päättyi takaisin kotiin talvella 1940, mutta Antti-vaarille ja Liisa-mummolle tuli lähtö Kirvusta.

Näin jälkikäteen on huomattu, että useimmat sodan jalkoihin joutuneet pienet kansat eivät olleet yhtä onnekkaita kuin suomalaiset, jos sellaista sanaa nyt sodasta puhuttaessa voi käyttää. Monet niistä tosin pääsivät silti sodista vähemmällä kuin me, mutta eivät kaikki. Sitä se Paasikivi kaiketi tarkoitti elämän huhmaresta selviämisellä, ei hienosti mutta noin jotenkin kuitenkin.

Venäjän mahti ja Suomen turvallisuus

Tags

Putin

Presidentti Vladimir Putinin puhetta Valdai-klubin kokouksessa on pidetty suuntaa-antavana, pahaenteisenä ja paljastavana. Hän lupasi suoraa puhetta ilman diplomaattisia koukeroita ja varoitti, että se saattaa joidenkin mielestä kuulostaan hiukan liiankin karkealta. Tässä Putinin maailmassa turvattomuus ja ympäröivän maailman riskit lisääntyvät, tapahtumat ovat entistä vaikeammin ennakoitavissa. Hän varoitti, että “maailmanlaajuisen anarkian oireet vahvistuvat,” jos sovittuja pelisääntöjä ei noudateta tai jos yritetään elää tyystin ilman niitä.

Putin puhui kansainvälisen yhteisön sovinnaissäännöistä lähinnä siitä syystä, että Valdai-klubi oli kokoontunut niitä pohtimaan. Näin tuskin olisi käynyt, ellei Putin olisi pitänyt aiheellisena, että niistä keskustellaan ja että hän saa sanoa asiassa viimeisen sanan.

Valdain-puhe oli näin ollen Kremlin avaus Ukrainan kriisin jälkihoitoon, mutta samalla se viitoittaa Venäjän turvallisuuspolitiikkaa pitemmälle tulevaisuuteen. Eikä kysymys ole vain periaatteellisista näkökohdista. Venäjän sotilaallisen toiminnan tiivistyminen esimerkiksi Itämeren alueella osoittaa, että sanoista siirrytään tekoihin.

Poliittisesti Putinin Valdain puhe oli luonteeltaan vastaveto atlanttisen yhteisön, siis Yhdysvaltain, Naton ja EUn interventionistiseen maailmanpolitiikan yleensä ja niiden läsnäoloon Venäjän lähialueilla. Molemmat liittyvät olennaisesti Suomen lähiajan turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. On harkittava:
– Miten suhtaudumme monenkeskisiin kriisinhallintatehtäviin?
– Miten omat puolustuspoliittiset ratkaisumme vaikuttavat Pohjolan alueelliseen vakauteen?
– Miten suhtaudumme Venäjän sotilaallisen läsnäolon tiivistymiseen lähialueillamme?
– Miten näissä muuttuneissa oloissa Venäjä voidaan sovittaa EUn yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteisiin?

Putin ei Valdain puheessaan vastannut mihinkään näistä kysymyksistä, mutta hän sanoi paljon sellaista, mikä on meille tärkeätä omien ratkaisujamme kannalta.

Kansainvälinen yhteisö – onko sitä?
Putin varoitti painokkaasti kansainvälisen anarkian lisääntymisestä, mikäli kansainvälisen yhteisön periaatteista ja pelisäännöistä ei löydetä uutta yhteisymmärrystä. Hän teki selväksi, ettei atlanttinen yhteisö enää voi yksipuolisesti julistautua kansainvälisen yhteisön edunvalvojaksi. Valdain puhe oli Jo riittää – julistus niille, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen ovat joutuneet läntisen interventiopolitiikan kohteiksi tai joille sen uhka on ilmeinen.

Minkälaisesta kansainvälisestä yhteisöstä Putin siis haluaisi puhua?

Martin Wightin ja Hedley Bullin kaltaiset poliittisen realismin edustajat kirjoittivat aikanaan paljon kansainvälisiä suhteita hallitsevasta anarkiasta. Siitä perimmäisen viisautensa ammensi myös meidän hyvin tuntemamme kylmän sodan Paasikivi, kun hän hieman jälkiviisaasti hahmotteli omaa vanhasuomalaista valtiomiesuraansa.

Kansainvälisessä politiikassa ei tällaisen perinteisen realistisen näkemyksen mukaan ole mitään luontaista järjestystä, systeemiä tai mekanismia. Se on suvereenien voimankäyttäjien keskinäisten sopimusten ja luottamuksen varassa. Ja siihen tähtäsi myös Putin: On luotava selvä keskinäisten sitoumusten ja sopimusten järjestelmä ja kriisien hallitsemisen ja ratkaisemisen edellyttämät mekanismit.

Tämä realisti-Putin jätti puheessaan tosin mainitsematta, että Venäjä itse on ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja kursailematta romuttanut kansainvälisen yhteisön vakiintuneita periaatteita ja pelisääntöjä. Sen sijaan hän kuvaili yksityiskohtaisesti, miten Yhdysvallat ja EU kylmän sodan jälkeisessä maailmassa omaa poliittista ja sotilaallista läsnäoloa laajentaessaan jättivät huomiotta sellaisia pelisääntöjä ja välipuheita, joita Venäjä piti omien etujensa kannalta katsoen tärkeinä.

Kreml on toistuvasti moittinut länsivaltoja vilpistelystä: vaaditaan muita kunnioittamaan sellaisia periaatteita, joita itse rikotaan toisaalla. Kreml on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tehnyt selväksi, että myös Venäjä kykenee valitsemaan omat sääntönsä, jos ja kun tällaiseen vapaan pudotuksen tilaan ajaudutaan. Yhtä lailla Putin varoitti, ettei Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria ohjaavista periaatteista ja menettelytavoista sovita Venäjää kuulematta.

Tavan mukaan Putin tarjosi tasavertaisemman kansainvälisen yhteisön kivijalaksi kylmän sodan ajalta periytyneitä instituutioita, erityisesti Yhdistyneitä Kansakuntia ja ETY-järjestöä. Niistä ETYJ on saanut uutta elintilaa Ukrainan kriisissä, joten sillä todennäköisesti on välinearvoa muutoinkin Venäjän lähialueiden vakauttamiseksi.

Yhdysvallat turvautui samanmielisten valtioiden koalitioihin kylmän sodan päättymisen jälkeen kiertääkseen Venäjän ja Kiinan veto-oikeuden turvallisuusneuvostossa. Tässä mielessä ei ole nähtävissä sellaisia realiteettejä, että YKn asema kansainvälisen voimankäytön valvojana voitaisiin restauroida. Putin tietää sen, mutta syytteillä YKn sivuuttamisesta voidaan kätevästi arvostella Yhdysvaltain ja EUn omaksumaa yksipuolista oikeuttaa päättää myös muusta kuin itsepuolustukseen liittyvän voimankäytön oikeutuksesta.

Interventio- oikeuden harkinta jää siis edelleen osittain YKn ulkopuolelle. Putin teki Valdain puheessaan selväksi, ettei atlanttinen yhteisö voi tässä mielessä nauttia mitään erivapautta. On siis tunnustettava, että säännöstä poikkeamisesta on tullut sääntö. Atlanttinen yhteisö ei enää voi toimia kansainvälisen yhteisön poliisina, tuomarina ja teloittajana. Myös muilla tulee olla oikeus koota omin perustein samanmielisten valtioiden koalitioita ja oikeuttaa voimankäyttö.

Krimillä ja Itä-Ukrainassa Putin on näyttänyt, että Kreml ottaa nämä oikeudet itse, jos niistä ei yhdessä sovita.

Kylmän sodan aikana ja 90-luvulla Suomi piti tiukasti kiinni YKn mandaateista. Tuki Yhdysvaltain julistamalle terrorismin vastaiselle sodalle johti siihen, että Suomi hyväksyi EUn oikeuden päättää voimankäytöstä, jos YK ei kykene suorittamaan tätä kansainväliselle yhteisölle tietyin edellytyksin kuuluvaa tehtävää. Nyt on siis edessä keskustelu siitä, onko myös muilla toimijoilla ja yhteenliittymillä samanlainen oikeus, kuten Putin vaatii. Voidaanko mistään kansainvälisestä yhteisöstä enää puhua, jos tämä voimankäytön valvonta edelleen hajautuu?

Harkinnanvarainen suvereenius
Krimin anneksio ja Venäjän epäsuora hyökkäys Itä-Ukrainaan kärjistivät kiistan legitiimin voimankäytön rajoista, rajojen loukkaamattomuudesta ja valtioiden poliittisesta koskemattomuudesta. Putin huomautti, että koko kansainvälisen yhteisön perustana oleva suvereniteetin periaate on muuttunut useimpien valtioiden osalta suhteelliseksi ja harkinnanvaraiseksi. Vallassa olevien hallitusten legitiimiyttä arvioitiin sen perusteella, kuinka lojaaleja ne olivat kylmän sodan jälkeisen maailman ainoalle voimakeskukselle.

Putin ei jättänyt mitään arvailujen sijaa siihen, että tuo ainoa valtakeskus oli Yhdysvallat. Valdain puheen poliittinen viesti oli tässä suhteessa selvä: Jos näin on, myös Venäjä ottaa itselleen vapauden harkita, missä määrin se kunnioittaa naapureidensa koskemattomuutta. Tämän uuden realiteetin se osoitti Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Näissä puitteissa on arvioitava myös tiedustelumiehen sieppaaminen Viron puolelta sekä toistuvat ilmatilan loukkaukset ja sotilaallinen häirintä Itämeren alueella. Niiden avulla Kreml osoittaa, missä määrin se aikoo kunnioittaa naapureidensa koskemattomuutta.

Poliittisesti tämä peli suvereniteetin rajoista liittyy Naton sotilaallisen läsnäolon tiivistymiseen Itämeren alueella. Alueen valtioit voivat näin ollen itse vaikuttaa siihen, miten Kreml soveltaa niihin tätä harkinnanvaraista suvereenisuutta. Se on tietysti poliittisesti erittäin vaarallista peliä, sillä sen kohteeksi joutuneet valtiot tietysti hakevat lisää turvatakuita ja nostavat omaa valmiuttaan.

Putin sysäsi vastuun harkinnanvaraisesta suvereenisuudesta Yhdysvaltain suurpoliittisen ylivallan tiliin, mutta yhtä lailla se kuitenkin muistuttaa neuvostohallituksen kylmän sodan aikana soveltamasta rahoitetun suvereenisuuden opista eli Brežnevin doktriinista sekä sotilasliittojen reuna-alueiden “harmaista vyöhykkeistä”.

Tässä mielessä olemme palaamassa kylmän sodan ajalle ominaiseen vastakkainasetteluun. Silloin sen aiheuttama epävarmuus hallittiin sotilasliittojen välisien sovinnaissääntöjen avulla. Putin tarjosi Valdaissa neuvottelujen tietä, jotta kylmän sodan päättymisen jälkeen sovitut pelisäännöt ja poliittiset välipuheet tarkistettaisiin ja täsmennettäisiin tähän aikaan sopiviksi. Se on iso ja vaikea pulma. Kun nykyiset periaatteet syntyivät, Venäjä oli sisäisesti ja kansainvälisesti heikko, muiden armoilla. Nyt on joko otettava uudet realiteetit huomioon tai ajettava Venäjä takaisin suurpolitiikan marginaaliin.

Uusi kauhun tasapaino
Putin muistutti, miten kylmän sodan aikana länsivallat pitivät Neuvostoliittoa pahan keskuksena, jonka torjumiseksi niiden oli koottava voimansa. Länsiliittoutuneet hakevat jälleen tällaista vastavoimaa, on se sitten Iran, Kiina tai ydinasein varustettu “supervalta Venäjä”.

Supervalta Venäjä?

Kylmän sodan kaksinapaisessa järjestyksessä supervallat erottuivat muista suurvalloista strategisten ydinaseiden tasavertaisuuden eli kauhun tasapainon avulla. Siihenkö Putin nyt pyrkii takaisin? Strategiseen pariteettiin Yhdysvaltain kanssa.

Valdain puhe osoittaa, että ydinaseet ovat Venäjän turvallisuuspolitiikan äärimmäinen keino, ultima ratio. Mutta yhtä lailla ilmeistä on, ettei Kremlissä uskota ydinaseisiin perustuvan kauhun tasapainon vakauteen. Kylmän sodan aikana tuo vakaus perustui osapuolten uskottavaan kykyyn suorittaa ydinasein vastaisku, jos ne joutuisivat yllätyshyökkäyksen kohteiksi. Asevalvontaneuvottelujen avulla pyrittiin pienentämään ensi-iskun vaaraa ja hillitsemään varusyelukustannuksia.

Putin nosti Valdain puheessaan esille ensi-iskun uhkan tavalla, joka osoittaa, että Kreml pyrkii jonkinlaisiin keskusteluihin myös strategisista aseista. Kysymys ei ole vain Yhdysvaltain torjuntaohjusten sijoittamisesta Venäjän rajojen tuntumaan. Putin nimittäin viittasi asetelnologiseen uhkaan, joka muistuttaa Reaganin ajan Tähtien sota -keskustelua.

Erilaisten täsmäaseiden ja perinteisten joukkotuhoaseiden välinen ero kaventuu kaiken aikaa. Uuden aseteknologian avulla länsivallat voivat saavuttaa ratkaisevan strategisen edun, jos muut luopuvat ydinaseistaan tai rajoittavat niitä merkittävästi. Ne jopa saattavat lisätä ehkäisevän yllätyshyökkäyksen uhkaa. Strategisen pariteettiin järkkyminen aiheuttaa väistämättä epävakautta kansainvälisiin suhteisiin ja edistää ydinaseiden leviämistä, kun kynnysvaltiot hakevat niistä suojaa edistyneempää teknologiaa vastaan.

Putinin linjauksen perusteella on ilmeistä, että lännen puristukseen joutunut Venäjä hakee strategista kumppanuutta nykyiseen kansainväliseen järjestykseen tyytymättömistä ydinasevalloista. Tällainen ultima ratio-klubi voi myös liittoutua kehittääkseen uutta aseteknologiaansa ydinasesateenvarjonsa suojissa. Putin jätti oven avoimeksi. Kysymyksessä on poliittinen kriisi, kiista uusista pelisäännöistä ja Venäjän asemasta suurvaltana. Jos siihen ei löydy poliittista ratkaisua, Venäjä etsii strategista kumppanuutta suurpolitiikan tyytymättömien valtioiden joukosta. Atlanttinen yhteisö joutuu näin puolustamaan vallitsevaa järjestystä.

Uuden sukupolven Hornetit
Putinin huoli strategisen tasapainon vakaudesta koskee nyt suoraan myös Suomen puolustuspolitiikkaa. Kysymys on lähinnä siitä, liittyykö Naton ja Yhdysvaltain sotilaalliseen läsnäoloon Suomessa sellaisia hyökkäyksellisiä piirteitä, joista Kreml on huolissaan.

Miten sovittamme yhteen monenkeskiset turvatakuut, ulkovaltojen sotilaallisen läsnäolon Suomessa ja oman sotilaallisen läsnäolomme muualla sekä niihin liittyvät asehankinnat?

Suomen ilmapuolustus on 1960- luvulta lähtien ollut turvallisuuspoliittisten linjausten välineenä. Venäläiset torjuntahävittäjät hankittiin välittömästi vuoden 1961 noottikriisin jälkeen sellaisella kiireellä, että kysymyksessä oli selvästi poliittinen välipuhe. Migeistä siirryttiin yhtä lailla ruotsalaisiin Drakeneihin niin, että niihin liittyi turvallisuuspoliittinen linjaus. Presidentti Koivisto otti myöhemmin tämän linjauksen piikkiinsä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ahon hallitus puolestaan päätti, että amerikkalaiset Hornetit pyritään ostamaan liittolaisalennuksella. Herhiläisistä tuli näin atlanttisen liittosuhteen poliittinen kulmakivi.

Nyt valmistaudutaan uusiin hävittäjäksuppoihin. Teknisesti ja poliittisesti Horneteilla on selvä kilpailuetu. Perinteisesti olemme ostaneet torjuntahävittäjiä eli puolustuksellisia aseita. Jo nykyiseen aseteknologiaan liittyy kuitenkin ominaisuuksia, jotka ovat omiaan hämärtämään suojaavan puolustuksen ja hyökkäyksellisen valmiuden välistä eroa. Kysymys on nimenomaan sellaisesta uudesta täsmäteknologiasta, mistä Putin puhui Valdain klubissa. Uuteen hävittäjähankintaan liittyy näin ollen jälleen uusi puolustus- ja turvallisuuspoliittinen linjaus.

Suomi on kylmän sodan jälkeen harjoittanut sellaista viivyttävää puolustuspolitiikkaa, ettei Venäjällä ole ollut perusteltuja syitä pitää sitä puolustuksellisena etumaastonaan. Uuden aseteknologian vuoksi tämä Venäjän perinteinen strateginen etu jää entistä selvemmin poliittisten välipuheiden varaan. Ellei sellaista yhteisymmärrystä löydy, Venäjä saattaa palata vanhaan pyrkimykseensä varmistaa ennakoivasti luoteisten rajojensa turvallisuus kriisitilanteissa.

Putin puhui Valdai- klubille ennen kaikkea Venäjän mahdista ja Ukrainan kriisin jatkohoidosta. Sitä varten hän vyörytti esille riskejä ja uhkakuvia, joiden tarkoituksena oli osoittaa, nyt olisi parempi sopia kuin sotia. Mutta ellei uusista pelisäännöistä synny yhteisymmärrystä, Kreml on valmis pitkitettyyn suurpoliittiseen konfliktiin. EUn kautta olemme väistämättä sellaisen vastakkainasettelun osapuoli. Siksi omat turvallisuuspoliittiset ratkaisumme ja näkemyksemme vaikuttavat yleisesti ja erityisesti alueellisesti siihen, löytyykö Putinin johtaman Venäjän kanssa sellainen modus vivendi, että Ukrainan kriisin laajeneminen voidaan pysäyttää ja EUn idänsuhteet vakauttaa.

Tviitin mittainen Putin ja muita pätkämietteitä

Tags

Putin

Viikon varrella syventyi jo pitempään kytenyt ihmetys turvallisuuspoliittista keskustelua vaivaavista pätkäilmiöistä. Pätkätyöt tulivat jo ajat sitten jäädäkseen, nyt se pätkiminen on iskenyt ennen huolta ja harkintaa edellyttäneeseen ulkopolitiikkaan. Virallinen kanta ja asiantuntija-arvio esitetään mahdollisimman pian ja mieluiten tviitin mittaisena.

Tällainen tviitin mittainen totuus on osoittautunut yllättävän sinnikkääksi. Jos ja kun asiaa selvitettäessä myöhemmin ilmenee, ettei se ensimmäinen tviitin mittainen ajatus pitänyt paikkaansa, sanotaan, että noin periaatteessa niin kuitenkin olisi voinut olla. Kaikkihan on mahdollista.

Pirandello-vainaa tästä kyllä riemastuisi. Niin on, jos siltä näyttää – erityisesti jos väite riittävän monta kertaa toistetaan.

Yksi ja toinen on esimerkiksi ollut tietävinään, mitä Putin todella aikoo. Tämän tviitin mittaisen Putinin ympärille kerätään sinnikkäästi siihen sopivia tulkintoja; sopimattomat sivuutetaan, sillä ne kuuluvat muihin tviitin mittaisiin ajatuksiin. Kun sitten ryhdytään torjumaan tätä tviitin mittaista Putinia huomataan, että Putin todella toimii, kuten tviitin mittainen ajatus edellytti. M.o.t.

Viikon varrella vastaan tuli tviitin mittainen ajatus, että venäläiset eivät yritä kertarysäystä vaan murtavat hybridisti Suomen suvereniteettia vähän kerrallaan, palan sieltä toisen täältä. Loukkaavat ilmatilaa, ahdistelevat suomalaisaluksia ja erityisesti niiden ruotsalaisia matkustajia merillä, ostelevat maata strategisesti tärkeistä pakoista. Pääministeri tviittaa oitis, että Venäjältä on vaadittava selvitys välikohtauksesta, josta asiantuntevat tahot yhä ovat eri mieltä, oliko se välikohtaus ylipäänsä.

Suurin uhka näyttää tällä hetkellä kohdistuvan Ahvenanmaahan, Suomen ja Ruotsin historiallisesti tärkeään strategiseen siltaan. Valtamedia onnistui paljastamaan, että Venäjän presidentinhallinto oli hankkinut sieltä hulppean rantatontin. Ahvenanmaalaisille se ei ollut mikään uutinen enää, mutta olivat unohtaneet mainita asiasta mantereella käydessään.

Presidentinhallinto tietysti tarkoittaa tviitin mittaista Putinia. Naapurit tosin eivät ole havainneet tontilla mitään liikettä, mutta sotilasasiantuntijoidemme mielestä se on selvä todiste, kuinka pirullisen taitavasti venäläiset hallitsevat maskirovkansa. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Että lomatontti muka? Uskoo kuka haluaa.

Miten tämä Putinin poliittinen läsnäolo Ahvenanmaalla on jäänyt valppailta ruotsalaisilta huomaamatta, sitä en ymmärrä. Yksityishenkilönähän tämä tviitin mittainen Putin ei voi esiintyä ja kaveritkin julistetaan julkisiksi subjekteiksi aina kun asiat sitä vaativat. Mutta ehkä ruotsalaisten signaalitutkimuksen keskus tietää, jotakin, mitä ei ole meille kerrottu.

Ja millä pirulla ne ylipäänsä ovat voineet Ahvenanmaalta maata ostaa, kun se kantasuomalaiseltakin vaatii erinomaisia koukeroita? Olisikohan se tviitin mittainen Putin onnistunut juonimaan itselleen kotipaikkaoikeudet noin kaiken varalta, Venäjä kun on menossa asiantuntijoiden mukaan vääjäämättä kohti tuhoa.

Näyttää siltä, että tämä tviitin mittainen Putin liikkuu Suomessa kuin Lenin aikanaan. Kekkosen aikana opetusministeriö toteutti miljoonatutkimuksen selvittääkseen, kuinka monta kertaa Lenin kävi Suomessa. Oli presidentti tullut sanoneeksi puheessaan väärän luvun. Ehkä nämä tviitin mittaiset Putininkin liikkeet selviävät aikanaan, kunhan Suomi taas jälleensuomettuu.

Mihinkään suurempaan huoleen ei toistaiseksi ole aihetta, sillä eduskunnan aina valpas puolustusasiain valiokunta on ryhtynyt toimeen. Puolustusvoimilta ja suojelupoliisilta pyydetään tietoja siitä, minkälainen strateginen uhka Suomeen kohdistuu venäläisten selvästi hybridien kiinteistökauppojen vuoksi.

Valiokunnan puheenjohtaja puhuu kieli keskellä suuta, jotta kansalaiset eivät hermostuisi mutta ymmärtäisivät kuitenkin seurata valppaasti, ilmestyykö naapuritontille venäläisiä asukkaita hybrideissä aikeissa. Erityisesti on pidettävä silmällä, etteivät nämä tontinomistajat häiritse mahdollista liikekannallepanoa.

Yritin tuoreeltaan miettiä, miten nämä tviitin mittaiset putinistit Suomen liikekannallepanoon puuttuisivat, mutta toistaiseksi minulla ei ole asiantuntevaa arvioita asiasta. Mutta itse ajatus pelottaa: uusi Donetsk Kouvolassa ja Luhansk Riihimäellä?

Valiokunnan puheenjohtaja on sitä mieltä, että joissakin tapauksissa valtakunnan turvallisuuden kannalta olennaisia maakauppoja voitaisiin purkaa. Jos myyjä ei tätä isänmaallista tehtävää hoida, valtio voisi pakkolunastaa kyseiset kiinteistöt.

Juristeille tässä ainakin on luvassa töitä. Mutta itse ajatus on kiintoisa. Samaa periaatetta voitaisiin ehkä soveltaa myös Karjalan kannaksella ja pakkolunastaa takaisin Suomen puolustukselle strategisesti tärkeät alueet, jotka maaliskuussa 1940 joutuivat venäläisten haltuun. Minusta vaarivainaan mökinpaikka Apustenmäellä Kirvussa on ehdottomasti Suomen puolustuksen kannalta vitaalissa kohdassa.

Tähän puolustuspoliittiseen tonttipolitiikkaan liittyy yleisempi maanpuolustuksellinen näkökohta. On nimittäin keksittävä, miten nämä hybridit grynderit erotetaan sellaisista venäläisistä siviileistä, jotka hyvässä uskossa ovat hankkineet turvallisen ja hyvin varustetun kakkosasunnon Suomesta. Vai onko kaikkia epäiltävä lähtökohtaisesti?

Ehkä puolustusasiain valiokunta laatii jonkinlaisen listan sellaisista tunnusmerkeistä, joiden perusteella kansalaiset voivat tehdä ilmoituksia epäilyttävistä tontinomistajista. Supo ehkä perustaa sitä varten palvelevan puhelimen, johon ilmiantoja voi tehdä. Anonyymisti tietysti, ettei isänmaallista tekoa leimata oitis russofobiaksi. Mihinkään sellaiseen puolustusasiainvaliokunta ei tietysti halua ryhtyä. Toimeenpano kun kuuluu maan hallitukselle.

Tämän hybridin turvallisuusuhkan voisi tuoda kätevästi suuren maailman tietoisuuteen taiteellisin keinoin filmaamalla klassisesta The Body Snatchers elokuvasta viidennen version Suomessa. Näyttelijät ovat jo omasta takaa. Renny Harlin ehkä saisi Hollywoodin lämpenemään asiasta.

Olen yrittänyt miettiä, että miten se Suomen suvereenisuus tällaisten tviitin mittaisten ilmiöiden paineesta murentuisi. Viranomaiset ovat valppaasti puuttuneet asioihin, joten mitään pysyvää ylitsekäymistä en ole havainnut. Naapuri häiritsee, mutta ei se tarkoita, että ne muuttaisivat saman tien meille asumaan.

Syvempään huoleen on syytä toki siinä tapauksessa, että elämme tviitin mittaisen suvereenisuuden suojissa. Se tietysti kellahtaa kumoon kuin rivi dominopalikoita ensimmäisestä tviitin kokoisesta kolhusta. Kollaa ei enää kestä. Ja se lienee tviitin mittaisen ajattelun tarkoitus. Luodaan pienestä asiasta iso julkinen resonanssi, tviitin mittainen tulevaisuus, josta meidät pelastaa vain tviitin mittainen ratkaisu. Sitä varten on järjestettävä tviitin mittainen kansanäänestys siinäkin tapauksessa, että tviitin mittainen Ruotsi ei näytä meille tietä turvallisempaan tulevaisuuteen.

Eikä siitä kannata välittää, jos Ruotsi jossakin muussa asiassa näyttää meille tietä. Se kuuluu toiseen tviitin mittaiseen ajatukseen. Teemme nimittäin itse omat ratkaisumme.

Näin on, miksi kantaa huolta? Lehdet myyvät, poliitikot ja asiantuntijat saavat ansaitsemaansa tviitin mittaista julkisuutta. Ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vahva virta vapaa alkaa vakuuttavasti tosiasiaväitteellä: Jos…

Ehkä minunkin pitäisi siirtyä tviitin mittaisen historiankirjoituksen pariin ja selvittää, missä olisimme nyt, jos Kuusisen hallitus olisi 1939 päässyt puna-armeijan pakaasissa Helsinkiin asti. Tai edes Kymijoelle, sillä olin silloin väärällä rannalla, siellä Vanhassa Suomessa, jonka tuo tviitin mittainen Putin ilman muuta nyt aikoo ottaa takaisin. Täytyy harkita, siitä saisi aikaan vetävän kirjan. Mummoni ja tviitin mittainen Putin.

Periaatekysymyksissä ei venkoilla, Herra Presidentti

Tags

Niinistö

Jos olen oikein ymmärtänyt Yhdysvaltain ulkopoliittisen johdon lausunnot, ilmahyökkäyksiin Syyriaan riitti ilmoitusmenettely sen vuoksi, ettei maassa ole legitiimiä hallitusta.

Eihän se näin voi mennä, jos edes jonkinlaista kansainvälistä järjestystä yritämme pitää yllä.

Samalla tavoin Stalin ilmoitti julkeasti talvisodan alkaessa 1939, ettei Suomessa ollut legitiimiä hallitusta, joten sen suvereniteetista ei tarvinnut välittää. Kreml asetti Kuusisen nukkehallituksen ja kokosi osin vankileireiltä Suomen vapautusarmeijan, joka jäi odottelemaan, että puna-armeija raivaisi sille tien Helsinkiin.

Me olemme poliittisissa suhteissa ulkovaltojen hallituksiin ja pidämme niihin sitä varten diplomaattisuhteita. Jos meno ei meitä miellytä, voimme katkaista diplomaattisuhteemme. Mutta se ei vapauta meitä kunnioittamasta kerran tunnustamamme valtion suvereniteettia. Sen menettäminen on paljon isompi ja monimutkaisempi prosessi.

En tunne minkäänlaista myötätuntoa ISILiksi itseään kutsuvia terroristeja enkä myöskään Assadin hallintoa kohtaan. Jos Irakin hallitus pyytää apua, kukin voi harkita, antaako sitä. Mutta pyytämättä tulevaan sotilaalliseen apuun suhtaudun äärimmäisen epäluuloisesti. Me olemme sen itse suurin uhrauksin torjuneet, miksi sallisimme sen muualla, jos kerran arvopolitiikkaa harjoitetaan.

Selvää on, ettei YK nykyisessä tilanteessa kykene antamaan lupaa hyökätä Syyriaan. Assadin hallinnolta sellaista lupaa ei haluttu kysyä, joten käytetään vahvemman oikeutta.

Presidentti Niinistö kiersi tämän pulman vetoamalla siihen, ettei hän tunne riittävästi kansainvälistä oikeutta osatakseen sanoa, onko ilmahyökkäyksillä Syyriaan oikeudellisia perusteita. Jos presidentti ei tiedä, hänen tehtävänsä on ottaa selvää ja sen jälkeen ilmaista meidän yhteinen perusteltu kantamme asiaan. Suvereenisuuden kunnioittaminen on yksi nykyisen kansainvälisen järjestyksen perusasioista. Sen kanssa ei ole syytä venkoilla.

Olemme hyvin perustein ja poikkeuksellisen suorasanaisesti arvostelleet Venäjän toimia Ukrainassa. Siksi nyt on tarkoin harkittava ja perusteltava, miten voimme osallistua ISILiä vastaan koottavaan kansainväliseen koalitioon. Syrjään tuskin voimme jäädä, mutta oikein tai väärin, minun maani, ei pitemmän päälle vetele.

Poliittisesti suurin riski piilee valmisteilla olevan laajan kansainvälisen koalition mandaatissa, sillä se on tarkoituksellisen epämääräinen. Pohjana on Irakin hallituksen avunpyyntö, minkä nojalla sotatoimia voidaan käydä sen alueella. Yhdysvallat on kuitenkin arabiliittolaisineen ulottanut ilmaiskut ja maasotatoimien tukemisen Syyrian puolelle. Kun edessä on hyvin pitkä ja monimutkainen kampanja, Irakin koalitioon ryhtyneet valtiot joutuvat ennen pitkää vedetyksi mukaan Syyrian sisällissotaan. Sen tavoitteena on Assadin hallinnon kukistaminen.

Suomi mitä ilmeisimmin osallistuu tai tulee osallistumaan ISIL- koalitioon Irakin mandaatin pohjalta. Siksi olisi syytä arvioida avoimesti kampanjaan liittyvät riskit ja velvoitteet, mieluummin etukäteen kuin kertomalla, että on jo sovittu.

Poliittista puhetta Ukrainasta

Suomen Ukraina -politiikka näyttää juuttuneen siihen samaan päättämättömyyden tilaan, josta ulkoministeri Tuomioja kipakasti moitiskeli unionia. Pakotediplomatia on kääntymässä kauppasodaksi. Uusilla pakotteilla EU ei tosin juuri nyt Venäjää uhkaile sen vastatoimista huolimatta, mutta painostaa kuitenkin latinalaisen Amerikan maita, jotta ne eivät elintarveketoimituksillaan tukisi Venäjän tuontikieltopolitiikkaa.

Venäjä pyrkii ilmeisesti torjumaan lännen pakotediplomatian aiheuttamalla kauppapoliittisilla täsmäiskuilla markkinahäiriöitä ja eturyhmien sisäpoliittista vastarintaa EU-maissa sekä horjuttamalla epätasaisesti jakautuvilla vastatoimilla lännen yhtenäisyyttä. Kotimainen hälymme pakotepolitiikan kustannuksista viittaa siihen, että tilanne on vaikeasti hallittavissa.

Kreml haluaa ilmi selvästi irti Yhdysvaltain ja EUn sanelupolitiikasta, joka on edellyttänyt, että talouspakotteet välttääkseen Venäjän on luovuttava tukemasta Itä-Ukrainan separatisteja. Venäjä puolestaan katsoo, että neuvottelujen sijasta länsivaltain tukema Ukrainan hallitus hakee sotilaallista ratkaisua Itä-Ukrainassa. Poliittinen haarukka on siten niin epämääräinen ja leveä, ettei neuvottelujen edellyttämää poliittista tahtoa ilmene kummallakaan puolella riittävästi. Eikä tällaisessa tilanteessa jää tilaa myöskään välitys- tai sovittelutoiminnalle.

Jonkinlainen poliittinen läpimurto voi syntyä humanitäärisen avun toimittamiseksi sodan jalkoihin jääneille Ukrainan siviileille. Venäjä tosin teki asiasta niin suuren arvovaltakysymyksen, että siviiliväestön tarpeet saattavat jäädä valtapolitiikan varjoon kuten tapahtui malesialaiskoneen alasampumisen tutkinnassa. Arvoyhteyttään korostavalle EU: lle tällainen humanitäärinen umpikuja olisi poliittisesti äärimmäisen kiusallinen ja moraalisesti rapauttava, minkä varaan Kreml ilmeisesti on siirtonsa laskenut.

Tässä on se vaara, että vetoamme Ukrainan koskemattomuuden ja yhtenäisyyden puolesta, mutta toimitamme apua vain oikeanlaisille ukrainalaisille. Humanitäärisen avun kansainvälisen regiimin toimintakyky on nyt ehdottomasti turvattava. Tuon seikan niin presidentti kuin hallituskin olisi voinut suoraan sanoa.

Presidentin ja hallituksen tiedonanto ei poliittisesti tarjonnut mitään uutta. Pakotediplomatian mukaisesti edellytetään, että neuvottelujen aloittamiseksi Venäjän on lopetettava separatistien tukeminen. Jos se todella on muuta kuin EUn yhtenäisyysretoriikkaa, olisi syytä sanoa täsmällisemmin, mitä Kremlin tulisi tehdä, jotta ehto täyttyisi.

Tiedonanto on pakotepolitiikan osalta – ehkä harkitun – epämääräinen.

“Näissä olosuhteissa Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden ainoa mahdollisuus on ollut vedota ja vaikuttaa Venäjään kohdistamalla siihen toimia, joiden tarkoituksena on saada se muuttamaan toimintalinjaansa.”

“On ollut” voi tarkoittaa, että ei ole enää, tai sitten se voi tarkoittaa, että se on sitä edelleen.

Pakotepolitiikan syveneminen kauppasodaksi riippuu nyt siitä, onko tuo pakotediplomatian poliittinen mekanismi edelleen voimassa vai onko neuvottelujen osalta syntymässä jonkinlainen uusi tilanne. Vanhassa pysymiseen viittaa se, että Suomen ulkopoliittinen johto sysää pääasiallisen syyn kauppasodasta Venäjälle. Myönnetään, että unioni aloitti pakotteet ja että Venäjä sorvasi vastapakotteita, mutta vastuu pakotediplomatian seurauksista kuuluu kuitenkin sen kohteelle.

Yhtä lailla arvoituksellinen on ulkopoliittisen johtomme näkemys pakotepolitiikan “kohtuuttomista” seurauksista:

“Jos vaikutukset kohdistuvat kohtuuttomalla tavalla yksittäisiin maihin, kuten Suomeen, on tilannetta mahdollisuus tarkastella unionin tasolla.”

“Unionin tasolla tarkastelu” voi tarkoittaa ihan mitä tahansa tai ei mitään. EUssa syntyy varmaankin pitkä keskustelu siitä, mikä voisi olla kohtuuton seuraus unionin yhteiseen politiikkaan osallistumisesta. Euron osalta näkemys oli se, että yhtenäisyys oli pidettävä, maksoi mitä maksoi. Ja mikä sitten on kohtuuton kustannus unionin Ukrainassa omaksumista pyrkimyksistä?

Yhtä lailla on vaikea nähdä, miksi Suomen hallitus korostaa kahdenvälistä keskusteluyhteyttä Venäjälle, jos Moskovassa ei ole tarjottavana muuta kuin EUn yhtenäinen kanta.

Sinänsä hyvä on, että presidentti ja hallitus muistuttavat, että Ukrainan kriisissä on kysymys paljon muustakin kuin Itä-Ukrainan asemassa. Näistä Kiovan hallituksen mutta myös sen siipiensä suojaan ottaneen EUn velvoitteista ei ole juurikaan ole viime aikoina puhetta pidetty. Hyviä asioita iso liuta, mutta vain utuisia arvauksia siitä, miten niistä ylipäänsä selvitään kun jo Itä-Ukrainankin osalta talous pyrkii pakkasen puolella ja sisäinen sopu rakoilee. Ins blaue hinein.. sanovat saksalaiset. Taivaan sineen…

Si vis pacem…

 

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on Ukrainan kriisin vuoksi ottanut roimasti lisää kierroksia. Jytinä on kova, mutta vaunu pysyy paikoillaan. Olemme virallisesti luopuneet liittoutumattomuudesta, liittoutumisvaihde on siis päällä, mutta poliittinen kytkin pysyy pohjassa. Kenties se on peräti jumiutunut sinne, kuten James Masihiri epäilee.

Kultarannan keskusteluista jäi sellainen yleisvaikutelma, että illuusiota poliittisesta liiketilasta yritetään pitää yllä selvittämällä, miltä aikaisempi Nato-selvitys näyttää nyt. Muistui siitä mieleeni vuosikymmenien takainen juttu, jonka pohjoiskorealaiset isännät kertoivat yrityksistään kehittää kotimainen traktori. Ostivat jostakin ulkomailta mallilaitteen, purkasivat sen ja kopioivat osat. Traktori siitä tuli, mutta jostakin syystä se kulki vain taaksepäin. Politrukit nauroivat makeasti päälle, ne insinöörit! Eivät kuitenkaan kertoneet, mitä niille insinööreille tapahtui, kun tärväsivät Suuren Johtajan viisaan neuvon.

Presidentti Niinistö on hänelle ominaiseen tapaan viittoillut epämääräisesti siihen suuntaan, että muitakin vaihtoehtoja kuin Nato voitaisiin pohtia. Syntyykö EUn turvatakuista muuta kuin korupuheita?

Olemme nyt siis samassa tilanteessa kuin korealaiset traktorintekijät. Suuri Johtaja neuvoo selvittämään, me insinöörit teemme sen, mitä osaamme. Aika näyttää, minne suuntaan lähdetään.

Mutta rohkenen olla optimisti.

Olen monen muun tavoin kyllästynyt vatvomaan Naton 5. artiklan vapauttavaa vaikutusta ja velvollisuuttamme kuulua Natoon siihen kuulumisen vuoksi. Jospa jätetään se para bellum turvallisuuspolitiikkamme sokkeliksi ja keskitytään niihin      ylärakenteisiin. Si vis pacem, rauhantilaa lujittaen, siis.

Vanhan sadankomitealaisen sielua sykähdytti Rysky Riiheläisen rauhaakiitos -kampanja. Logossa sijoittuu hienosti sydän vanhojen harakanvarpaiden väliin. Lähtivät nämä uudet aktivistit kuin Castron sissit Tehtaankadulle, ei paljon mutta hyvää. Ja ennen kaikkea: puhetta siitä miten rauhaa pidetään yllä nyt, näissä oloissa ja meille sopivin menetelmin. Ketterää turpoa lisää!

Nato-optio joutaa näissä oloissa suomalaisen kansanvallan ulkomuseoon, puheeksi siitä, mitä muka ei ole.

On aika käydä erittelevä keskustelu siitä, mitä välineitä erilaiset liittosuhteemme tarjoavat sellaista epäsuoraa voimankäyttöä vastaan, joka on ilmeisin turvallisuusuhkamme Euroopassa.

Olemme yhtä lailla sitoutuneet EUn ja Naton kautta poliittiseen ja sotilaalliseen läsnäoloon myös muualla maailmassa. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, entiseen tapaan? Jospa yrittäisimme arvioida, miten näissä oloissa jatkamme sitä monenkeskistä vakauspolitiikkaa, joka muotoutui Yhdysvaltain poliittisen ja sotilaallisen hegemonian aikana. Terrorismin vastaiseen sotaan ryhdyttiin siinä käsityksessä, että hätä ei lue lakia; nyt se verhoaa perusarvojemme kannalta katsoen peräti kyseenalaisia käytäntöjä. Liberaalin interventionismin saldo alkaa yhtä lailla olla nähtävissä eikä se hyvältä näytä. Mitä tilalle?

Nato-optiosta jankuttamisen varjossa on tapahtunut paljon. Meillä on monitahoinen, dynaaminen liittosuhteiden verkko, olosuhteisiin nähden vakaat idänsuhteet ja avoin yhteistyö Ruotsiin päin. Itämeren parrasmaiden turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämisestä on esillä meidän kannaltamme katsoen kiinnostavia ideoita. Saksalaiset puuhaavat alueellista klusteria, siitä ehkä uuden saksalaissuuntaukseen kiinnekohtia. Amerikkalaiset tukevat yhtä lailla kahdenvälisillä sopimuksellaan Pohjolan ja Itämeren parrasalueiden monenkeskistä yhteistyötä. Sitä kautta tulee ohjautumaan amerikkalaisten suora etulinjan tuki ja myös heidän sotilaallinen läsnäolonsa.

Kattavan turvallisuuspoliittisen selvitystyön aineksia siis löytyy, kunhan keskustelun painopiste maltetaan siirtää asevaraisesta turvallisuudesta ketterän turvallisuuspolitiikan välineistön ja tavoitteiden suuntaan. #rauhaakiitos!

 

 

 

Kenen pokka pitää Ukrainassa?

Ulkoministeri Tuomioja esitti perinteiseen suomalaiseen tapaan Venäjän aikeita koskevan positiivisen hypoteesin, että valmiusharjoitukset ja joukkojen vahvistaminen Ukrainan rajalla ovat vastatoimi Naton voimannäytöille. Samoilla linjoilla liikkui Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen.

Normaalia menoa epänormaaleissa oloissa, siis?

Näin varmaan on, jos sitä siltä kannalta haluaa katsoa. Sekä Nato että Venäjä ovat tiivistäneet sotilaallista ja poliittista läsnäoloaan itäisessä Euroopassa. Osa siitä koskettaa myös Suomen välitöntä toimintaympäristöä. Suomi on jännityksen lisääntyessä pitänyt kiinni turvallisuuspoliittisista kumppanuussuhteistaan, joten siinä mielessä meistä on tullut Ukrainan kriisin osapuoli. Toistaiseksi pokka on pitänyt. Uusi  pääministerikin pani ulkopolitiikasta suunsa suppuun. Virallisesta pidättyvyydestä huolimatta ystävämme lännessä vetoavat kursailematta siihen, että Suomi ja Ruotsi harkitsevat Ukrainan vuoksi Nato-jäsenyyttä (Economist 21.6.2014). Niinhän se on, jos ei dementoida.

Tuomiojan positiivinen hypoteesi on varmaankin syytä ymmärtää yritykseksi hallita Ukrainan kriisin syvenemisen aiheuttamia jännitteitä idänsuhteissa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että siihen liittyisi poliittista vakauttamista pitemmälle meneviä pyrkimyksiä puoleen tai toiseen.

Entä se negatiivinen hypoteesi?

Onko Ukrainan presidentin rauhansuunnitelma kenties vain askel aseellisen kapinan kukistumisesta sisällissodan suuntaan?

Tällaisissa konflikteissa neuvotteluvaihe on usein osoittautunut pitkäksi ja veriseksi, kun osapuolet yrittävät vakiinnuuttaa asemansa voimakeinoin. Ukrainan kriisissä ei vielä ole päästy käsiksi varsinaisiin neuvotteluihin, sillä niiden osapuolijako on edelleen selvittämättä. Kiovan hallitus pitää kiinni sille sinänsä kuuluvista oikeuksista ja tarjoaa kapinallisille mahdollisuuden luopua vastarinnasta. Putin tuskin suostuu asevoimien loitontamissuunnitelmiin ilman poliittista vastasuoritusta.

Ollaan siis kuilun reunalla ja katsotaan, kumpi rohkenee hypätä. Lisäämällä sotilaallista valmiuttaan Kreml tekee selväksi, että väkivallan kierre syvenee, elleivät neuvotteluasetelmat selkiydy Poroshenkon julistaman tulitauon aikana. Siitä seuraa väistämättä uusi pakotekierros ja sotilaallisen vastakkainasettelun syveneminen.

Kiovan hallitus voi pelata Putinin kanssa upporikasta ja rutiköyhää vain länsiliittoutuman, erityisesti Yhdysvaltain vankkumattomalla tuella. Siinä mielessä Irakin vajoaminen Syyrian sisällissodan synnyttämään mustaan aukkoon ei lupaa hyvää. Obaman hallinnon huonojen vaihtoehtojen menu alkaa olla historiallisen pitkä, Sellaisessa tilanteessa liittolaisetkin joutuvat helposti ahtaaseen rakoon.

Kahden hatun politiikkaa

 

Venäjän ulkoministerin Suomen -vierailun aikana oma ulkopoliittinen johtomme tyytyi perinteiseen ylimalkaiseen tiedotuslinjaan. Sen siitä kuitenkin ymmärsin, että olemme lojaalisti EUn omaksumalla linjalla, noin suunnilleen kuten muutkin. Ukrainasta olemme siis Venäjän kanssa pääministerin johdolla monenkeskisesti eri mieltä, mutta presidentin johtamat kahdenväliset suhteet ovat silti hyvät.

Presidentti on pitkään ollut ulkopoliittisesti pääministerin varjossa, kun valtiosäännön uudistus poisti kahden lautasen ongelman EU -kokouksista. Nyt, hieman yllättäen, huomaamme, että monenkeskisten pakotetoimien hallitsemassa kriisissä presidentin profiili nousee kahdenvälisten idänsuhteiden sekä puolustuspoliittisten linjaratkaisujen ansiosta. On syntynyt kahden hatun ongelma. Kuka oikeastaan johtaa mitä ja missä tarkoituksessa?

Julki tihkuneista tiedoista paljastui kiintoisia pintavireitä idänsuhteiden tilasta.

Lavrovin vierailu täsmensi presidentti Niinistön aikaisemmin esittämää varausta, etteivät pakotteet estä Suomen valtiojohtoa pitämästä yhteyttä naapuriinsa. Nyt selvisi, että Venäjälle ei mennä, mutta ovet ovat avoinna, jos Kremlin isännät haluavat käydä täällä. Se on kokolailla pieni harmi, kun Putinilla kerran on suora puheyhteys EUn huippujohtajiin kaiken aikaa. Obaman kanssa juttu taitaa luistaa kankeammin.

Turun lehdistötilaisuudessa Lavrov puhui yllättävän pateettisesti. Suomi ei ole pettänyt naapuriaan. Se ei siis ole tehnyt jotakin mitä se olisi voinut tehdä. En ryhdy arvailemaan, mikä on jäänyt tekemättä, eikä se ole edes olennaista. Lavrov yksinkertaisesti ilmaisi, että luottamukselliset naapurisuhteet ovat vaikeista ajoista huolimatta kunnossa. Suomi ei ole erityistapaus, mutta on onnistunut harjoittamaan provosoimatonta liittolaispolitiikkaa Ukrainan kriisin aikana.

Onko tämä nyt sitten jälleen kerran nolo esimerkki venäläisten myötäilemisestä vai osoitus suomalaisesta valtiotaidosta? Huono homma, sanoo ulkopoliittinen altivisti. Kyllä se siitä, sanoo pragmatisti. Kipeistä asioista on helpompi puhua, jos naapurin hyviin aikeisiin luotetaan.

Ulkopoliittisen johtomme nuivahkon tiedotuslinjaan vuoksi joudumme arvioimaan idänsuhteidemme tilaa naapurin silmin. Lavrov nimittäin selosti kotimaassaan Niinistön kanssa käymiään keskusteluja yksityiskohtaisemmin.

Niinistö oli Lavrovin version mukaan vakuuttanut, että Suomi tuntee olevansa turvassa eikä halua lisätä alueen jännitteitä.

Lavrovin mukaan keskustelussa ilmeni myös, että jotkut poliitikot vertaavat Suomen tilannetta Ukrainaan ja katsovat, ettei kukaan voi olla turvassa, kun Venäjä käyttäytyy näin aggressiivisesti.

“Keskustelussa ilmeni” viittaa siihen, että jälkimmäisen näkökohdan otti esille Lavrov. Käytännössä tuo asetelma tarkoittaa, että keskustelun kohteena oli se, kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä Suomen valtiojohto on valmis tekemään Ukrainan kriisistä.

“Jotkut poliitikot” edustavat monenkeskisesti sitoutunutta idänpolitiikkaa, jonka mukaan Venäjän toiminta on yleisempi turvallisuusuhka. Ukraina on ensimmäinen dominonappula, jonka kaatumisen jälkeen ovat vuorossa Venäjän vanhat rajamaat eli Viro, Latvia, Liettua ja Suomi.
Tämän dominoteorian mukaan Suomen on liittolaispolitiikassaan ryhdyttävä kollektiivisiin vastatoimiin. Kumppanuusuhteiden tiivistäminen ja valmistautuminen hakemaan Naton jäsenyyttä ovat tämän monenkeskisen idänpolitiikan välineitä.

Dominoteorian mukaan Suomen puolustuspoliittisen linjaukset toisin sanoen kuuluvat kiinteästi EU-politiikkaan eli pääministerin vetovastuuseen.

Entä Niinistö?

Hän otti Lavrovin – kieltämättä johdattelevan – selonteon mukaan esille jo aikaisemmin esittämänsä kysymyksen Naton itärajan pitenemisestä, jos Suomesta tulisi Naton jäsen. Itämerestä tulisi suuressa määrin Naton sisämeri, jos Ruotsi kulkisi samaa tietä. Ja sitten esille astui Batmanista tuttu Kultarannan arvuuttelija. Niinistö kysyi, onko tämä tarpeen pohjoiseurooppalaisille ja miten Venäjä tähän reagoi.

Venäjän kantaa tietysti oli turha kysyä, se kyllä oli vähemmänkin valistuneiden tiedossa. Mutta “pohjoiseurooppalaisten” osalta Niinistö jätti vastaamisen vaivan vieraalle. Ja vieras tuli tietenkin siihen käsitykseen, että vastaus oli Niinistön mielestä kielteinen. Kun Venäjä ei kerran suoraan uhkaa Suomea, Naton jäsenyyttä ei tarvita.

Niinistö ehti Kultarannan seminaarissaan jo huomauttaa, ettei raja-argumentista voida tällaista johtopäätöstä vetää. Hän kuitenkin esitti Lavroville saman arvoituksen, joten jännitämme edelleen, mitä Niinistö sillä tarkoittaa vai tarkoittaako hän sillä mitään.

Niinistön ja Lavrovin keskustelun kulku oli joka tapauksessa sellainen, että Suomen Nato -jäsenyys rajautui kahdenvälisesti kysymykseksi. Sitä harkitaan, jos Venäjä uhkaa suoraan Suomea, ei solidaarisuudesta Kiovan hallitusta tai muita Ukrainan kriisin osapuolia kohtaan.

Mutta tämä ei vielä kumoa dominoteoriaa, sillä Lavrovin ja Niinistön keskusteluissa ei julki tulleiden tietojen perusteella puututtu turvallisuuspolitiikkamme toiseen lohkoon, kumppanuusuhteiden syventämiseen. Ne jäivät näin ollen presidentin ja pääministerin ulkopoliittisten valtaoikeuksien välimaastoon.

Odotamme nyt suurella innolla, miten Niinistö ja Stubb tätä kahden hatun politiikkaa pelaavat.