Paasikiven kaksi linjaa

Presidentti Koivisto sanoi keväällä 1984, ettei hän presidenttinä aikonut jatkaa mekaanisesti Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa, vaan pohtia, mitä hänen edeltäjänsä olisivat tehneet tässä uudessa tilanteessa. Julkisuudessa oli aivan oikein tulkittu, Koivisto lausui, ”että olen lähtenyt Kekkosen linjasta ja jossakin määrin kulkenut Paasikiveen päin.”

Koivisto ei, kuten monet muistavat, pitänyt siitä, että muut tulkitsivat hänen lausuntojaan, mutta puhui kuitenkin mieluusti niin, ettei sitä tulkitsematta voinut ymmärtää. Tässä tapauksessa Kekkosen linja tarkoitti samaa kuin kylmän sodan aikana virallistettu Paasikiven-Kekkosen linja.  Sen Koivisto siis aikoi jättää taakseen.  

Paasikiven seuraajien menettelytavoissa ilmeni myös painotuseroja. Koivisto kertoi, minne suuntaan oltiin menossa, mutta puhui vähemmän sitä, miten sinne päästään, ja milloin. Kekkonen sen sijaan sanoi, että linja on tässä, ja nyt sillä pysytään.

Myytti Paasikiven linjasta

Vielä Koiviston kauden alkaessa kenelläkään ei ollut selvää käsitystä, mikä se Paasikiven oma linja oikeastaan oli.  Paasikivi itse väitti keskeneräisiksi jääneissä talvisodan muistelmissaan sen ulottuvan autonomian ajan loppuun asti.  Eräät Jan-Magnus Janssonin kaltaiset asiantuntijat kuitenkin epäilivät, oliko tällaista pitkää linjaa ylipäänsä olemassa muutoin kuin jälkikäteen sommiteltuna poliittisena ohjelmana.  Jansson tiesi, mistä puhui, sillä hän oli Nya Arguksen piirissä ensimmäisenä hahmottelemassa 1950-luvun lopulla, miten Suomen ulkopolitiikka pysyvästi ankkuroitaisiin Paasikiven linjalle.

Politiikassa pysyvä on tietysti hyvin suhteellinen käsite.  Tässä tapauksessa se tarkoitti, ettei Paasikiven linja ollut vain sotien jälkiselvittelyyn liittynyt ylimenokauden ilmiö, vaan kylmän sodan oloihin sovitettu ulkopoliittinen periaateohjelma.       

Kysymys Paasikiven linjasta muuttui entistäkin epäselvemmäksi, kun hänen arkistonsa avautui 1984.  Koivisto epäili silloin, kuten Kekkonen ennen häntä, tokko Paasikiven päiväkirjoja kannatti vielä julkaista.  Valtio voisi ostaa ne, ja pitää omana tietonaan. Paasikiven yksityiset mietteet kun olivat kiusallisella tavalla ristiriidassa hänen julkisen linjansa periaatteiden kanssa.  Vielä vähemmin ne istuivat hänen jälkeensä virallistettuun Paasikiven-Kekkosen linjaan.  Tällainen seikka hermostutti tietysti venäläisiä.

Elettiin kuitenkin sellaisia aikoja, että Koiviston protesteista huolimatta päiväkirjat julkaistiin.  Reaali-Paasikivi joutui näin auttamattomasti ristiriitaan kylmän sodan ajan virallisen Paasikiven kanssa.

Eikä se riittänyt. Koivisto herätti kysymyksen, tarvitaanko mitään virallista linjaa ylipäänsä.  Riittää, kun presidentti kulloinkin sanoo, miten asiat ovat, ja miten nyt menetellään.  Paasikivelle tällainen ex tempore -presidentti ei varmaan olisi kelvannut, vielä vähemmän Kekkoselle.

Politiikan tutkijat ja ulkoministeriön virkamiesmandariinit väittelivät jo Kekkosen aikana Suomen ulkopolitiikan doktriineista.  Sellaista keskustelua ulkopolitiikkaa ohjaavista periaatteellisista näkökohdista käytiin muuallakin.  Kun tällaiset pohdinnat näyttivät etenevän karikkoisille vesille, Koivisto oikaisi meitä ennustajaeukkoja: Vain suurilla mailla on varaa periaatteellisiin kannanottoihin, pienten oli parempi sovittautua suurempien menoon.  Ulkopolitiikassa on tärkeämpää katsoa, minne ollaan menossa, kuin seurata, jääkö taakse suora vana.

Se oli kova veto, sillä suurin piirtein samalla tavoin Paasikivi talvisodan jälkeen moitiskeli Cajanderin hallitusta yleensä ja erityisesti ulkoministeri Erkkoa jääräpäisestä luottamuksesta oikeudellisten ja moraalisten periaatteiden voimaan kansainvälisessä politiikassa.  

Koiviston puheita tarkemmin tulkinneet kuitenkin huomasivat, että tämä vanha pankkimies pelasi edeltäjänsä tavoin varman päälle: Sillä oli kaksi erilaista Paasikiveä kapsäkissään! Toinen oli kylmän sodan oppimestari, linjanvetäjä; toinen tähyili ulkopoliittisesta märssykoristaan jotakin, mitä me muut emme nähneet tai osanneet katsoa. Se muualle tähyilijä saattoi ajatella aivan muuta kuin mitä hänen oma virallinen oppinsa edellytti.

Joku saattaa pitää sitä poliittisena kaksoispelinä tai teeskentelynä, toisten mielestä se oli valtioviisautta. Kiinteät näkemykset sopivat huonosti murroskausien politiikkaan, vielä hankalampia ne voivat olla pienen maan joutuessa suurpolitiikan pyörteisiin.  Mutta yhtä lailla voidaan sanoa, että epävarmoissa oloissa voi olla hyvä korostaa jatkuvuutta.  Se vakauttaa kansainvälistä asemaa ja tasaa suhdanteiden aiheuttamaa epävarmuutta.

Kylmä sota jäi historiaan kolme vuosikymmentä sitten, mutta muutoksen ja vakauden välisen tasapainon ongelma ei ole mihinkään kadonnut. Kylmän sodan oloihin sovelletulla Paasikiven linjalla ei tietysti sellaisenaan ole enää käyttöä, paasikiviläistä valtiotaitoa voisi sen sijaan hyvinkin vielä soveltaa. Mutta ei sekään ole mikään historiallinen vakio. Näistä oloista käsin tulkittuna syntyy eri tavoin järkeilevä Paasikivi, kuin mihin sotavuosien ja kylmän sodan sukupolvet tottuivat. Eikä se ole sellainen Paasikivi, minkä hän itse pyrki jälkipolville tarjoamaan.

Kylmän sodan valtiomiehelle on jo pystit pystytetty. Nyt voisi olla hyvä etsiä sortovuosien varjoon jäänyttä eurooppalaista fennomaania. Hän odotti pienille kansoille otollisempien aatteiden joskus nousevan johtavaan asemaan kansainvälisessä politiikassa. Idealisti Paasikivi kuulostaa peräti oudolta, mutta siitä on paljon merkkejä kylmän sodan realisti-Paasikiven pohdinnoissa. Oikea realisti näet asettaa kaksi kysymystä: Miten asiat ovat? Miten niiden tulisi olla? Ymmärtääksemme, miten Paasikivi itse tätä yhtälöä yritti ratkaista, meidän on presidentti Kekkosen tavoin asetettava lähteillemme kolme kysymystä: Mitä, miksi, ja minne?

Oppimestari

Oman poliittisen sukupolveni hyvin tuntema oppimestari Paasikivi syntyi kuin vaivihkaa elokuun alussa 1944, kun Naantalissa lomailevan Paasikiven puheille tuli ruotsalainen lehtimies, kuinka ollakaan, Svensson nimeltään.  Renessanssihahmolta näyttävä valtioneuvos esitteli hänelle rantapaviljongissa ulkopoliittisen ohjelmansa sodanjälkeistä aikaa varten. Suomen ulkopoliittinen probleemi oli Venäjä.  Siihen oli löydettävä ratkaisu välttämällä Venäjälle vihamielistä politiikkaa.  Sitä varten Paasikivellä oli täsmälliset punktit. 

Haastattelun ajoitus sattui kohdalleen, sillä samana päivänä presidentti Ryti jätti paikkansa Mannerheimille.  Marsalkan ulkopoliittisena oppilaana ja Stalinin suosikkina Paasikivi odotti pääsevänsä keskeiselle paikalle rauhanhallitukseen, mutta toisin kävi.  Historikus Paasikivi innostui samassa haastattelussa pohtimaan, miten sotilaiden virhearviot johtivat Suomen ja Romanian konfliktiin Neuvosto-Venäjän kanssa kesällä 1940 ja 1941. Se oli liikaa Hitlerin voittoon kesällä 1941 luottaneelle presidentti Mannerheimille.

Paasikivi ajautui puheliaisuutensa vuoksi, ja ilmeisesti myös muista syistä, poliittiseen paitsioon. Kaiken lisäksi hän huomasi aseleposopimuksen jälkeen syyskuun lopulla 1944 tohtori Urho Kekkosen radiopuheessaan noudatelleen samanlaista ohjelmallista linjaa, ”mutta Kekkonen meni pitemmälle.” 

Elokuun 1944 punkteja oli tämän vuoksi täydennettävä. Oivan tilaisuuden siihen tarjosi pääministerin radiopuhe seuraavana itsenäisyyspäivänä.  Lähtökohdaksi Paasikivi otti englantilaisen ”historioitsija-ajattelijan” – Sir Thomas Macaulayn (1800 – 1859) – näkemyksen, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.  Tätä totuutta vastaan oli turha ponnistella.

Maailmanhistorian suurin sota oli heittänyt suomalaiset laakson pohjalle.  Omat sodat oli hävitty ja Neuvostoliitto voimissaan. Tie tästä onnettomuuksien alhosta ylöspäin olisi vaikea. Siitä selvitäkseen suomalaisten oli nyt tunnustettava omaan elämänkulkuunsa ja tulevaisuuteensa vaikuttavat tosiasiat, ja sovittauduttava elämään niiden edellyttämällä tavalla.

Ulkopolitiikkaa hallitsi suhde suureen itäiseen naapuriin, Neuvostoliittoon. ”Se on meidän varsinainen ongelmamme, johon meidän on ratkaisu löydettävä ja josta kansamme tulevaisuus riippuu.”  Välirauhansopimus oli tunnollisesti täytettävä, mutta tulevaisuudessa oli mentävä sen säännösten yli ja luotava hyvät ja luottamukset suhteet suuren naapurin kanssa.  ”Epäluulot on poistettava, ystävyys perustettava.”

Tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa oli johdettava niin, ettei se kulkisi Neuvostoliittoa vastaan.

Linja näytti kylmän realistiselta.  Noudattamalla näitä idänpoliittisia periaatteita suomalaiset voisivat pitää venäläiset tyytyväisinä. Mutta venäläisten tyytyväisenä pitäminen ei suinkaan Paasikivelle riittänyt. Myös Suomen kansalla oli oikeus olla onnellinen, tai ainakin tyytyväinen omaan osaansa.  Ei naapureidensa armosta tai heidän suopeutensa vuoksi, vaan omien tosiasioidensa ja omien valtiollisten ongelmiensa ja elämänkysymystensä nojalla. Sillä oli oma historiallisen tehtävänsä, ja siihen perustuva oikeus pitää kiinni kansallisista erikoisuuksistaan, ihanteistaan, omasta luonteestaan ja elämänkatsomuksestaan, sekä omaan historiaan pohjautuvista perinteistään. Tämän tehtävänsä toteuttamiseksi Suomen kansan pitäisi kokonaisuudessaan, puolueisiin katsomatta suojata valtiollista itsenäisyyttään ja ulkoista riippumattomuuttaan.  Oli myös jatkettava vuosisataista yhteistyötä vanhojen pohjoismaisten demokratioiden kanssa, ja vaalittava niiltä periytyneitä yhteiskunnallisia rakenteita ja elämänkatsomusta. 

Paasikivi vakuutti luottavansa, että tämä vuosisatainen taloudellinen ja sivistyksellinen yhteistyö Ruotsin ja muiden pohjoismaiden kanssa voisi jatkua rinnan hyvien idänsuhteiden kanssa.  Tukittuaan aikanaan sodan hirviön kaikki nielevän kidan, eli maksettuaan sotakorvauksensa, suomalaiset pääsisivät vapaisiin taloudellisiin oloihin. Syksyn sumusta koittaisi uusi päivä jälleen vapaalle kansalle.

Kaikessa realismissaan Paasikiven puhe oli peräti ylevä julistus itsenäisen ja vapaan kansan oikeuksien puolesta. Ja mikä parasta, valvontakomission herrat nielivät sen sellaisenaan, tai melkein sellaisenaan, sillä komission puheenjohtaja Ždanov huomautti ainoastaan, että Suomi oli aallonpohjassa jo syyskuussa 1944, nyt oltiin matkalla ylöspäin. Paasikivi myönteli, kielikuvat pyrkivät olemaan laveanpuoleisia.

Erityistapaus, mutta ei poikkeus

Paasikiven ohjelmallinen työ huipentui puheeseen Yya -sopimuksen allekirjoittamisen johdosta huhtikuussa 1948.  Sopimusta sotilaallisesta yhteistoiminnasta ja avunannosta ei tehty ulkomaisten esikuvien mukaan, hän vakuutti.  Se oli omaleimainen, sui generis. Näin asia todella oli, Paasikivi sai neuvotteluissa tahtonsa läpi.  Mutta myös Stalin saattoi olla tyytyväinen, sillä sopimuksen keskeiset kohdat, sotilaallinen yhteistoiminta hyökkäyksen torjumiseksi ja konsultaatiot rauhan aikana hyökkäyksen uhkan torjumiseksi, olivat samankaltaisia, analogisia, muiden vastaavien sopimusten kanssa.  Ei Stalin aivan samanlaisia sopimuksia Romanian ja Unkarin kanssa edes vaatinut.

Siis hyvä kompromissi: Suomi oli erityistapaus, mutta ei poikkeus Neuvostoliiton rajanaapureiden joukossa.

Sopimus oli Suomen puolelta suuri poliittinen myönnytys, mutta ei kuitenkaan se ”suuren englantilaisen historioitsijan” tarkoittama tosiasia, jonka tunnustaminen olisi viisauden alku. Sopimus on vain sopimus, sitä voidaan muuttaa ja tulkita.  Se ei sitä paitsi muuttanut mitään, Paasikivi huomautti, sillä siinä vain kuvattiin, miten asiat joka tapauksessa etenisivät, oli siitä sopimus tai ei, jos jokin kolmas valta yrittäisi hyökätä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Sellaisessa tilanteessa suomalaiset tietysti tappelisivat vastaan, ja pyytäisivät Neuvostoliitolta apua, jos omat voimat eivät riittäisi.

Tätä geopoliittista välttämättömyyttä Stalin korosti jo syksyn 1939 neuvotteluissa.  Silloin Mannerheim neuvoi Paasikiveä ottamaan aloitteen neuvotteluissa ja tarjoamaan myönnytyksiä, jotka tyydyttäisivät neuvostohallituksen oikeutetut eli legitiimit puolustukselliset tarpeet.  Paasikivi teki niin, mutta yhteisymmärrys legitiimien tarpeiden rajaamisesta osoittautui mahdottomaksi.

Myös Mauno Koivisto tunnusti presidenttikautensa alkaessa, että Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittinen linja perustui sopimukseen sotilaallisesta yhteistoiminnasta ja avunannosta Neuvostoliittoon Suomen kautta suuntautuvan hyökkäyksen torjumiseksi.

Yya -puheessaan Paasikivi teki Stalinin maksiimin tarkoittamasta tosiasiasta opinkappaleen, doktriinin.  Kahden edeltäneen sodan perusteella suomalaiset ymmärsivät selittelyjä, mitä tuo joka tapauksessa tarkoitti.  Kun näin oli, oli asetuttava elämään sen mukaisesti.

Mutta jos ylevien aatteiden ja selkeiden periaatteiden voimaan ei voinut ulkopolitiikassa luottaa, kuten Paasikivi ja hänen seuraajansa Kekkonen ja Koivisto väittivät, miksi tämä periaate ei pätenyt niihin yleviin aatteisiin ja selkeisiin periaatteisiin, jotka kirjattiin Paasikiven linjaan ja sitä seuranneeseen Paasikiven-Kekkosen linjaan?

Vastaus on ilmeinen: Vika ei ole periaatteissa sinänsä, vaan siitä, voidaanko niitä noudattaa.

Herää myös kysymys, vakuuttiko Paasikivi ihan vakavissaan, etteivät suomalaiset ”koskaan” liity Venäjän vihollisiin, eivätkä ryhdy sitä vastaan sotimaan? Oliko hänen linjauksensa ”iankaikkinen”, kuten Suomi-Neuvostoliitto-Seuran lehti helmikuussa 1947 otsikoi haastattelun, jossa Paasikivi ensimmäisen kerran lausui julki yya-sopimuksen ydinajatuksen.

Eipä tietenkään, sillä Paasikivi ei ollut mikään perustuslaillinen dogmaatikko eikä liberaali tuulihattu vaan suomettarelainen.  Hänelle ”ei koskaan” tarkoitti, että näissä oloissa, ja yleisemmin tämän kaltaisissa oloissa, suomalaiset eivät koskaan ryhdy sotaan Venäjää vastaan eikä liity sen vihollisiin. Eikä se edes ollut totta, sillä suuri osa suomalaisista oli valmis sotaan, jos siihen otollinen tilaisuus tarjoutuisi.  Juuri siitä syystä tarvittiin Paasikiven oppi.  ”Joka tapauksessa” oli historiaan nojautuva tosiasia, mutta se oli myös poliittinen vaihtoehto, alternatiivi, jotta sotavuosien onnettomuudet eivät toistuisi.  Sitä tarvittiin, koska venäläiset eivät uskoneet suomalaisten kykyyn ja tahtoon estää alueensa käyttö Venäjää vastaan.

Jos Paasikiven ohjelma hyväksyttäisiin, siitä tulisi itsensä toteuttava ennuste.  Ellei, se jäisi tyhjäksi puheeksi.

Ohjelmallisten punktiensa avulla Paasikivi johti havaitsemastaan historiallisesta tosiasiasta poliittisen normin: Näin on, ja näin tulee olla.  Suomalaiset voisivat siis sanan voimalla korjata sen, minkä miekka oli rikkonut.

Paasikiven linjaus tarvittiin myös puolustuspoliittisista syistä.  Jotta Venäjä ei ryhtyisi omin voimin ja suomalaisilta lupaa kysymättä torjumaan Suomen kautta suuntautuvaa vihollisensa hyökkäystä tai sen uhkaa, oli parempi sopia heidän kanssaan etukäteen, miten sellaisessa tilanteessa toimitaan.  Se oli kuin käänteinen Nato-jäsenyys.  Kaiken varalta.  Suomen oman poliittisen ja sotilaallisen liikkumatilan varmistamiseksi mahdollinen yhteistoiminta ja avunanto porrastettiin niin, että Suomi säilyttäisi ensisijaisen oikeutensa puolustaa omaa aluettaan – joko yksin tai yhdessä.  Se on jokaisen suvereenin valtion perusoikeus ja velvollisuus.

Vahva liittolainen säästäisi toki venäläisten omia voimia, mutta siihen liittyi riski, että suomalaiset käyttäisivät armeijaansa Venäjän elintärkeiden etujen vastaisesti. Sehän oli juuri nähty kesäkuussa 1941. Elleivät venäläiset luottaisi suomalaisten vilpittömyyteen, he kaiken varalta pitäisivät Suomen armeijan tavalla tai toisella niin heikkona, ettei siitä olisi olennaista haittaa, kun neuvostoarmeija varmistaisi Suomen sotilaallisena etumaastona.

Paasikiveä tämä venäläisten platsdarm -huoli askarrutti jo sotia edeltäneeltä aikana. Juuri sen vuoksi Stalin sopi Hitlerin kanssa elokuussa 1939 etupiirijärjestelyistä Suomessa ja Baltian maissa. Samasta syystä marsalkka Mannerheim esikuntapäällikkönsä Erik Heinrichsin kanssa esitti jo talvella 1944 – 1945 ajatuksen yhteistoiminta- ja avunantosopimuksesta Neuvostoliiton kanssa. 

Ei Paasikiven vakuutus silti tarkoittanut, ettei Suomi koskaan voimakeinoin vastustaisi neuvostojoukkoja. Päinvastoin koko kylmän sodan ajan omaa puolustuskykyä lujitettiin avunantokynnyksen nostamiseksi ja vastentahtoisen avun torjumiseksi. Mutta sitä ei tietysti sopinut julkisesti sanoa. Se pysyi puolustuspoliittisena tosiasiana, josta venäläiset voivat itse vetää omat johtopäätöksensä.

Emissaari

Oppimestari Paasikivi rakensi idänpoliittisen ohjelmansa sotien jälkeistä aikaa sen perusteella, mitä hän poliittisena emissaarina oli sitä ennen oppinut.  Ulkopoliittisen kiertokoulunsa ensimmäisen jakson Paasikivi suoritti lähettiläänä Tukholmassa 1936-1939.  Oppimestarina toimi itse Mannerheim.  Oli Paasikivellä toki sitä ennen ulkopoliittista kokemusta itsenäistymisvuosilta ja Tarton rauhanneuvotteluista.  Mutta niitä hallitsi pääasiassa yksi kysymys: Miten päästä eroon Venäjästä, ja miten se voitaisiin pitää loitolla rauhan palattua?  Siinä asiassa oli hyötyä kokemuksista vanhasuomalaisen puolueen sisäpiirissä sortovuosina.  Kansainvälisten suhteiden historiasta hän oli lukenut paljon, varsinkin sodista ja vallankumouksista, mutta Tukholmassa hän vasta joutui toden teolla suurpoliittisen murrokseen, ja jopa sen osapuoleksi, eikä vain suursodan loppupelin ajaksi.  Se oli kova koulu.

Paasikivi teki alun alkaen selväksi, etteivät diplomaattien rutiinit hänelle kuuluneet. Hän toimisi kuin täysivaltainen ministeri, ei nimellisesti, vaan ihan oikeasti.  Sen takana oli Mannerheimin tahto.  Paasikiven tuli pehmittää poliittisesti Suomen ja Ruotsin välistä puolustusliittoa, jonka katveena oli Kivimäen hallituksen julistama puolueettomuuspolitiikka. Sotilasviranomaiset sopisivat keskenään salaisesta puolustusyhteistyöstä, ja varmistaisivat Suomen huoltoyhteydet Neuvosto-Venäjän kanssa mahdollisesti syttyvän sodan varalta.  Ajatus oli, että Ruotsin etummainen puolustuslinja työnnettäisiin Tornionjoelta Kymijoen linjalle.  Sota laajenisi, jos venäläisten hyökkäys yltäisi sinne asti.

Paasikivi oli vakuuttunut, että Suomi voisi järjestää kansainvälisen asemansa vain hankkimalla Neuvosto-Venäjälle poliittisen ja mahdollisesti myös sotilaallisen vastavoiman.  Ruotsi yksin ei siihen riittäisi, ja muut pohjoismaat olivat sotilaallisesti merkityksettömiä.   Tämän vuoksi pohjoismainen orientaatio voisi olla vain ylimenokauden ratkaisu, jotta Suomi voisi vakiinnuttaa asemaansa ja voittaa aikaa niin paljon, että Itämeren toista suurvaltaa Saksaa voitaisiin lähestyä suoraan. Näin ajatteli myös Mannerheim.

Mannerheimin toimeksiannon ohella Paasikivi paneutui syvenevään kansainväliseen kriisiin. Versailles’n rauhassa luotu kansainvälinen järjestys oli osoittautunut voittajavaltioiden virheeksi, ja jouti mennä, mutta mitä tulisi sen tilalle?  Tilanne oli Paasikivelle peräti pulmallinen, sillä Stalinin Venäjä ja Hitlerin Saksa olivat samalla asialla vanhan järjestyksen kumoamiseksi. 

Pienten valtioiden asema näytti siinä menossa peräti toivottomalta.   Niiden pitäisi jollakin tavoin yhdistää voimansa ja vedota maailman yleiseen mielipiteeseen, jotta suurvallat eivät näin hirmuisesti polkisi niiden oikeuksia. Mutta työ näytti toivottomalta.  Joukko oli peräti kirjava ja hajanainen, eikä ollut ketään, joka kykenisi sitä johtamaan.

Kesällä 1939 Mannerheim yllätti Paasikiven ajatuksella, ettei Neuvosto-Venäjällä kenties ollut mitään pitemmälle tähtääviä pyrkimyksiä kuin puolustuksensa vahvistaminen Suomenlahdella.  Paasikiven kuvitelmat Suomen ja Ruotsin ylitse Atlantin rannikolle ryntäävästä puna-armeijasta Mannerheim sivuutti sotilaallisesti mahdottomina. Paasikivi ei siihen oikein uskonut, mutta kysyi kuitenkin Tannerilta, olisiko Neuvosto-Venäjän kanssa mahdollista saavuttaa jonkinlainen poliittinen tilapäisjärjestely, modus vivendi.  Itse hän ei keksinyt, miten se olisi mahdollista bolševistisen Venäjän kaltaisen suurvallan kanssa.  Tanner ei ottanut asiasta suurempaa huolta.  Maailma ei voinut mennä niin järjettömäksi, että uuteen suursotaan ryhdyttäisiin.

Elokuun 1939 etupiirisopimus romutti kerralla Paasikiven toiveet vastavoiman hankkimisesta Neuvosto-Venäjälle.  Stalin näytti saaneen Suomen ainoalta mahdolliselta auttajalta vapaat kädet.   

Moskovan neuvotteluihin lokakuun 1939 alussa Paasikivi lähti eväinään Mannerheimin neuvo etsiä neuvostohallituksen kanssa modus vivendi niin, että Suomi omalta osaltaan tyydyttäisi Neuvosto-Venäjän legitiimit puolustukselliset tarpeet Suomenlahdella ja Karjalan kannaksella. Baltian maat olivat siihen jo taipuneet. Saksalta oli turha odottaa apua tai edes poliittista tukea.

Stalinin kolme linjaa

Moskovan neuvottelujen alkaessa lokakuussa 1939 Paasikiven toiveet modus vivendistä vahvistuivat. Stalin eteni kolmella neuvottelulinjalla.  Kahdesta ensimmäisestä, yleisestä avunantosopimuksesta ja alueellista yhteistoiminnasta Suomenlahden suojaamiseksi, hän luopui yllättävän helposti. Sen jälkeen neuvottelut keskittyivät kolmannelle linjalle, sotilaallisiin vakuuksiin Suomenlahden suojaamiseksi ja Leningradin lähipuolustuksen vahvistamiseksi.  Muistiossaan 14.10.1939 Molotov esitti neuvostohallituksen niitä koskevat vaatimukset.  Sotilaallisten vakuuksien lisäksi Molotov vaati kiinteätä poliittista yhteyttä Suomen ja Neuvostoliiton välille.

Neuvottelut kariutuivat hallituksen tiukkoihin ohjeisiin.  Paasikiven mieltä jäi painamaan ajatus, että Stalinin kolmannen linjan pohjalta olisi voinut syntyä neuvottelutulos, ellei Cajanderin hallitus olisi jääräpäisesti pitänyt kiinni periaatteistaan.  Olisiko hänen itse pitänyt esiintyä Helsingissä jyrkemmin myönnytysten puolesta?

Moskovan rauhan jälkeen maaliskuussa 1940 Paasikivi lähti emissaariksi Moskovaan järjestääkseen rauhansopimuksen toimeenpanon, ja otti sitten lyhyen pestin lähettilääksi.  Sitä jatkettiin syksyllä, kun Paasikivi ei keksinyt tehtävään ketään itseään sopivampaa.  Lähettiläskauden ohjenuoraksi tuli luontevasti modus vivendi Moskovan rauhanehtojen pohjalta.  Molotov vakuutteli, että se kyllä riittäisi, mutta Baltian maiden miehityksen jälkeen Paasikivi ymmärsi, että se tie oli loppuun kuljettu.

Baltian maiden miehityksen jälkeen elokuun alussa 1940 kävi ilmeiseksi, ettei yhteisymmärrys Moskovan rauhan ehtojen täyttämisestä riittäisi.  Oli aika etsiä laajenemishaluiselle neuvostohallitukselle suurpoliittinen vastavoima. 

Elokuun alussa 1940 Paasikivi kävi Helsingissä Molotovin toivomuksesta taivutellakseen Väinö Tannerin lähtemään hallituksesta.  Tanner lähti, kun venäläisten lisäksi myös saksalaiset pitivät sitä suotavana.  Samalla matkalla Paasikivi sai sotakabinetin kokouksessa tietää, että Saksa ottaisi Suomen siipiensä suojaan.  Se oli suuri henkilökohtainen helpotus, mitä ei kuitenkaan sopinut näyttää Moskovassa.  Paasikivi jatkoi kaksoispeliään Moskovassa seuraavaan kevääseen asti.  Oli vältettävä konflikteja venäläisten kanssa ja joustettava vähäisemmissä asioissa, kunnes Saksalta saataisiin varmat ja sitovat vakuudet.

Se oli jonkinlaista sovellettua vanhasuomalaisuutta.  On yritettävä selviytyä tavalla tai toisella, kunnes olosuhteet muuttuvat edullisemmiksi.

Kiista Mannerheimin kanssa Petsamon nikkelipolitiikasta ja mahtipontiset erosähkeet ulkoministeriölle veivät Paasikiven poliittiselle sivuraiteella keväällä 1941, ei tyystin syrjään, mutta loitolle vallankäytön ytimestä. Ilmeisesti hänen myönnyttelyn taitojaan ei muutoinkaan katsottu tarpeelliseksi, kun asiat jätettiin asein ratkaistaviksi.

Historikus

Eläkeläiseksi joutunut emisaari teki tilaa historikus Paasikivelle.  Hän paneutui tarmolla pitkään vireillä olleeseen muistelmanhankkeeseen.  Tarkoitus ei ollut muistella omia elämänvaiheita, vaan kertoa oman valtiollisen toiminnan kautta, mitä politiikka oikeastaan on, ja miltä Suomen ulkopolitiikka näytti, kun sitä tarkasteltiin isommasta näkökulmasta käsin ja kansainvälistä politiikkaa hallitsevien tosiasioiden valossa. 

Kesäkuussa 1941 Paasikivi oli valmis panemaan kaiken peliin luottaen Saksan voittoon. Siinä maailmassa bolsevistisella Venäjällä ei olisi mitään sijaa, ja Venäjän uhka olisi muutoinkin eliminoitu monien miespolvien ajaksi. Suomi tosin joutuisi sopeutumaan Saksan ylivaltaan ja sen sanelemaan uuteen kansainväliseen järjestykseen, mutta se olisi kuitenkin kahdesta pahasta pienempi.

Ylimpänä oli tietysti huoli meneillään olevan hyökkäyssodan oikeutuksesta. 

Muistelmiaan varten Paasikivi laati kesällä 1941 yksityiskohtaiset muistiinpanot ruotsalaisen geopoliitikko Rudolf Kjellénin teoksista ja päiväkirjoista.   Erityisesti Paasikiveä viehätti Kjellénin ajatus valtiosta luonnollisena oliona. Se noudatti omaa sisäistä välttämättömyyttään kasvaa ja laajentua, käyttää valtaa oman alueensa ulkopuolella.  Ellei valtio kykene tätä viettiään toteuttamaan, se surkastuu ja kuolee pois.  Kaiken tämän se voi saavuttaa vain sodan avulla.

Sota kertoo totuuden, Kjellén väitti.  Sen Paasikivi aikoi todistaa vääräksi, ei edistys voinut olla pelkästään väkivallan varassa.  Mutta jos valtiollinen elämä todella noudattaisi elävän organismin kaltaisia säännönmukaisuuksia, sitä voitaisiin etsiä pysyviä tekijöitä sekä ymmärtää ja ennustaa luonnonilmiöiden tavoin ymmärtää.  Järjestys ja järki voisivat näin tarjota vastavoiman massojen liikkeiden arvaamattomuudelle ja poliittisten intohimojen oikuille. 

Tähän kjelléniläiseen järjestykseen verrattuna Hitlerin puhe valtiopäivillä tammikuun 1942 lopussa oli ”vihaa täynnä kuten puheensa aina.” Hitler julisti vahvojen (tüchtig) oikeutta ottaa paikkansa elämän prosesseissa.  Hän esiintyi, kuten saksalaiset yleensä, vahvemman oikeudella, mutta oli väärässä.  Ei sodasta selviä olemalla tuhti, sen ratkaisee ylivoima.  Juuri sen vuoksi suomalaiset hävisivät venäläisille, Paasikivi päätteli. 

Mutta Bismarck oli pulmallisempi kysymys.  Hän ymmärsi aivan oikein voimankäytön merkityksen kansainvälisessä politiikassa, ja onnistui sen seurauksena mullistamaan voimien tasapainon Euroopassa jäämättä silti vastavoimien uhriksi.  Mutta hänen seuraajansa eivät ymmärtäneet kohtuullisen voimankäytön periaatetta, minkä vuoksi englantilaiset pelastivat Euroopan omaa kulttuurista ylivoimaansa julistavien saksalaisten ylivallasta.  Paasikivi itse myönsi erehtyneensä, kun hän keväällä 1941 ei uskonut Hitlerin hyökkäävän Venäjälle.  Hän luuli Hitlerin välttelevän Bismarckin tavoin Saksalle kohtalokasta kahden rintaman sotaa.  Mutta Hitler yllätti, ja otti riskin.  Aika näyttäisi, kumpi olisi oikeassa, hän vai Hitler.

Hyvältä tuo uusi maailma Saksan siipien suojassa ei silti näyttänyt.

Päivälliskeskustelussa helmikuussa 1942 ministerit Henrik Ramsay ja Rolf Witting kuittasivat moraaliset näkökohdat politiikassa haihatteluksi.  Ulkopolitiikkaa voitiin hyvin tehdä ilman moraalia, Ramsay vitsaili.  ”Tämä kanta vie meidät onnettomuuteen,” Paasikivi päivitteli jälkikäteen.  Massojen politiikka ja agitaatio Saksassa ja Venäjällä olivat auttamatta valjastaneet poliittiset intohimot vallankäytön välineiksi.  Suursodan seurauksena kiihko vain yltyi ja villitsi jopa Suomessa muutoin järkevät ihmiset. Autonomian ajan lopun suomettarelaiset olivat kyllä reaalipoliitikoita, mutta tähän verrattuina heissä oli aimo annos idealismia. Vain suurvallat voivat suhtautua ulkopolitiikkaan näin kyynisesti.  Jos voima yksin määrää politiikassa, se merkitsee pienten loppua.

Kansallisfilosofi Snellman sai historikukselta kyytiä Hegeliltä omaksumiensa puolitotuuksien vuoksi. Oli peräti vaarallista väittää Suomen kaltaiselle pienelle kansalle, että sen tulisi seisoa omalla pohjalla ja luottaa vain itseensä.   Saksalaisille se saattaisi sopia, ja muille suurvalloille, mutta mistä Suomen kaltainen pieni valtio sellaisen voiman ottaisi, että se kykenisi omin voimin täyttämään Snellmanin viitoittaman historiallisen tehtävän?  Vain suurvalta kykeni ottamaan tappion riskin.  Pieni taisteli aina olemassaolostaan, varsinkin jos vastassa olisi Neuvosto-Venäjän kaltainen kumouksellinen suurvalta.  Apua oli sen vuoksi saatava muualta.

  Näissä oloissa sitä oli tarjolla vain Hitlerin Saksasta.  Pahimmassa tapauksessa siihen turvautuminen johtaisi aivan väärään ja puolustamattomaan maailmanjärjestykseen, mutta se olisi tulevaisuuden huoli.  Asiat menivät keväällä 1941 sille kannalle, että pienet eivät voineet muuta kuin unohtaa moraaliset huolensa, ja harjoittaa pelastukoon ken voi -politiikkaa.

Mutta kun Rytin ja Mannerheimin uhkapeli pitkittyi ja mutkistui, Paasikiven oli otettava huomioon sekin alternatiivi, ettei Saksa voittaisi. Hän oli silti sotakabinetin kanssa samaa mieltä, että sodan lopputulos oli yhä arvailujen varassa. Saksa saattaisi edellisen suursodan tavoin ennen tappiotaan nujertaa Neuvosto-Venäjän. Suomen kohtalo jäisi siinä tapauksessa sille suopeiden voittajavaltojen käsiin. Näin suursota jälleen voisi pelastaa Suomen pahimmalta, kuten se oli tehnyt Venäjän ja Japanin sodan seurauksena 1905 – 1906, ja ensimmäisen maailmansodan puhjetessa 1914. Omin voimin, ilman tällaisia suuria, heistä riippumattomia maailmantapahtumia, suomalaiset eivät olisi kummastakaan sortokaudesta selviytyneet, eivätkä he selviytyisi ilman sitä tästäkään kriisistä.

Itäinen valtiomies

Stalingradin katastrofin jälkeen kesällä 1943 historikuksen oli ryhdyttävä työstämään sellaistakin alternatiivia, että Neuvosto-Venäjä selviäisi saksalaisista.  Miten kävisi silloin Hitlerin kanssa liittoutuneille suomalaisille?  Paasikivi pysyi kuitenkin edelleen lojaalina sotakabinetin lykkäävälle politiikalle. Erillisrauhasta voitaisiin keskustella vain, jos länsivallat takaisivat poliittisesti ja kenties jopa sotilaallisesti Suomen sodanjälkeisen aseman.  Sotaa kannatti jatkaa loppuselvittelyihin asti, koska länsivaltain sananvalta lisääntyisi sodan edetessä.  Oli sekin mahdollisuus, että Neuvosto-Venäjä joutuisi kunnioittamaan Atlantin julistuksen periaatteita saadakseen jälleenrakennukseen apua lännestä.

Kaikkein huonoimmassa tapauksessa asiat olisi jälleen selvitettävä ilman välikäsiä suoraan Molotovin ja Stalinin kanssa. Mikä silloin neuvoksi?

Mieleen palasivat syksyn 1939 neuvottelut.  Oliko Stalin silloin vilpitön vakuuttaessaan, että kysymys oli vain Neuvostoliiton legitiimien puolustuksellisten tarpeiden tyydyttämisestä?  Tästä pulmasta Paasikivi kirjoitti Tannerille jo joulukuussa 1940.  Tanner epäili Paasikiven erehtyneen, kun hän piti syksyn 1939 neuvottelujen katkaisemista suurena virheenä.  Baltian maat valitsivat toisen tien, ja niille kävi kaikesta huolimatta huonosti.  Neuvostohallitus halusi Venäjän kaikki entiset alueet takaisin, eikä se antaisi sopimusten sitä häiritä.  Ensimmäinen myönnytys olisi tuonut uusia.  Paasikivi puolusteli. Baltian maiden rannikoiden joutuminen Venäjälle oli sotilaallisista syistä vain ajan kysymys.  Suomelle Stalin esitti aivan toisenlaisia ja kohtuullisia vaatimuksia.  Suomella on sitä paitsi aina ollut Venäjällä erilainen asema.  Bolsevikeilla oli aina myös ideologisia pyrkimyksiä, ”mutta jos bolsevikit olisivat vain imperialisteja, voisi – niin merkilliseltä kun se kuuluukin – heidän kanssaan järkevämmin keskustella,” Paasikivi pohdiskeli. Olettamus perustui Bismarckin näkemykseen, että hyvällä valtiomiehellä tuli olla poliittista silmää arvioida asioita oikein.”

Tanner saattoi kaikesta huolimatta olla Stalinin suhteen oikeassa, mutta varmasti sitä ei voitu tietää. 

Suomen aseman vaikeutuessa Stalingradin katastrofin jälkeen syksyllä 1943 Paasikiven ajatukset palasivat tähän toisenlaisen Venäjän mahdollisuuteen.  Voisiko sota kenties muuttaa bolsevistisen Venäjän muiden kaltaiseksi imperialistiseksi suurvallaksi?

Paasikivi ihmetteli jo välirauhan aikana, miksi Stalin niin henkilökohtaisesti paneutui syksyn 1939 neuvotteluihin.  Se oli hänen taholtaan kerrassaan poikkeuksellinen huomionosoitus. Jospa tämä bolsevikkijohtaja muuttuisi imperialistisen neuvostovaltion johtajana Bismarckin kaltaiseksi valtiomieheksi, joka ymmärsi ja osasi arvioida, miten voimaa käytettäisiin harkiten.

Kjellénin teoriat geopolitiikan pysyvistä tekijöistä näyttivät tukevan tällaista optimistista hypoteesia.  Jos politiikka olisi säännönmukaista, kestävää ja ennustettavaa, olisi helpompi erotella imperiumin luontaiset edut ja sopia, miten ne tyydytetään. Maailma olisi diktaattoreiden oikkujen ja massojen kiihkon sijasta järjellä hallittavissa ja aatteilla ohjailtavissa.

Itävaltalaisen Heinrich Friedjungin idea caesaristisesta imperialismista kuvasi hyvin Napoleonia ja Bismarckia, Paasikivi tuumiskeli, miksei se sopisi myös valtiomies Staliniin.  Tutkiessaan Moskovan -lähettiläänä bolsevistisen Venäjän historiaa ja neuvostoyhteiskunnan toimintaperiaatteita hän oivalsi, että Stalin harjoitti järjestelmällistä restauraatiopolitiikkaa palauttaakseen Venäjälle sen vallankumousta edeltäneen suurvalta-aseman.  Stalinismia voisi hyvinkin pitää caesaristisena vallankäyttönä, tai kenties jopa valtiotaitona, bolsevismin jälkeisen neuvostoimperiumin etujen valvomiseksi.  Suuren isänmaallisen sodan johtajana Stalin ottaisi joka tapauksessa paikkansa läntisten suurvaltain valtiomiesten rinnalla.  Kenties hän silloin muutoinkin sovittautuisi tavanomaisen suurvaltapolitiikan sovinnaissääntöihin.

Henkilökohtaisesti tällainen ajatus valtiomies Stalinista saattoi viehättää, tai jopa imarrella Paasikiveä sen vuoksi, että Stalin jäähyväiskäynnillä toukokuussa 1941 huomautti hänelle, että eivät näytä pitävän Teistä Helsingissä. Näin syntyi kuin luonnostaan sopiva poliittinen hajurako Saksaan sitoutuneisiin kotimaisiin sotapoliitikoihin.

Sitäkin tärkeämpää oli, että Friedjungin teorioiden valossa Stalinin geopoliittinen maksiimi voitaisiin selittää paremmin päin. Aikaisemmin Paasikivi ajatteli, että Stalin käytti silloin toiselta diktaattorilta saamiaan vapaita käsiä valloittaakseen ja bolševisoidakseen Suomen.  Mutta ceasaristinen valtiomies saattoi hyvinkin olla vilpitön vakuuttaessaan, että hän valvoi ainoastaan Venäjän legitiimejä puolustuksellisia etuja, ja tyytyisi niihin. 

Historia näytti tukevan tätä ajatusta: Suomi kiinnosti Venäjää Pietari Suuresta lähtien ensi sijassa sotilaallisista syistä. 

Ensimmäisen askeleen tällä caesaristisen imperialismin tiellä emissaari Paasikivi otti keväällä 1944 tunnustellessaan Tukholmassa erillisrauhan mahdollisuuksia.  Silloin hän oli Kekkosen tavoin jo menettänyt uskonsa länsivaltain mahdolliseen tukeen.  Puolan jako, Baltian maiden miehittäminen ja Suomen silpominen rikkoivat kiistatta Atlantin julistuksen periaatetta, etteivät liittoutuneet hyväksyisi väkivalloin muutettuja rajoja.  Länsivallat söivät kuitenkin sanansa jo Teheranin huippukokouksessa joulukuussa 1943, kun hyväksyivät liittoutuneiden rauhanehtojen lähtökohdaksi Neuvostoliiton rajat sellaisina kuin ne olivat Saksan hyökätessä kesäkuussa 1941.  Britit tunnustivat ne jo joulukuussa 1941.  Stalin puolestaan vakuutti, ettei hän aikonut tehdä Suomesta Venäjän maakuntaa, elleivät suomalaiset itse antaisi siihen aihetta.

Teheranin konferenssin jälkeen amerikkalaiset selittivät, että näin meneteltiin, jotta Suomi ei hyötyisi mitään sodastaan Saksan satelliittina. Puolalaisille, balteille ja moldovalaisille se oli laiha lohdutus, mutta Paasikiven käsityksiä suurvaltapolitiikan kyynisyydestä se vahvisti.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Suomi joutuisi jälleen selvittämään välinsä kahden kesken Stalinin ja Molotovin kanssa, Paasikivi turvautui viimeiseen keinoon, positiiviseen olettamukseen valtiomies Stalinista.  Hän vakuutti madame Kollontaille, että hänelle riittäisi Stalinin sana.  Ulkopuolisia vakuuksia tai välittäjiä ei tarvittaisi, asiat selvitettäisiin kahden kesken.  

Hypoteesi näytti pitävän paikkansa. Stalin irtautui kesällä 1944 sodasta samalla tavoin kuin talvella 1940: varmisti ensin sotilaallisen ylivoiman, ja tarjosi sitten rauhanehdot, jotka tyydyttivät neuvostohallituksen syksyllä 1939 esittämät puolustukselliset vaatimukset, ja korvasivat sen jälkeen syntyneet sotavahingot.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava

Sotilaallisesti uusi modus vivendi se oli valmis huhtikuussa 1948, kiinteä poliittinen yhteys oli sekin hyvällä alulla.  Tuntui siltä, että asiat lopulta asettuisivat, kuten positiivinen alternatiivi oletti.  Tanner oli sitä aiheetta epäillyt. Mutta juuri kriittisellä hetkellä, yya -neuvottelujen alkaessa luottamus kestävämmän yhteisymmärryksen mahdollisuuteen horjahti.  Paasikivi sai helmikuussa 1948 sai käsiinsä Yhdysvaltain ulkoministeriön saksalaisista asiakirjoista kokoaman julkaisun Saksan ja Neuvostoliiton suhteista 1939 – 1941.

Se herätti vanhan huolen: Voisiko Stalinin sanaan todella luottaa nyt, kun kaikkein vaikein asia olisi ratkaistava?

Jokainen historian lehti on ylipäänsä traaginen, Paasikivi pohdiskeli, mutta siitä huolimatta julki tulleet asiakirjat ylittivät odotukset.  Ne kelpaisivat vallan hyvin oppikirjaksi kahden suurvallan moraalittomasta ja likaisesta politiikasta. Ne myös osoittivat, miten häikäilemätöntä ja itsekästä ylipäänsä on nykyaikainen kansainvälinen politiikka. Se on pohjattoman kyynistä, täysin vailla ylevämpiä ajatuksia ja tunteita. Pienempiä kansoja siirretään, vaihdetaan ja myydään kuin karjaa tai hengettömiä esineitä.

Tunnottomien liikemiesten tavoin Ribbentropin ja Molotovin kaltaiset valtiomiehet rehentelivät tehneensä ”hyviä kauppoja”.  He pysyivät yhdessä kuin kaksi ryöväriä saadakseen tulevaisuudessakin ”tuntuvaa hyötyä” yhteistoiminnastaan.  ”En tahdo sanoa,” Paasikivi myönsi, ”että me pienet olemme parempia ihmisiä.”  Pienten kansojen asema vain oli sellainen, ettei niille tarjoutunut mahdollisuutta harjoittaa itse näin raadollista politiikkaa.

Eivätkä länsivallat olleet yhtään parempia, kun ne syksyllä 1938 jakoivat karkeasti Tšekkoslovakian. 

Suurvallat katsoivat olevansa kerrassaan vapaita kaikista ihmisyyden periaatteista ja johtosäännöistä. Ne toimivat ilman mitään ylevämpiä aatteita ja oikeudenmukaisuutta, rosvojen tapaan, kuten pyhä Augustinus aikoinaan sanoi.

Kaikkien ihmiskuntaa ohjaavien aatteiden edellä kulki verenpunainen valtioetu.

Valtiomies Paasikivi päätti kohota historian yläpuolelle, ja pitää kiinni optimistisesta hypoteesistaan, että Stalinin sanaan saattoi luottaa. Muistiinpanot natsiasiakirjoista haudattiin arkistomappiin odottamaan talvisodan muistelmien viimeistä revisiota. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Paasikivi jätti käsikirjoituksen siltä osin sodanaikaiseen asuun, ja ryhtyi rakentamaan pitkää linjaansa sortovuosien muistelmien avulla.  Niiden oli määrä todistaa, miten sortovuosien suomettarelaisten näkemykset Suomen ja Venäjän suhteisiin vaikuttavista pysyvistä tekijöistä pätivät yhtä lailla Suomen ja Venäjän suhteisiin kylmän sodan aikana, ja samalla tietysti yleisemmin kansainväliseen politiikkaan.Kestävä yhteisymmärrys Suomen ja Venäjän välillä olisi mahdollinen, jos kumpikin ottaisi huomioon geopoliittiset ja historialliset tosiasiat.  Näin suomalaiset voisivat järjestää asiat niin, että heidän valtiollinen itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa olisi myös Venäjän edun mukaista.

Ajatus pysyvistä tekijöistä geopolitiikassa oli merkittävä käänne Paasikiven ulkopoliittisessa ajattelussa, mutta sen takana saattoi myös olla jotakin henkilökohtaisempaa.

Hän syytteli sinnikkäästi Cajanderin hallitusta ja Erkkoa syksyn 1939 neuvottelujen epäonnistumisesta.  ”Annettiin maan liukua sotaan.”  Virhe oli siis tuottamuksellinen.  Olisi pitänyt silloin katsoa Stalinin kortit loppuun asti, sillä sodassa hänen kompromissina vaatimansa alueet menetettiin muutamassa päivässä.

Siitä virheestä seurasi toinen sota, kun hyvitystä ryhdyttiin hakemaan Hitlerin Saksan avulla.  Stalinin vilpittömyydestä tuli näin Paasikivelle henkilökohtainen arvovaltakysymys, jota sotasyyllisyystuomiot kärjistivät.  Tätä ahdistusta kevensi kenties ajatus, että Stalin muuttui hirmuisesta diktaattorista historiallisen Venäjän geopoliittisia tarpeita ja oikeuksia puolustavaksi valtiomieheksi.  Oliko hän vilpitön neuvotellessaan, vai ei, sillä ei ollut oikeastaan merkitystä näiden suurempien tarkoitusperien vuoksi.  Kokemattomat suomalaiset sen sijaan erehtyivät syksyllä 1939 asettamaan yleiset oikeutensa suurpolitiikan luontaisen järjestyksen edelle. 

Päiväkirjat ja muistiinpanot paljastavat näin ohjelmallisen ja johdonmukaisen Paasikiven taustalta poliittisen barokkihahmon, jonka puheista on vaikea erottaa, miten asiat ovat, ja miten niiden tulisi olla. Hän pohdiskelee, kauhistelee ja tuskailee kansainvälisen politiikan arvaamattomuutta ja äkkikäänteitä.  Hän kehittelee samoista tapahtumista erilaisia vaihtoehtoja, alternatiiveja, ja etsii yhdelle ilmiölle keskenään ristiriitaisia syitä. Pieniä valtioita ajan virta vie auttamatta mennessään, mutta silti pitäisi tehdä jotakin, jotta maailmassa joskus kauniimmat aatteet saisivat johtavan aseman.

Hän kokee olevansa historikus, oikeastaan, mutta katsoo, että historismi, varsinkin saksalainen, on kaiken pahan alkujuuri, sillä siinä ei ole mitään moraalia.  Asiat pitää ottaa sellaisina kuin ne ovat.  Silti hän mieluusti lainailee saksalaista Bismarckia valtiotaidon esikuvana, koska hänen sotiensa historia osoitti vakuuttavasti, miten voimaa pitää käyttää, jos sitä on käytettävissä, oikealla hetkellä ja sopivassa määrin. Imperialismi on hänen mielestään myrkkyä pienille kansoille, mutta se ei estä ihastelemasta brittiläistä imperialismia, joka osasi pitää yllä järjestystä ja tasapainoa Euroopassa, eikä vain omaksi edukseen, vaan yleisempien moraalisten näkökohtien vuoksi.

Amerikkalaisilla oli paljon kauniita aatteita ja ihanteita, sen hän myönsi, mutta Suomelle siitä ei ollut juurikaan hyötyä, sillä amerikkalaiset olivat liian kaukana, venäläiset liian lähellä, mutta saksalaiset olivat juuri sopivalla etäisyydellä, tai ainakin Preussin saksalaiset.  Venäjästä tämä historikus rakensi muistelmiinsa kolme versiota aina sen mukaan, miten suursota eteni: Yhden, bolševistisen, Hitlerin Saksan siipien suojassa 1941 – 1943, toisen, venäläisen, 1943 sen varalta, ettei Saksa voita, ja kolmannen, stalinilaisen, sitten, kun Saksa oli hävinnyt. 

Ajan hillittömän riennon vastapainoksi hän pohdiskelee valtiomiehen taitoa ja kykyä selviytyä jotenkin parempia aikoja kohti. Esikuvana saattoi olla kansakuntansa tappion alhosta nostanut Talleyrand, joka osasi salata todelliset aikeensa, ja ryhtyä yhteistoimintaan voittajan kanssa välttäen silti petturin maineen. Tai kenties Lordi Grey, brittiläisen tasapainopolitiikan taitaja.  Hän ymmärsi, mikä on voiman ja vastavoiman logiikka, ja millainen on poliittisen tasapainon laki.  Jos Venäjälle ei löytyisi suurpoliittista vastavoimaa, eivätkä Itämeren alueen suurvallat kaipaisi Suomen kaltaista poliittista puskuria, Greyn opeista ei kuitenkaan olisi apua. Hävittyjen sotien jälkeen oli selvää, että tarvittiin suomalainen Talleyrand, joka osaisi suitsia massojen intohimot, ja korjata ulkopolitiikassa kynällä sen, minkä Mannerheimin miekka oli rikkonut.

Voisi tietysti sanoa sen enempää kursailematta: Minä, Paasikivi.

Minun valtiolliseksi tehtäväkseni tuli osoittaa kansakunnalle, miten tästä sattuman ja välttämättömyyden, järjestyksen ja kaaoksen välisestä pulmasta selvittäisiin.