Merkelin eliksiiriä suomalaisten turpovaivoihin

Liittokansleri Angela Merkel lohkaisi vaalivisiitillään jonkinlaisen poliittisen reseptin, joka kenties sopii täällä ilmenneiden idänpoliittisten vaivojen hoitoon: Turvallisuuspolitiikkaa täytyy kehittää Venäjän kanssa, ei sitä vastaan. Eikä kysymyksessä ollut mikään lievittävä linimentti vaan tosi troppi.  Suomen tulee osoittaa samaa kovuutta Venäjää kohtaan kuin kaikki muutkin EU maat. 

E pluribus unum, monista yhdeksi, siis? 

Amerikkalaiset rakensivat oman amerikkalaisuutensa tuon saman periaatteen varaan lähes 200 vuoden ajan, kunnes kylmän sodan kylmimpinä vuosina päättivät luottaa kanssa-amerikkalaisten sijasta jumalaan. In God We Trust.

Merkelin reseptin mukaan elämme siis EU:ssa tuota ihmisten yhteen kuulumisen eli eurooppalaisen veljeilyn vaihetta. On oltava luja ulospäin, jotta luontainen moninaisuutemme ei koidu kaikkien tuhoksi. Merkeliltä tuollaisen viisauden hyvin ymmärtää. Onhan hän itse nähnyt, miten työlästä toistensa löytäminen on ollut sodan erilleen repimille saksalaisille. Ja siinä kuitenkin oli kysymys suuren kulttuurikansan ja voimapolitiikalla yhdistetyn valtakunnan jälleen yhdistämisestä. Oli jotakin, minkä varaan rakentaa. Euroopan unioni on siihen verrattuna tuulenpesä.

Historikuksen aina valpas vasen korva erottaa Merkelin reseptistä kaukaista bismarckilaista jylyä. Kovuudellahan se Saksa yhdistettiin, ei Venäjää vastaan vaan sen kanssa. Mutta huonosti siinäkin kävi, sillä Bismarckin piensaksalainen hanke kariutui hänen seuraajiensa suursaksalaisiin hullutteluihin ja kahteen maailmansotaan. 

Laaditaan siis kotimaista käyttöä varten sellainen hypoteesi, että Merkelin reseptin pohjarohtona on bismarckilainen E pluribus unum.  Sopisiko se todella myös meidän suomalaisten turpovaivoihin? 

Sinänsä metkaa, että tämä lyhytviestinnän aika tuotti turvallisuuspolitiikasta tviittikielisen lyhenteen, joka lähinnä tuo mieleen hernekeiton jälkivaikutukset ihmiskehossa. Perästä kuuluu.

Mutta otetaan nyt kuitenkin perinteinen turpoasiantuntijan ryppy otsaan ja yritetään suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. 😁

Merkel ei lehtitietojen mukaan sen tarkemmin täsmentänyt, oliko tuo hänen reseptinsä tarkoitettu yleisliittolaiseen käyttöön eli presidentti Niinistölle vai poskihalien terästykseksi rakkaalle Alexille. Pääministeri Stubb on tosi ponnekkaasti kyllä esiintynyt E pluribus unum- soittimilla, mutta niiden kutsuntojen henki kyllä on ollut, että yhtenäisyyttä kovuuden kautta vaaditaan pikemminkin Venäjää vastaan kuin sen kanssa.  Ja hinnasta tinkimättä. 

Presidentti Niinistö sen sijaan on reippaasti kannattanut hassujakin ajatuksia eurooppalaisesta kovuudesta sinänsä ehkä hyvässä tarkoituksessa, muistuttaakseen, että tuo E pluribus unum tarkoittaa eurooppalaista liikettä. Atlanttinen yhteyshän on jo korkeampien voimien varassa. Jospa Niinistön verkottuva turvallisuuspolitiikka tarjoaisi jonkinlaisen reaalipoliittisen vaihtoehdon sille julistukselliselle arvopolitiikalle, joka Venäjän heikkouden vuosina siivitti europuhetta täällä Suomessa. Siitähän nämä nykyiset turpovaivat alkunsa saivat.

Voisiko Suomi kenties virittää omaan turvallisuuspolitiikkaansa jonkinlaisen Merkelin reseptiin nojautuvan saksalaissuuntauksen? Jospa kolmas kerta toden sanoisi. Lujaa yhtenäisyyttä muurien purkamiseksi, ihmisten ja ajatusten vapaan liikkumisen puolesta, jotta vuoden 1989 ihme toistuisi siellä, minne nyt rakennetaan uusia muureja. Bismarck kylvi oman politiikkansa tuhon siemenet yhdistämällä saksalaiset ruhtinaskunnat Itävallan, Tanskan ja Ranskan kustannuksella. Merkelin resepti viittaa siihen, että hän ei halua kylvää oman politiikkansa tuhon siemeniä yhdistämällä EU:n Venäjän kustannuksella.

Meillä on Ruotsin kanssa saatu liikkeelle pieni paikallinen E pluribus unum -liiketila. Saksalaissuuntaukseen ankkuroituva eurooppalainen turvallisuuspolitiikka voisi hyvin täydentää sitä. Tarkoitan eurooppalaisella turvallisuuspolitiikalla presidentin johtaman oman turvallisuuspolitiikkamme eurooppalaista ulottuvuutta. Pääministerin luotsaama Eurooppa- politiikka voisi keskittyä unionin reaali-ilmiöihin, jotta säilyisi luottamus euroon, vapaan liikkumisen siunauksellisuuteen ja muihin arkisen elämän ilmiöihin. Vaali-ilmaa pilaaviin julistuksellisiin turpovaivoihin voitaisiin naukaista Merkelin eliksiiriä, Bismarckin Erikoista.

Miksi talvisota päättyi välirauhaan?

Oppikoulun historiantunneista lähtien olen monien muiden tavoin tottunut ajattelemaan, että Moskovan rauhansopimuksesta 13.3.1940 alkoi välirauhan aika. Se tuntui luontevalta, kun sota Neuvosto-Venäjää vastaan kerran jatkui kesäkuussa 1941. Mutta välirauhasta tietysti ryhdyttiin puhumaan vasta jälkikäteen, toisen sodan valossa, kesäkuun 1941 näkökulmasta käsin. 

Minkälaista aikaa silloin talvisodan jälkeen sitten elettiin, jos sitä pyrkii tarkastelemaan ottamatta huomioon, miten asiat myöhemmin menivät? Oliko se alun alkaen epäonnistumaan tuomittu rauha, väliaikainen tila uutta onnettomuutta odoteltaessa? Ja ennen kaikkea: Valaiseeko tuo välirauhan kokemus jotenkin sitä, miten nyt suhtaudumme oman turvallisuutemme edellytyksiin ja olettamuksiin?

Silloin kaikkea hallitsi se, mitä Venäjästä ajateltiin ja mitä siltä odotettiin. Elettiin oikeastaan kuten nyt, enemmän olettamusten kuin perusteltujen odotusten varassa.

Virallisesti rajan takana tietenkin oli Neuvostoliitto, mutta meille nuoremmankin polven aikalaisille se oli yhä bolševikkien hallitsema Venäjä, siis Neuvosto-Venäjä. Ei bolševikeista tosin enää ollut juuri ketään jäljellä Stalinin terrorin jälkeen, mutta stalinismi ymmärrettiin silloin bolševismin johdonmukaiseksi jatkoksi. Siitä tuo etuliite “Neuvosto-“muistutti. Vasta kylmän sodan aikana Lenin-myytti restaurointiin niin, ettei bolševismin välttämättä tarvinnut johtaa stalinismiin. Mitään historiallista näyttöä tuon ajatuksen tueksi ei tarjottu, mutta tällaisen positiivisen hypoteesin pohjalta oli kuitenkin helpompi hyväksyä virallinen näkemys, että rajan takana oli neuvostotasavaltojen liitto eikä isovenäläisten hallitsema kommunistinen imperiumi. 

Ajatus Neuvosto-Venäjästä istui sitkeästi meidän mielessämme aivan erityisistä syistä, sillä talvisodan aikana Kuusisen nukkehallitus Terijoella ryhtyi liittämään työtätekevien Suomea tuohon neuvostotasavaltojen liittoon, ikään kuin vapaaehtoisesti, kunhan puna-armeija ensin puhdistaisi imperialistisen sodan pesäkkeen Helsingistä.  Kesällä 1940 Baltian maat yhtä lailla “liittyivät” sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon.  

Rauha siis tehtiin imperialistista politiikkaa harjoittavan Neuvosto-Venäjän kanssa. Se oli monien mielestä alun alkaen välirauha, sillä Kremlin pelättiin jatkavan siitä, mihin 13.3.1940 päädyttiin, kunhan olosuhteet sen sallisivat. Ja tuohon rauhan väliaikaisuuteen liittyi meidän puolellamme ajatus hyvityksen hakemisesta, kunhan olosuhteet sen sallisivat. Sitä paitsi eurooppalainen suursota jatkui ja laajeni jo huhtikuussa 1940 Pohjolaan, kun Hitlerin Saksa miehitti Tanskan ja Norjan. Seuraava kesänä likvidoitiin Baltian maat. 

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenien turvallisuuspolitiikasta talvisota teki limboharjoituksen. Mannerheimin viivyttävän puolustuspolitiikan tarkoituksena oli pidätellä venäläisiä hyökkääjiä niin kauan, että apuvoimat ja materiaalitoimitukset lännestä ehtisivät paikalle. Sen edellytyksenä oli, että Ruotsi joko suoraan tukisi Suomea tai ainakin noudattaisi siihen nähden suopeaa puolueettomuutta. Avun varmistamiseksi Ahvenanmaa oli määrä suojata yhdessä. Viron kanssa puolestaan rakennettiin Suomenlahden merisulku suojaamaan yhteyksiä Itämerellä. Materiaalisen ylivoiman tasaamiseksi Mannerheim pyrki siihen, että Ruotsi tai joku muu tukija huolehtisi Pohjois-Suomen puolustamisesta. Näin omat päävoimat voitaisiin keskittää Etelä-Suomen ydinalueita suojaamaan. 

Talvisota paljasti, että viivyttävä puolustuspolitiikka oli rakennettu katteettomien olettamusten varaan. Saksa liittoutui Neuvosto-Venäjän kanssa ja toiveet länsivaltoihin tukeutuvasta turvallisuuspolitiikasta kilpistyivät Ruotsin tiukkaan puolueettomuusasenteeseen. Välirauhan alkaessa Paasikivi ehdotteli Moskovan-lähettiläänä Kremlin vallanpitäjille, että Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö sidottaisiin Moskovan rauhanehtoihin. Puolueeton Ruotsi toisin sanoen takaisi sen, mitä venäläiset saavuttivat talvisodan avulla. Molotov torjui suoralta kädeltä tällaisen Suomen puolueettomuutta tukevan järjestelyn.

Kesällä 1940 Suomen viivyttävältä puolustukselta puuttui siten uskottava läntinen tukipiste. Hankoniemelle Helsingin länsipuolelle ja Viroon linnoittautuneet venäläiset käänsivät Suomenlahden merisulun omaksi edukseen. Molotov-Ribbentrop-sopimus eristi poliittisesti Suomen ainoasta mahdollisesta auttajastaan Saksasta. Sieltä apua lähdettiin hakemaan heti, kun Berliinistä tuli viesti, että liittosuhde Neuvosto-Venäjään oli purkautumassa. Mutta saksalaisten poliittinen hinta oli korkea. Heitä ei kiinnostanut Suomen puolueettomuuden ja koskemattomuuden takaaminen vaan härski sotilaallinen yhteistyö bolševistisen järjestyksen tuhoamiseksi ja Venäjän hajottamiseksi. Oli siis pantava kaikki Saksan voiton varaan, på vinst och förlust, kuten Paasikivi asiaa luonnehti.  Suuri ratkaisu tapahtui, kun saksalaiset joukot päästettiin maahan syyskuussa 1940. Lopun saneli suursodan logiikka.

Usko Moskovan rauhan pysyvyyteen oli siten alun alkaen peräti huteralla pohjalla. Se olisi voinut kestää vain, jos Kreml olisi luopunut Suomen eristämisestä ja Suomi viivyttävästä puolustuspolitiikassaan.  Suomen silloinen turvallisuusdilemma oli siten päättäjien korvien välissä. 

Kun sota sitten kesäkuussa 1941 “jatkui”, oli luontevaa puhua sitä edeltäneen “välirauhan” ajasta. Se oli yksinkertaisesti suursodan välivaihe, jonka aikana vanhoihin ratkaisuihin etsittiin uutta katetta. Oikea välirauha alkoi vasta syyskuussa 1944, kun neuvostohallituksen sanelema aseleposopimus allekirjoitettiin Moskovassa. Sen oli määrä päättyä lopulliseen rauhansopimukseen, kunhan Suomi täyttäisi välirauhansopimuksessa sille asetetut ehdot. 

Silloin Paasikiven hallitus lähti siitä, että väliaikaisesta luonteestaan huolimatta Moskovan rauhansopimus olisi tällä kertaa lopullinen. Tuon lopullisuuden lähtöolettamuksen hän muotoili jo helmikuussa 1944 käydessään kuin salainen rakastaja yösydännä madame Kollontain puheilla Tukholmassa.  Kotimaassa Rytin ja Mannerheimin johtama sotakabinetti etsi edelleen läntistä tukipistettä viivyttävälle puolustuspolitiikalle. Hitlerin Saksasta luovuttaisiin vasta, jos länsiliittoutuneet takaisivat Suomen koskemattomuuden. Paasikivi lähetti välittäjänsä pankinjohtaja Wallenbergin kautta Kremliin viestin, että hänelle riittäisi Stalinin sana. Oli luotettava siihen, että Kreml kunnioittaisi tehtyjä sopimuksia ainakin siinä määrin kuin sillä oli niitä tapana kunnioittaa. 

Madame Kollontai kertoi pian, että Paasikiven viesti oli ymmärretty ja otettu suopeasti vastaan. Ruotsin ulkoministeriölle puolestaan Kremlistä luvattiin, että Mannerheimin koskemattomuutta kunnioitettaisiin jälkiselvittelyissä, jos hän johtaisi Suomen sodasta ulos. Kabinettisihteeri Boheman muisteli myöhemmin, että se oli hänen välittäjäntoiminnassaan ainoa lupaus, minkä Stalin piti.  Mannerheim kuuli siitä oitis ja tarkisti asian vielä salateitse heinäkuussa 1944 ennen kuin otti presidentin tehtävät vastaan Rytiltä.

Välirauhan aikana tällaisesta luottamuksesta Kremlin huteriin lupauksiin ei voinut olla puhettakaan. Paasikivikin oli sitä mieltä, että sovittelevasta linjasta voitaisiin kyllä luopua, jos Saksa tarjoaisi kaikkien mahdollisuuksien varalta riittävän lujat takuut Suomelle. Pelkästään Hitlerin sanan varaan Suomen kohtaloa ei saisi jättää.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä jatkosota irrotettiin talvisodasta. Tai yritettiin irrottaa, kun ei haluttu ikävää keskustelua siitä, miten neuvostojoukkojen hyökkäys marraskuussa 1939 johti suomalaisten ja saksalaisten joukkojen hyökkäykseen kesällä ja syksyllä 1941.  Arkipuheesta jatkosotaa ja välirauhaa sen sijaan ei onnistuttu kitkemään. Virallisesti kyllä yritettiin puhua korrektisti vuosien 1941-1944 sodasta, mutta jatkosotaa silloinkin tarkoitettiin. 

Välirauha-tulkinnan mukaan jatkosota siis oli talvisodassa alkaneen puolustustaistelun jatke. Todisteena tästä jatkuvuudesta oli ulkoministeri Molotovin marraskuussa 1940 Berliinissä esittämä vaatimus, että neuvostohallitus saisi viedä Suomen osalta loppuun sen, mistä sovittiin elokuussa 1939 allekirjoitetussa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa. Hitler ei kuitenkaan enää suostunut Suomen likvidoimiseen, joten eristyksiin joutunut Suomi saattoi hakeutua Suur-Saksan siipien suojaan. Se oli meidän siistimpi versiomme välirauhan kohtalokkaista ratkaisuista, joissa pieni poliittinen sisäpiiri otti oikeuden päättää asioista muiden puolesta.

Saksalaisten kanssa sovitun poliittisen käsikirjoituksen mukaisesti Suomi liittyi Hitlerin hyökkäykseen kesäkuussa 1941 pienellä viiveellä, jotta talvisodan kaltaista puolustustaistelua voitiin “jatkaa” venäläisten uusien hyökkäysten vuoksi.  Hyökkäystä tiedettiin kyllä odottaa, sillä maassa oli syksyllä 1940 tehdyn läpikulkusopimuksen perusteella saksalaisia joukkoja.   Historiankirjoitus on nyt osoittanut, että Suomi ryhtyi valmistelemaan sotilaallista yhteistyötä Saksan kanssa heti, kun Hitler elokuun 1940 puolivälissä käynnisti hyökkäysvalmistelut idän sotaretkeä varten. Jatkosotaa voidaan pitää näin ollen sotilaalliselta kannalta katsoen ehkäisevänä hyökkäyksenä Neuvosto-Venäjän aiheuttaman uhkan poistamiseksi. Mutta poliittisesti se oli hyvityssota talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi, korkojen kanssa, jos mahdollista.

Kansainvälisessä politiikassa mikään ei ole lopullista, mutta toinen Moskovan rauha kesti kuitenkin neuvostojärjestyksen loppuun asti ja paljon vielä sen ylitsekin. Me sotasukupolvien kasvatit saatoimme siis luopua lopulta Neuvosto-Venäjästä ja puhua pelkästä Venäjästä. Mutta nyt huomaan, että  tuo välirauhan mentaliteetti on ikään kuin hiipinyt takaoven kautta takaisin Ukrainan kriisin aikana. Tarvitsemme jälleen pikemminkin ulkopuolisten takuita kuin positiivisia hypoteeseja arvaillessamme, mitä Putin aikoo. 

Olennaista on siis se, mistä puhutaan, kun jotakin sanotaan kulloinkin korrektiksi katsotulla tavalla. Meille sotasukupolvien kasvateille rauhan väliaikaisuus näytti välirauhan aikana väistämättömältä realiteetilta. Nyt tuo luottamus Kremlin vallanpitäjien sanaan ja keskinäisten sopimusten kunnioittamiseen on jälleen järkkynyt, ei niinkään omakohtaisesti vaan yleisemmistä syistä.

Olen Paasikiven ulkopoliittisen ajattelun käänteitä selvitellessäni ihmetellyt, miten hyvin tuo aikalaisten mieliin juurtunut käsitys Moskovan 1940 rauhan väliaikaisuudesta kesti ajan hammasta. Revisioyrityksistä ja kylmän sodan ajan virallisista kielipeleistä huolimatta on vaikea löytää historiallista näyttöä sille, että 13.3.1940 solmitun rauhan pysyvyyteen olisi todella alun alkaen uskottu. Mutta sitten historia kiepsahti päinvastaiseen asentoon.  Aika harva meistä aikalaisista nimittäin jaksoi uskoa, että syksyn 1944 välirauhansopimuksen pohjalta ja “vaaran vuosien” keskeltä syntyisi rauhantila, joka kestäisi pitempään kuin 1800-luvun pax russica.

Ei tuo poliittinen ihme tietysti yksin meistä johdu, mutta jotenkin usko tällaisen kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen on kuitenkin jaksanut itää epäluulojen katveessa. Välirauhan mentaliteettiin tuollaiset positiiviset alternatiivit ei juurikaan istuneet. Eikä niitä nytkään kovin mieluusti viljellä.  Ukrainan kriisi on luonut monella tapaa välirauhan aikaa muistuttavan epävarmuuden tilan, jos kohta sillä varauksella, että silloin elettiin eurooppalaisen suursodan keskellä. Mutta luottamus rauhan pysyvyyteen ja sopimusten kunnioittamiseen on samalla tavoin horjunut, eletään ikään kuin kahden aikakauden saranalla. Vanhaan järjestykseen ei rohjeta luottaa eikä tulevaa kyetä ennakoimaan, joten varustaudutaan pahimman varalle, vaikka sekin on vain arvausten varassa. 

Jääkäreiden valinta 1914

Istuin 50 vuotta sitten silloisen Valtionarkiston tutkijasalissa jossain määrin epätoivoisissa tunnelmissa. Edessä oli mikrofilmien lukulaitteessa saksalaisia diplomaattiasiakirjoja ensimmäisen maailmansodan ajalta. Tarkoitus oli arvioida uudelleen yksi poliittisen historiamme suurista menestystarinoista, jääkäriliikkeen synty talvella 1914-1915. 

Aaro Pakaslahti tosin oli ehtinyt selvittää asiaa kolme vuosikymmentä aikaisemmin suomalaisen arkistoaineiston valossa. Mutta nyt olimme saaneet käyttöömme amerikkalaisten toisen maailmansodan jälkeen filmaamat Saksan ulkoministeriön, Auswärtiges Amtin, Suomea käsittelevät asiakirjasarjat.  Oli siis aika selvittää, mitä saksalaisilla oli mielessään, kun he vuoden 1915 alussa ryhtyivät antamaan sotilaskoulutusta suomalaisille vapaaehtoisille Lockstedtin leirillä Hampurin lähistöllä. 

Jouduin tuon tutkimustehtävän äärelle lähinnä olosuhteiden ohjaamana, kun syksyllä 1964 etsin sopivaa poliittisen historian väitöskirja-aihetta. Opettajani L.A. Puntila ei lämmennyt kansainvälisten suhteiden historiasta eikä historiatieteen teoreettis-menetelmällisiin kysymyksiin kohdistuneista nuoremman polven harrastuksista. Isälliseen tapaansa hän ehdotti, että paneutuisin jääkäriliikkeen syntyhistoriaan, kun siitä nyt oli uutta arkistoaineistoa tarjolla. Ymmärsin, että jonkinlainen apurahakin voisi järjestyä, jos tehtävään ryhtyisin. Iltavuoroja amerikkalaisessa uutistoimistossa puurtavalle perheelliselle maisterille se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä.

Valtionarkistossa odotti kuitenkin ikävä yllätys. Pääosa asiakirjoista oli käsin kirjoitettua tekstiä, siroa ja välillä hyvinkin persoonallista kaunoa ja erilaisia tuhruja marginaaleissa. Olin kyllä vaarin kuvaraamatusta jo pikkupoikana oppinut goottilaistyyppiset painokirjainet, mutta käsin kirjoitetut olivat ihan eri juttu. Oli siis mentävä tyvestä puuhun, revittävä kouluaikaisesta kieliopista kaunokirjaimia esittelevä sivu ja ryhdyttävä sana kerrallaan niitä tunnistamaan; i, s ja t selvisivät nopeasti sillä saksassa “on” esiintyy yhtä lailla tiuhaan kuin Suomen kielessä.

Aloittelevan tutkijan arkea kevensi tutkijanuralla ylipäänsä harvinainen asiakirjalöytö. Minulla se jäikin ainoaksi.  Silloin tiedettiin, että 5.12.1914 ylioppilaat Valter Horn ja Bertel Paulig toimittivat keisarillisen Saksan Tukholman-lähetystöön pyynnön saada suomalaisille aktivisteille sotilaskoulutusta. Toiveistaan huolimatta he tosin eivät itse päässeet pyyntöään esittämään, sillä heitä avustanut vanhemman polven aktivisti, professori Herman Gummerus katsoi paremmaksi mennä yksin, jotta saksalaiset eivät pitäisi koko hanketta poikien intiaanileikkinä. 

Tuo nuorten aktivistien “intiaanileikki” mullisti loppujen lopuksi perinpohjin Suomen poliittista historiaa, tai ainakin niin kansallisessa tulkintaperinteessämme uskoimme. Alkoihan siitä itsenäisyyteen tähtäävän aseellisen vastarinnan valmistelu, Vapaussota. 

Sitäpaitsi siitä sai alkunsa itsenäisen Suomen historian keskeisiä vaiheita ohjaillut  saksalaissuuntaus eli Saksaan nojautuva ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Aluksi kumppanina oli keisari Wilhelm II, sitten natsivaltakunnan johtaja Adolf Hitler. Molemmilla kerroilla suomalaiset huomasivat suursodan päättyessä olleensa väärällä puolella, mutta silti asiat menivät lopulta yleisesti ottaen hyvin. Se jos mikä on suomalainen paradoksi. 

Kohtalon oikusta tuo Pauligin ja Hornin aloite sattui tulevan itsenäisyyspäivän aattoon. Eivätkä he olleet liikkeellä omin päin, vaan toivat ylioppilasaktivistien Ostrobotnialla pitämän kokouksen viestin: Irti Venäjästä hinnalla millä hyvänsä! 

Kokemattomat sanansaattajat turvautuivat poliittisena pakolaisena elelevän Gummeruksen apuun. Gummerus oli juuri palannut Berliinistä, jossa hän yritti ottaa selvää, voisivatko suomalaiset aktivistit laskea jotakin Saksan varaan. Olihan Venäjän edellinen vihollinen Japani auttanut heitä 1905-1906.

Sen verran tuosta Hornin ja Pauligin aloitteesta tiedettiin, että heidän pyyntönsä perusteella saksalaiset aloittivat tammikuussa 1915 Hampurin lähistöllä Lockstedtissa “partiopoikakurssin” antaakseen suomalaisille vapaaehtoisille salaa sotilaskoulutusta.  Mutta vielä puoli vuosisataa myöhemmin ei tiedetty, mitä Horn, Paulig ja Gummerus oikeastaan olivat saksalaisille tilanneraportin muotoon laaditussa asiakirjassaan kertoneet.  Retkeläiset kyllä toivat sen sisällön Suomeen salakirjoitettuna Dickensin romaanin Pickwick-kerhon paperit sivuille. Jääkärieversti Horn harmitteli minulle, että jotenkin se salakirjoitussysteemin avain unohtui tai katosi. Sotamuseon vitriinissä oli nähtävillä tuo alkuperäinen Dickensin romaani merkintöineen, mutta ei siitä enää kukaan saanut selvää. Horn ilahtui kovasti, kun kerroin, että olin tuon kaivatun raportin jo löytänyt saksalaisista arkistoista. 

Pickwick kerhon papereiden arvoitus siis ratkesi. Näin selvisi myös, että Horn ja Paulig olivat pyytäneet saada suomalaisten aktivistien käyttöön aseita, räjähdysaineita ja sotilaskoulutusta. Tarkoitus ei siis ollut vain hankkia sotilaskoulutusta tuleville vapaussotureille vaan ryhtyä oitis jonkinlaiseen aseelliseen vastarintaan venäläisiä vastaan, siis pommareiksi. Venäjän-Japanin sodan aikana 1905-1906 sitä oli jo kokeiltu yhdessä venäläisten vallankumouksellisten kanssa. 

Aktivistit eivät uskoneet, että suhteet Venäjään voitaisiin hoitaa neuvotellen, myönnytyksiä tehden tai puolustamalla Suomen oikeuksia ja laillista järjestystä siviilivastarinnan avulla.  Eivätkä se luottaneet siihen, että heikko ja päättämätön Ruotsi kykenisi tai edes haluaisi auttaa Suomea.  Voimaan oli vastattava voimalla, suurvaltaa vastaan tarvittaisiin toisen suurvallan tuki.

Aktivistit eivät itse asiassa olleet yksiselitteisesti itsenäisyyteen pyrkiviä separatisteja, sillä periaatteessa Suomen valtiollinen asema voitaisiin järjestää myös tsarismista vapautuvan Venäjän osana. Tämä laajempi yhteys kuitenkin jäi vuoden 1917 jälkeen kansallisissa historiantulkinnoissa itsenäisyyspyrkimysten varjoon. 

“Joulukuun 6. päivän ikkunasta” käsin tarkastellen näytti siltä, että saksalaiset ryhtyivät Hornin ja Pauligin aloitetteen pohjalta tukemaan Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä. Siitä avautui selvä historiallinen syy-yhteys siihen tosiasiaan, että Lockstedtin partiopoikakurssin pohjalta syntyi suomalaisista vapaaehtoisista koottu Kuninkaallinen Preussin 27. Jääkäripataljoona. Keväällä 1918 nämä Saksan itärintamalla palvelleet sotilaat palasivat Suomeen vahvistamaan kenraali Mannerheimin johtamaa valkoista armeijaa. Hangossa maihin noussut saksalainen Itämeren -divisioona tuki sitä etelästä käsin.

Kotimaisten lähdetietojen ja itsenäisyyspyrkimyksiä korostaneen tulkintaperinteen nojalla suomalaiset elivät vuosikymmenet siinä vakaassa uskossa, että itse keisari Wilhelm pelasti Lockstedtin kurssin, kun sotilasviranomaiset kesällä 1915 pyrkivät siitä eroon. Arveltiin, että kurssin laajentaminen täysimittaiseksi sotilaskoulutukseksi johtui keisarin suopeudesta ja suomalaisten aktivistien vetoomuksista. Saman suopeuden innoittamina kuningasmieliset värväsivät 1918 Suomen valtaistuimelle prinssiä Wilhelmin lähimmästä perhepiiristä siitä huolimatta, että Saksa oli jo häviämässä suursodan.

Wilhelm II täytti näin sen hallitsijauskollisuuden tilan, joka ennen sortovuosia oli kahden Aleksanterin poliittisten konstellatioiden varassa. Kun kuningasehdokas itse ymmärsi kieltäytyä, tehtiin tasavalta, jossa presidentillä oli hallitsijan kaltaiset valtaoikeudet.

Saksalaisista arkistolähteistä avautui kuitenkin tyystin erilainen näkymä kuin se, mihin olimme “joulukuun 6. päivän ikkunasta” käsin tottuneet näkemään. Elokuun 6. päivänä 1914, siis eurooppalaisen suursodan ensi hetkinä Saksan Tukholman-lähettiläs Franz von Reichenaun sai Berliinistä valtakunnankansleri Bethmann Hollwegin allekirjoittaman yleisohjeen: 

“Meille suopean mielialan luomiseksi ja mahdollisesti Venäjän vastaisen kapinan lietsomiseksi on toivottavaa, että otatte heti yhteyden Suomen ruotsalaisen puolueen johtomiehiin ja annatte heille toiveita autonomisesta Suomen puskurivaltionsa (tasavalta) siinä tapauksessa, että sota päättyy meille suosiollisesti. … Aloittanette heti valmistelut.”

Ruotsin lähettiläs kreivi Taube oli vakuuttanut saksalaisille, että Ruotsi hyväksyisi tällaisen ratkaisun. Se ei halunnut liittää Suomea itseensä vaan tyytyisi Ahvenanmaan saariin ja rajanoikaisuihin.

Mistään itsenäisestä Suomesta ei siis ollut puhe. Sekä Saksalle että Ruotsille sopisi parhaiten, että se Venäjän rajamaana toimisi suurpoliittisena puskurina. 

Puhe autonomisesta tasavallasta tarkoitti, että voitokas Saksa lopettaisi tsaarin itsevaltiuden Suomessa ja takaisi sen aseman autonomisena tasavaltana.  Se oli peräti outo ajatus keisarillisen Saksan ylimmältä johdolta, kun suomalaiset aktivistitkin toivoivat enintään perustuslaillista monarkiaa Suomeen. Mutta ohjeen loppuosa asetti tuonkin kummajaisen paikoilleen. Suomalaisten keskuudessa lietsottavien kapinahankkeiden ohjeena tulisi olla “Venäjän sortamien heimojen vapauttaminen ja turvaaminen, venäläisen despotismin tunkeminen takaisin Moskovaan.”

Autonominen Suomen tasavalta olikin suuremman suunnitelman osa. 

Saksalaisten tarkoitus oli hajoittaa vähemmistökansallisuuksien avulla Venäjän keisarikunta ja luoda sen länsiosista Saksasta riippuvaisten rajamaiden vyöhyke. Sitä varten saksalaiset perustivat ja rahoittivat sodan aikana Venäjän vierasheimoisten liittoa, jossa Suomea edusti Herman Gummerus. Samassa tarkoituksessa tuettiin myös Venäjän juutalaisten yhteenliittymää ja maanpaossa eläviä bolševikkijohtajia. Tsaarin hallinnon romahdettua keväällä 1917 saksalaiset kuskasivat Vladimir Leninin Suomen kautta Venäjälle. Horjuttamalla bolševikkien avulla väliaikaishallitusta dekompositiopolitiikka voitaisiin viedä päätökseen.

Venäjään kohdistunut dekompositiopolitiikka liittyi saksalaisten Mitteleuropa-suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli koota voitollisen sodan jälkeen Keski-ja Länsi-Eurooppa Saksan johtamaan tulli- ja talousliittoon.

Hornin ja Pauligin ase- ja koulutuspyynnölle oli siten joulukuussa 1914 olemassa suurpoliittinen tilaus. Saksan sotilasviranomaiset olivat valmiit järjestämään suomalaisille sabotöörikurssin, jonka pääasiallisena kohteena olisivat Venäjän yhteydet Pohjois-Suomen kautta Narvikin satamaan. Se oli Venäjän viimeinen henkireikä länteen, kun Turkin liittyminen keskusvaltoihin sulki siltä Mustanmeren salmet.  Suomalaisille voitiin antaa sotilaskoulutusta myös sen varalta, että Ruotsi liittyisi sotaan keskusvaltojen puolelle ja että Saksa itse sodan myöhemmässä vaiheessa suorittaisi  maihinnousun Suomeen.

Suomalaisten aktivistien toivomaa upseerikoulutusta saksalaiset olivat haluttomia tarjoamaan eikä heiltä sinnikkäistä yrityksistä huolimatta hellinnyt minkäänlaisia poliittisia takuita Suomen tulevasta valtiollisesta asemasta. Tähän oli siis tyytyminen. Tammikuun lopulla 1915 saksalaiset aloittivat partiopoikakurssiksi naamioidun sotilaskoulutuksen suomalaisille vapaaehtoisille. Suomalaisten kapinaa varten saksalaiset hankkivat ylijäämäaseita ja varasivat rahaa.

Sinnikkään poliittisen taistelun tuloksena Lockstedtin kurssi laajeni syksyllä 1915 Kuninkaalliseksi Preussin 27. Jääkäripataljoonaksi, joka koulutuksen jälkeen osallistui Baltian rintaman taisteluihin.     Mutta silläkin päätöksellä oli sotilaallinen taustansa, sillä Saksa yritti päästä eroon kahden rintaman sodasta ratkaisemalla taistelun idässä. Venäjän vallankumoukset 1917 avasivat jääkäreiden pitkään odotetun itsenäistymistaistelun ikkunan, mutta Vaasassa heitä vastassa oli verinen sisällissota.  Hangossa maihin noussut Saksan Itämeren divisioona riensi kukistamaan punakapinan Helsingissä ja sulkemaan punaisten päävoimilta pakoreitin Venäjälle.

Brest-Litowskin rauhassa maaliskuussa 1918 saksalaiset pääsivät sanelemaan bolševikkihallitukselle elokuun 1914 dekompositiopolitiikkansa mukaiset ehdot. Tasavallan sijasta saksalaisen prinssin hallitsemasta Suomesta oli määrä tulla Saksan poliittinen ja taloudellinen satelliitti. Ruotsi yritti siinä ohessa kaapata Ahvenanmaan. Yleisemmistä syistä johtuen kummastakaan hankkeesta ei lopulta tullut mitään. Suomesta tuli itsenäinen puskurivalta (tasavalta), kun muita vaihtoehtoja ei enää ollut jäljellä.

Monenlaisten satunnaisten syysuhteiden seurauksena joulukuun 1914 separatisteista tuli itsenäisyyssankareita, jotka ylpeinä saattoivat julistaa: Kun painui päät muun kansan, me uskoimme yhä. 

Mutta yhtä lailla venäläisillä on pitkä muisti ja syvät epäilynsä dekompositiopolitiikan kiroista. Hitler vetosi siihen härskisti sopimalla venäläisten kanssa Puolan jakamisesta syksyllä 1939 Brest-Litowskissa, jossa keisarillisen Saksa nöyryytti bolševikkeja kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Kahden liittolaisvuoden jälkeen Hitler vuorostani ryhtyi toteuttamaan dekompositiopolitiikkaa tuhoamissuunnitelma avulla.  Suomi liittyi siihen på vinst och förlust, kaikki pantiin peliin lopullisen ratkaisun puolesta. 

Vladimir Putin vetoaa nyt samaan periaatteeseen kuin suomalaiset aktivistit 1914: suurpolitiikassa voima on pantava voimaa vastaan. Nyky-Venäjän Ukrainan-politiikasta tunnistaa helposti Bethmann Hollwegin syksyllä 1914 Suomen varalta antamien ohjeiden menetelmät ja tarkoitusperät. Nähtäväksi jää, osoittautuvatko nykyiset separatistit kenties historian oikusta joskus patriooteiksi.

Alas Putin! – entä sitten?

Ulkoministeri Erkki Tuomioja käytti eduskunnan Venäjä-keskustelussa 14.1.2015 harkitun ja tasapainoisen puheenvuoron suhtautumisestamme Venäjään. Hän jätti avoimeksi sen, miten Venäjä loppujen lopuksi tulee orientoitumaan nykyisen kriisivaiheen jälkeen. Nykyisestä vastakkainasettelusta tulisi löytää yhdessä ratkaisu, joka lujittaisi myös Venäjän vakautta ja turvallisuutta. Venäjällä on kuitenkin “voimia, jotka hakevat ratkaisuja vastakkaisuuksia korostavalta ja voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta.” Heille on nyt osoitettava, ettei tällainen politiikka “tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia ja poliittisia tappioita.”

Presidentti Kekkonen julisti aikanaan, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan oven avaamista. Se kuvasi hyvin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin isännyyden meillä herättämää toiveikkuutta. Kylmän sodan arki murskasi tuota pikaa nämä odotukset ja Kekkosen unelmat suuresta tehtävästä eurooppalaisena valtiomiehenä.

Mutta jotakin siitä jäi.

ETY-konferenssin avulla Suomelle toivottiin uutta, vakaata asemaa eurooppalaisessa tasapainojärjestelmässä. Erityisasemaansa puolustava rajamaa halusi yleisesti tunnustetun sijan Euroopan puolueettomien maiden ryhmässä. Tarvittiin vielä kymmenen vuoden vääntö, jotta myös Moskovassa tämä tosiasia tunnustettiin. Voitto oli kuitenkin pikemminkin moraalinen kuin poliittinen, sillä neuvostojärjestelmän hajoamisen vuoksi tuo 70-luvulla vakaantunut eurooppalainen tasapainojärjestelmä jäi historiaan.

Neuvostojärjestelmän hajotessa Suomi käytti hyväkseen heikon Venäjän luoman tilaisuuden ja siirtyi puolueettomuudesta läntisen yhteisön jäseneksi. Mutta niitä Kekkosen mainitsemia ovia ei silti haluttu tyystin sulkea. Suomessa nimittäin uskottiin yhä, että omia etuja voitaisiin valvoa parhaiten harjoittamalla järkevää tasapainopolitiikkaa, ei puolueettomana ovien avaajana vaan alueellista vakautta vaalivan liittolaispolitiikan avulla.

Tämän suomalaisen orientaation ytimessä on Tuomiojan mainitsema pyrkimys torjua pakotepolitiikan avulla vastakkaisuutta, voimapolitiikkaa ja eristäytymistä korostavat voimat. Se on nykytilanteeseen sovellettua tasapainopolitiikkaa. Sen kärki kohdistuu juuri nyt Venäjälle, mutta yhtä lailla se kuitenkin edellyttää malttia ja suvaitsevaisuutta myös meiltä itseltämme ja liittolaisiltamme.

Aitaakin laitettaessa on muistettava jättää ovi avoimeksi.

Tuomiojan puhe toi mieleen vanhasuomalaisen puolueen johtajan Yrjö-Koskisen poliittisen testamentin 1903 nuorelle Paasikivelle. Sortovuosien syvimmässä ahdingossa Yrjö-Koskinen ei osannut antaa muuta neuvoa kuin että oli tavalla tai toisella yritettävä selvitä parempia aikoja kohti. Herrat rakensivat silloin toiveensa sen varaan, että vallankumouksesta syntyisi uusi, demokraattinen Venäjä, joka kunnioittaisi myös pienten maiden etuja.

Vallankumouksia tuli 1905-1906, 1917-1918, mutta sitä demokraattista Venäjää odotetaan yhä. Venäjän heikkouden hetkinä etenimme sen verran, minkä olosuhteet sallivat. Mutta taantumus iski aina takaisin ja sitten oli taas selvittävä tavalla tai toisella parempia aikoja kohti. Ja nyt olemme suunnilleen siinä, mistä eurooppalaiset fennomaanit uneksivat 1870-luvulla.

Eurooppalainen tasapainojärjestelmä ei tietenkään ole vakaa ilman vakaata Venäjää. Tuomioja näyttää yhä uskovan, että tuo vakaus Venäjällä on saavutettavissa, kunhan nykyinen voimapoliittinen tendenssi torjutaan. Pulma on tietysti siinä, että voimapolitiikan torjuminen voi vahvistaa juuri niitä voimia, jotka on määrä torjua. Tilanteen kärjistyminen pyrkii vahvistamaan ääripäitä puolin ja toisin.

Monet ovat jo nostaneet meilläkin taisteluviirin: Alas Putin!

Entä sitten?

Pääministeri Stubb luopui jo julkisesti toivosta, että Venäjästä nähtävissä olevana aikana kehittyisi länsimaistyyppinen demokratia. Venäjällä ei tämän näkemyksen mukaan ole sellaisia yhteiskunnallisia voimia, jotka voisivat tarjota meidän kannaltamme katsoen suotuisan vaihtoehdon nykyiselle vertikaaliselle valtapolitiikalle, kutsutaan sitä nyt vaikka putinismiksi. Jos näin on, joudumme rakentamaan oman tulevaisuutemme tasapainopolitiikan sijasta heikon Venäjän ja läntisen voimapolitiikan varaan.

Me voimme tietysti kuvitella, että voitamme, jos Putinin Venäjä sortuu. Mutta onko meillä mitään takeita siitä, että Putinin tilalle tulisi maltillisempi johto? Edes EUn sisällä demokratia ei ole edennyt sillä tavoin kuin aikanaan uusia jäseniä otettaessa oletettiin. Muualla maailmassa autokraattien kukistuminen ja kukistaminen on johtanut kaaokseen. Miksi Venäjä olisi poikkeus?

Akuutissa kriisissä voima on pantava voimaa vastaan, sellainen on pelin henki. Mutta itse järjestelmän ylläpitämiseksi meillä tuskin on Yrjö-Koskisen testamenttia kummempaa neuvoa. Jotenkin on nyt sovellettava eurooppalaista tasapainopolitiikkaa tuhoamatta sen vakautta ylläpitäviä sovinnaissääntöjä ja periaatteita. Vapaamielistä ja suvaitsevaa järjestystä ei turvata periaatteita julistamalla vaan soveltamalla niitä harkiten aina kun siihen tilaisuus tarjoutuu.

Ämarin jupakan ääriviivat

Presidentti Niinistön poikkeuksellinen ulostulo Ämarin farssimaisia piirteitä saaneessa jupakassa tarjosi pikemminkin ikäviä kysymyksiä kuin asiaa valaisevia vastauksia. Mutta eipä hän muuta luvannutkaan.

Kannanoton kärjestä ei kuitenkaan jäänyt epäilyksen sijaa. Jos kysymistä pidetään puuttumisena, niin sitten hän puuttuu – ja aikoo puuttua vastedeskin. Tuskin Niinistö muuhun on voinut puuttua kuin siihen, miten tätä amerikkalaisten aloitetta on hoidettu puolustushallinnossa ja valtioneuvostossa.

Onko Suomi kutsuttu mukaan vai ei, selvisi asiaa hyvin valaisevalla tavalla: On ja ei.

Puolustusvoimain ylin johto sai suullisen kutsun amerikkalaisvieraaltaan. Jäikö se kutsu suulliseksi on sitten eri juttu. Yleensä tämän tason keskusteluista laaditaan yhteinen muistio tai kumpikin tekee omat muistiinpanonsa. Kovin uskottavalta ei tunnu se, että tällainen asia jäisi muistitiedon varaan. Epäselvää on, mitä näistä sotilasjohdon mahdollisista välipuheista on paperille pantu ja miten niitä on jaettu.

Presidentin ja ulkoministerin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa esittämät kysymykset paljastavat, ettei tieto amerikkalaisvieraan puheista heille asti yltänyt. Oudompaa olisi, jos puolustusministeri olisi jäänyt asiassa lehtitietojen varaan. Pääministeri ei julkisuuteen tulleiden tietojen valossa välittänyt utvassa kysellä enempää. Julkisuudessa hän tyytyi vakuuttamaan, ettei asiaa tässä vaiheessa kannattanut ylidramatisoida. Se viesti ei ilmeisesti yltänyt Mäntyniemeen asti.

Presidentti teki selväksi, että kysymyksessä on amerikkalaisten aloite. Tarkoitus on lunastaa presidentti Obaman Viron-vierailulla antama lupaus tiivistää sotilaallista tukea Baltian maille. Sitä varten Ämariin perustettaisiin Viron ja Yhdysvaltain yhteinen keskus, johon myös Suomi ja Ruotsi voisivat osallistua. Suunniteltu ilmavoimien tekninen harjoitus avaisi ilmeisesti kolmikantaisen harjoitusyhteistyön.

Yhdysvalloista kirjallinen kutsu teknisiin harjoituksiin oli joidenkin tietojen mukaan lähtenyt ajat sitten. Puolustusministeriöstä sitä ei presidentin kysyessä löydetty. Puolustusministerin staabi jäljitti sen Yhdysvaltain lähetystöön, mutta sitten ilmeni, että sekin oli vasta luonnos. Diplomaattiset koukerot unohtaen näyttää siltä, että kutsua ryhdyttiin värkkäämään, kun Niinistö sitä julkisesti kyseli.

Amerikkalaiset ovat siis kutsumassa meidät Viroon harjoittelemaan. Isäntämaan kutsusta kukaan ei ole puhunut mitään. Ehkä sitä ei tarvita.

Niinistölle tekninen harjoittelu ei riittänyt. Hän katsoi aiheelliseksi kysyä julkisesti, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mihin hän siis oikeastaan puuttui?

Nato- kumppanuuteen perustuva harjoittelu jatkuu Niinistön mukaan entiseen tapaan ja todennäköisesti laajenee. Se oli selvä varoitus Moskovaan, että Ukrainan kriisin pitkittyminen ja sotilaallisen toiminnan vilkastuminen Itämeren alueella tiivistää myös Suomen suhdetta Natoon.

Se on johdonmukainen ja perusteltu ratkaisu tässä tilanteessa.

Mutta tämä varoitus tulee selväksi ilman osallistumista Ämarin virolais-amerikkalaisia harjoituksiin. Niissä on järkeä, jos nykyisen Nato-suhteemme lisäksi haluamme tiivistää kahdenvälistä liittosuhdettamme Yhdysvaltoihin. Sellaista aikomusta en löytänyt edes Niinistön kannanoton rivien väleistä. Amerikkalaisten toiveiden suunta sen sijaan on ilmeinen, kun kerran Suomea ja Ruotsia vokotellaan Viron ja Yhdysvaltain kahdenväliseen hankkeeseen.

Amerikkalaiset siloittelevat Ämarin jutusta poliittisia ryppyjä selittämällä, että kysymys on teknisistä harjoituksista. Niitä poliittisia ryppyjä aiheuttaa kuitenkin Obaman idea perustaa Ämariin kolmikantainen ilmavoimien keskus.

Niinistö ilmeisesti perää julkisuuden kautta, mitä tämä virolais-amerikkalais-pohjoismainen keskus oikeataan tulisi tekemään. Nyt tiedämme, että se tukee Naton ilmasuojaa Baltian maille ja yhtä lailla kumppanuusohjelmiin liittyvää harjoittelua. Niiden osalta Suomi jatkaa sitä veteen piirrettyjen viivojen politiikkaa, mikä aloitettiin Islannin harjoituksissa.

Pysyvä keskus viittaa kuitenkin siihen, että tarkoitus on tiivistää Yhdysvaltain suoraa sotilaallista läsnäoloa Virossa. Kumppaneiksi kutsuttujen Suomen ja Ruotsin kannalta katsoen tällainen prospekti muuttaisi olennaisesti Itämeren alueen sotilaallista tasapainoa. Liittyyhän siihen riski, että niin idässä kuin lännessä Suomi katsotaan Baltian alueen ilmapuolustukselle syvyyttä tarjoavaksi etumaastoksi. Se vetäisi meidät auttamatta preventiivisten spekulaatioiden piiriin.

Näin ajatellen ymmärrän kyllä Niinistön huolen. On tarkoin harkittava etukäteen, mihin ryhdytään, jotta ei liian myöhään huomata, että on astuttu hyväuskoisesti kaltevalle pinnalle. Ja sitä ei tietysti voida ratkaista ottamalla ilmoitusluonteisesti kantaa teknisiin lentoharjoituksiin Ämarissa Tässä mielessä Niinistö puhalsi pilliin oikealla hetkellä ja oikeassa asiassa.

Huolestuttavaa on, että hän joutui tekemään sen julkisesti

On siis aika valaista tarkemmin, miten turvallisuuspoliittinen päätöksentekomme oikeastaan toimii nyt, kun olemme palanneet kaukaisista kriisinhallintahankkeista peruskysymysten äärelle.

Vakavaa puhetta kohudosentista

Professori Timo Vihavaisen mitta näyttää täyttyneen kohudosenttimme Johan Bäckmanin tempauksista. Hän vetoaa Venäjän viranomaisiin, jotta dosenttimme pantaisiin asianmukaiseen järjestykseen.

Bäckman on venäläisen tutkimuslaitoksen palveluksessa, joten työnantajaan tietysti voi hyvinkin vedota. Mutta kysymyksessä on selvästi toimenkuvaan liittyvä poliittinen toiminta, joten Vihavaisen vetoomus kohdistuu yleisemmin siihen, mitä kohudosentin sopii puuhailla.

Meillä valvontaan tunnetusti valppaasti tutkijoiden sananvapautta ja muitakin perusoikeuksia, joten kotimaisten viranomaisten on hieman hankala puuttua Bäckmanin puuhiin vain sillä perusteella, että niissä on vääränlainen etumerkki. Vihavainen näyttää keksineen oivan ratkaisun tähän pulmaan: Pyydetään virka-apua Venäjältä. Siellähän on tällaisesta toiminnasta monipuolista kokemusta.

Ehkä meidän kannattaa harkita tarkemmin, mitä muita vastaavanlaisia poliittisia saniteettitoimenpiteitä me voisimme ulkoistaa naapurimaihin. Voisiko Nato-keskustelun siirtää esimerkiksi Viroon? Vältyttäisiin näin komplikaatioilta idänsuhteissa.

Vihavaista harmittaa kaikesta päätellen se, että kohudosenttimme markkinoi härskisti ideaa laajasta Venäjästä sen sijaan, että tyytyisi ylistämään Venäjän suuruutta. Tuo on kiintoisa havainto yleisemmin kansainvälisen politiikan teorianmuodostuksen kannalta.

Voisiko kysymyksessä olla Iso-Britannian itäinen versio? Great voi tietysti tarkoittaa Britannian suuruutta mutta viittaa myös imperiumin laajuuteen, joka kattoi suojiinsa muitakin kuin syntyperäisiä englantilaisia. Näinhän se kohudosenttikin saarnaa, että Venäjällä on tilaa muillekin kuin venäläisille, kunhan eivät kaikki sinne änkeä.

Saksalaisten kansallishymni Deutschland, Deutschland über alles… tulkittiin jo Wilhelmien aikana samalla tavoin pahansuopasti. Kun saksalaiset asettivat Saksansa kaiken muun yläpuolelle, naapurit käsittävät, osin kyllä aiheellisesti, että se tarkoitti joka paikkaan, kaikialle. Sitä samaa ne veisaavat yhä.

Ja amerikkalaiset liberaalit puhuvat puolestaan Yhdysvaltain klienttivaltioista, jotka toteuttavat amerikkalaisten historiallisesti väistämätöntä tehtävää ulottaa valtansa minne tahansa he hyväksi näkevät. Täytyy varmaankin pitää silmällä, puhuvatko meidän atlantistimme Yhdysvaltain laajuudesta vai tyytyvätkö he ylistämään sen suuruutta.

Sama kysymys nousee tietysti myös Euroopan unionin suhteen. Se onkin kuuma kysymys, sillä presidentti Niinistö asetti tunnetusti sen turvallisuuspoliittisten pyrkimystemme kärkipaikalle. Viime aikoina EUn suuruutta on ollut vaikea ylistää, mutta sen laajenemisesta kyllä on ollut paljon puhetta.

Kohudosenttimme näyttää siis olevan hyvässä seurassa, etumerkkiä luukuunottamatta tietysti. Mutta arvopolitiikassa etumerkkeihin ei pidä kiinnittää liikaa huomiota.

Historioitsijana minua tietyst kiinnostaa eniten kohudosentin historiallinen perustelu ajatuksilleen, että Suomi muka kuuluu siihen laajaan Venäjään. Hän nimittäin samaistaa itsensä poliittisesti autonomisen Suomen jälkeläiskansalaiseksi. Silloinhan meillä oli pieni kotimaa ja laaja isänmaa, jossa monet suomalaiset saattoivat tehdä hyviä kauppoja ja komeita virkauria äidinkieleen katsomatta.

Kohudosenttimme on tässä tarkoituksessa elvyttänyt henkiin sen uusordinilaisen tulkintaperinteen, minkä Kekkosen aikana patrioottiset vanhemman polven professorit yrittivät juuria pois jälkikasvustaan. Ordinilaiset kun pitivät pötynä suomalaisten väitteitä, että Venäjän yksinvaltias olisi hyvänsuopasti hyväksynyt perustuslaillisia rajoitteita vallankäytölleen pitääkseen juuri valloittamiensa ruotsalaisten maakuntien säädyt reippaalla mielellä. Ruotsihan ne maakunnat jätti Venäjän haltuun ilman sarvia ja hampaita.

Nyt tämä kohudosentti todistelee jälleen ordinilaisessa hengessä Venäjän historiallisten oikeuksien puolesta. Mikä on asein kerran otettu, sitä ei pidä puhumalla menettää, ei edes itsenpäisille suomalaisille. Sellainen on imperiumin rakentamisen rautainen laki.

Mikä siis neuvoksi?

Ryhdymmekö nyt todella kuurnimaan Bäckmanin puheista esille sellaisia asioita, joita täällä ei sovi sanoa?

Kenties voisimme todeta, ettei absurdi asia ei pöyhimisestä parane. Annetaan kohudosentin kilvoittella vanhan venäläisen jurodivyi -perinteen mukaisesti. Hovinarri oli ainoa, joka rohkeni kuiskata ikävän totuuden tsaarin korvaan. Eiköhän meidän kansainvälinen asemamme ole jo niin vahva, ettei se järky, jos Suomen ja Venäjän historiallisista juurista keskustellaan muutoinkin kuin syvä ryppy otsassa.

Iso on aina oikeassa – vai onko?

Kansainvälisen politiikan kyynisyyttä on luonnehdittu sanonnalla Might is Right. Iso on aina oikeassa. Iso tarkoittaa tässä yhteydessä sellaista konfliktin osapuolta, joka on muita mahtavampi. Se ei välttämättä ole vahvin vaan sellainen, joka kykenee muita paremmin käyttämään valtaansa.

Juuri sellaista mahtia Putinin Venäjä nyt esittelee meidänkin rajoillamme. Ja yhtä lailla siihen vetoaa johtava suurvalta, Yhdysvallat, kun se vetäytyy omiin menettelytapoihinsa liittyvästä oikeudellisesta, moraalisesta ja poliittisesta vastuustaan. Laittomille vangitsemisille, kidutukselle, tappolistoille ja muiden suvereenien oikeuksien polkemiselle löytyy aina yksi ja sama syy, valtion tai sen edustaman asian etu ja sen kyky huolehtia siitä muista piittaamatta.

Presidentti Niinistö on monien muiden tavoin varoittanut meitä ja muita uuden kylmän sodan vaaroista. Itse asiassa tilanne on huonompi. Yritykset hallita Euroopassa puhjennut kriisi voimatoimin uhkaavat johtaa siihen, mikä niillä voimatoimilla oli tarkoitus välttää.

Kylmää sotaa käytiin itse asiassa nykyiseen menoon verrattuna järjestäytyneissä oloissa. Idän ja lännen suhteita hallitsi kokolailla vakaa strateginen tasapaino. Asevalvontaneuvotteluissa sovittiin sellaisista säännöistä ja menettelytavoista, joiden avulla tuota tasapainoa voitiin pitää yllä ja kilpavarustelua hillitä. Suurvaltaryhmittymillä olivat selvät ja vakaat rajat erityisesti Euroopassa. Unkarin kansannousu 1956 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968 osoittivat, ettei vastapuoli juurikaan puuttunut, kun ryhmän mahtivaltio otti oikeuden omiin käsiinsä.

Blokkien välinen harmaa alue oli yhtä lailla tarkoin säädelty puolueettomuutta ja liittoutumattomuutta koskevilla sovinnaissäännöillä. YK valvoi kollektiivista voimankäyttöä ja pyrki vakauttamaan suurvaltain kilpailua blokkirajojen ulkopuolisilla alueilla. ETY – konfrenssissa ja Saksan idänsopimuksilla nämä vakauttavat sovinnaissäännöt vahvistettiin Euroopan osalta.

Sodat käytiin blokkijärjestelmän raja-alueilla, mutta sielläkin johtavat suurvallat huolehtivat siitä, ettei konflikti laajentunut.

Suomessa tunnustettiin kylmän sodan aikana avoimesti, että johtavilla suurvalloilla eli supervalloilla oli erityisasema kansainvälisessä politiikassa. Oletettiin, että koko kylmän sodan systeemi pyöri niiden ylläpitämän keskustasapainon avulla. Kylmän sodan järjestys murtui, kun tuo akseli petti ja Neuvostoliitto hajosi.

Isot eivät tietenkään olleet silloin aina oikeassa, mutta ne olivat riittävän mahtavia välttääkseen väärin tekemisen seuraukset. Tämä mahtavien meno syntyi jo Nürnbergin oikeudenkäynneissä, kun voittajien tahto määräsi, kenen rikokset tutkittiin ja kenen tekemiset sivuutettiin. Me olimme itse silloin leivättömän pöydän ääressä.

Nykyisessä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa mahti edelleen ratkaisee, kuka on oikeassa ja kenet vedetään vastuuseen. Mutta tuo kylmän sodan ajan poliittinen suojaverkko puuttuu. Kansainvälinen politiikka on ajautunut tilaan, jolle luontevin historiallinen vertailukohta löytyy vuosien 1946-1949 blokkiutuminen ajasta. Se oli sitä kylmän sodan aikaa, jota hallitsi äärimmäinen epävarmuus, kun voittajavaltiot pyrkivät kilvan vakauttamaan omia asemiaan, vyöryttämään niitä eteenpäin ja patoamaan vastustajiensa etenemisen.

Tätä kamppailua käytiin pääosin epäsuorien hyökkäysten avulla, hajottamalla, horjuttamalla ja alistamalla blokkipolitiikan kohteina olevia maita ja puuttumalla niiden sisäisiin asioihin. Isot olivat lähtökohtaisesti oikeassa. Ellei puhe auttanut, suoritettiin poliittinen puhdistus tai eristettiin pullikoitsijat.

Meillä Suomessa blokkiutuminen aikaa kutsuttiin “vaaran vuosiksi”. Siitä ilmapiiristä kertoo oivasti Lauri Hyvämäen samanniminen aikalaisdokumentti. Silloin pelättiin ihan aiheellisesti, että Suomi menettää lopullisesti itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Nyt siitä ei toki ole kysymys. Isot ovat nyt oikeassa eri tavoin, mutta seuraukset voivat silti osoittautua vakaviksi, jos tämä suurpoliittinen mutapaini saa jatkua.

Venäjän voimankäyttö Ukrainassa ja Yhdysvaltain voimankäyttö terrorismin vastaisessa sodassa asettavat ikävään välikäteen erityisesti ne, jotka periaatteellisista syistä ovat pyrkineet edistämään kansainvälistä järjestystä ja ylläpitää yleismaailmallisiin arvoihin ja periaatteisiin perustuvaa kansainvälistä yhteisöä.

Iso on oman mahtinsa turvin oikeassa, jos se selviää kiistämällä, kieräilemällä tai valittelemalla tapahtunutta, jos sen kiistäminen ja kiertäminen ei enää käy päinsä. On käynyt selväksi, että mikään nykyisen suurpoliittisen konfliktin osapuoli ei taistele puhtain asein oikean asian puolesta. Sanat ja teot eivät yksinkertaisesti vieläkään täsmää, mutta kampanja valikoitujen syyllisten löytämiseksi jatkuu.

Turvallisuuspolitiikan uusi suunta: Malli Haglund

Aamu valkeni ripeästi, kun puolustusministeri Haglund pyöräytti uutisissa turvallisuuspoliittisen arvoituksen. Jos tätä marraskuun harmautta nyt sitten voi valkenemiseksi sanoa, mutta yksi lysti: turvallisuuspoliittista keskustelua tämä hämy kyllä puitteellistaa oivasti. On mukava ajatella, että tämän hämärämmäksi se ei (ehkä) enää mene.

Niin, se arvoitus.
Mikä on ero on liittoutumisella ja joidenkin aselajien yhdistämisellä?

Itsenäisyyspäivän (vaali)tunnelmissa ministeriltä näyttää lipsahtaneen pieni skandinavismi, jonka innokkaimmat jo tulkitsivat niin, että seuraavaan hallitusohjelmaan tulisi pykälä Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta.

Ruotsin vastaava ministeri tosin riensi toppuuttelemaan, ettei liittohommiin sillä taholla ole erityistä kiinnostusta. Mutta tuollaisista ylimenokauden ministerin puheista ei kannata masentua. Ministeri Haglund täsmensi kuitenkin, ettei hän oikeastaan tarkoittanut puolustusliittoa vaan Suomen meri- ja ilmavoimien yhdistämistä.

Sen verran järki jo kulkee hitaasti, että meni tovi, ennen kuin tuo malli Haglund avautui.

Se tiedetään vanhastaan, että ruotsalaiset ovat perinteisesti vältelleet puolustusliittoa Suomen kanssa, koska siellä pelätään, että se vetää Ruotsin rettelöihin Venäjän kanssa. Muistaakseni tämä viisaus valkeni Tukholmassa noin vuonna 1812. Sen jälkeen siinä on pysytty johdonmukaisesti, ellei kohteliasta naapuripuhetta oteta huomioon.

En ole havainnut vakuuttavaa näyttöä siitä, että ruotsalaiset olisivat todella näistä epäluuloistaan luopuneet. Se puolustusliitosta siis.

Mutta entä tämä aselajien yhdistäminen? Voisiko se olla mahdollista ilman keskinäistä puolutustusliittoa?

Kyllä ja ei.

Muistui mieleeni, että juuri näin sai alkunsa nykyinen Euroopan unioni. Saksa ja Ranska perustivat 1951 pienten puskurimaidensa kanssa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön. Italia otettiin siihen mukaan varmuuden vuoksi. Tarkoituksena oli estää Eurooppaa pitkään kiusanneet Saksan ja Ranskan väliset sodat tekemällä ne taloudellisesti siinä määrin toistaan riippuvaiseksi, ettei sotimisesta enää tulisi mitään.

Se osoittautui hyväksi ideaksi. Saksan ja Ranskan keskinäinen sotilaallinen nahistelu jäi siihen eikä italialaistenkaan ole tarvinnut enää sen enempää pullistella. Hyvä niin. Tosin siitä herää kysymys, eikö samaa ajatusta seuraten Venäjän ja EUn energia- ja raskas teollisuus pitäisi kiireesti yhdistää. Päästäisiin itäistenkin sotaretkien aiheuttamasta riesasta.

Mutta ehkä hyväkään idea ei ole täydellinen. Venäjällä kun on vain toinen jalka Euroopassa, sekin ilmeisesti liian kaukana lännessä.

Mutta Pohjolan ylösrakentamiseksi tuo uusi turvallisuuspoliittinen Schuman-suunnitelma voisi hyvinkin toimia. Voitaisiin aluksi muodostaa Suomen ja Ruotsin puolustusyhteisö yhdistämällä niiden ilmavoimat ja laivastot. Mitä todennäköisimmin tällainen keskinäisriippuvuus poistaisi laskuista Suomen ja Ruotsin välisen sodan mahdollisuuden.

Puolustusyhteisö keskinäisen sodan välttämiseksi ei tietysti ole kolmatta osapuolta vastaan suunnattu puolustusliitto, joten kenelläkään ei olisi syytä huolestua malli Haglundin toteutumisesta. Sodan vaaran vähentyminen ehkä vakauttaisi turvallisuuspoliittista tilannetta yleisemmin Itämeten alueella.

Näin voisimme luottavaisin mielin jäädä odottamaan, miten puolustusyhteisöstä asteittain haaroisi syvenevää suomalais-ruotsalaista kanssakäymistä kunnes unionin aika lopulta koittaisi. Linnan juhliinkin tulisi uutta hohtoa, kun meillä olisi yhteinen kuningashuone naapurimme kanssa. Ja mikä parasta, Putinia se potuttaisi vallan vietävästi.

Itsenäisyyden sävyt

Tavanomainen itsenäisyyspäivän aamu. Tuuli ajaa Näsinselältä harmaata usvaa rantametsiin. Ei ihme, että tätä aikanaan kutsuttiin sarkanuttujen maaksi. Siitä arjen väristä innokkaimmat fennomaaninuoret varmaankin keksivät sata vuotta sitten pukeutua sarkaan ja verhota kotinsakin sarkatuotteilla. Tehtiin välttämättömyydestä hyve.

Ei silloin vielä osattu valtiollista itsenäisyyttä odottaa, mutta oman kansallisen elämän edellytyksiä haluttiin puolustaa. Tämä fennomaaninen unelma paremmasta elämästä puettiin sarkanuttuun arkisten uurastajien kunniaksi. Valtiollisen olemassaolon tarpeisiin tämä tšuhnien harmaa ei tietysti riittänyt. Niitä varten keksittiin leijonia, kansallispukuisia neitoja, oikeuden jumalattaria, muinaisten tietäjien ja sankareiden tarunomaisia hahmoja ja koreita kansallismaisemia.

Valtio oli jotakin ylevämpää, arjesta erottuvaa. Siveellinen elämä huipentui valtiolliseen toimintaan.

Vuonna 1918 tuo raatajan harmaakin sai luvan palvella valtiollisia tarpeita, sillä siitä tuli tsaarin kenraalin johtaman talonpoikaisarmeijan sotisopa. Pääosa valkoisesta armeijasta tosin kulki vastapuolensa tavoin arkisissa vetimissä, siviilipalttoissa tai lammasturkkeissa, karvareuhkat korvilla. Havunoksa hatussa tai nauha hihassa paljasti, kuka oli ystävä, kuka vihollinen.

Jossakin tässä harmaankirjavassa rintamassa saattoi vilahtaa preussilaisen jääkärin vihreä univormu, mutta sarkanutun harmaa jäi kuin varkain tulleen itsenäisyyden suojaväriksi. Siihen puettiin suojeluskuntien vapaaehtoiset ja vakinaisen armeijan vähemmän vapaaehtoiset sotilaat. Upseerikuosi tosin lainattiin Saksasta, Wehrmactilta, mutta kun sekin kulki harmaissa, sarkanuttujen perinne säilyi. Merimiehet olivat tietysti eri juttu.

Olihan se jonkinmoinen itsenäisyyden tai itsepäisyyden näyttö, kun suomalaiset upseerit vielä pitkään kylmän sodan vuosina tepastelivat keisarin ja Hitlerin ajoista muistuttavissa raidallisissa pussihousuissa ja korkeissa koppalakeissa. Venäläiset vastasivat siihen tekemällä vielä korkeampia koppalakkeja. Ja kyllä tuo preussilainen perinnetietoisuus lännessäkin huomattiin.

Kun sopiva hetki koitti, sarkanuttujenkin aika siirtyi historiaan. Mutta unionin päivän sijasta itsenäisyyspäivää silti vietetään edelleen. Ja hyvä niin, juhlitaan nyt sitä, mitä ei väkisin annettu mutta josta vapaaehtoisesti voitiin luopua.

Sotilaat ovat nyt yleismaailmallisesti laikullisia. Fennomaanien unelman muistona on vielä pieni lippu olkapäässä ja oudonnäköinen nimi rintapielessä. Ja itsenäisyyspäivänä kokoonnutaan suurin joukoin ihmettelemään, kenen puku on korein. Mutta näin se on, kun valtiovalta juhlii itseään.

Taidan kuitenkin sytyttää illalla kynttilän muistuttamaan kaikesta siitä pienestä hyvästä, mitä meille on valtiollisesta itsenäisyydestä koitunut. Tässä sarkanuttujen hämärässä pienikin tuikku lämmittää mukavasti.

Talvisodan muisto

Talvisota on määrittänyt suomalaisuuttani koko elämäni ajan, ihan käytännössä. Siihen nimittäin liittyy ensimmäinen muistiin piirtynyt tietoisuuden välähdys: Lumisessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä löntystävän hevosen perä ja reen jalasten kitinä; minä, kuorman päällä, eikä ketään muita.

Että kysymys oli sodasta, selvisi tosin vasta paljon myöhemmin, kun ryhdyin kyselemään äidiltäni, mistä tuollainen seikka on voinut mieleen piirtyä. Hän kertoi, että kysymyksessä oli evakkomatka. Talvisodan alkaessa siviiliväestöä siirrettiin suojaan Kotkasta Kymijoen länsipuolelle. Tuo talviyön muisto viittaa ilmeisesti paluumatkaan Porlammilta takaisin Kotkaan.

Siihen ne minun omakohtaiset talvisotamuistoni sitten jäivät. Jatkosodan aikana sota tuli ahkerasti pommitetussa Kotkassa liiankin lähelle, mutta se on eri juttu.

Oma talvisotani jatkui Hovinsaarella Paalasenmäellä “vaaran vuosina”. Vaaran vuosiksi ne tosin paljastuivat vasta, kun yliopistolla luin silloisen opettajani Lasse Hyvämäen kirjan sotien jälkiselvittelyistä. Narisevasta, vanhoilta kirjoilta lemuavasta kaupunkirjaston toimipisteestä Tarzanien mukana koulupojan reppuun lähti Erkki Palolammen Kollaa kestää. Niitä Punaisen talon mäen torjuntataisteluja jatkettiin sitten vuosikausia Parikan hautausmaan lähimetsissä, kunnes kylän tytöt tulivat huomauttamaan puupyssyjensä kanssa heiluville sankareilla, että eikö tuon ikäisillä miehillä ole parempaa tekemistä. Olihan sitä, mutta ei se minun talvisotani siihen silti jäänyt.

Oppikoulussa, kuten sitä silloin kutsuttiin ikään kuin kansakouluissa ja ammattikouluissa ei olisi opittu, elettiin laidastaan Kollaan hengessä. Pääosa miesopettajista oli sodan kolhimia, eri tavoin läpiammuttuja ihmisiä, joille ryssänviha oli kaiken poliittisen viisauden alku. Naisopettajat eivät juurikaan politiikkaan puuttuneet, mutta heidänkin hiljaisuudestaan ymmärsimme, että se, mitä virallisesti sanottiin, kätki jotakin, mikä oli sanomatta selvää.

Ja näin asian sitten muotoili myös Paasikivi, kun hän sotien jälkiselvittelyissä kehi sitä revisionistista historiankirjoitusta, jonka varassa ystävyyspolitiikkaa harjoitettiin koko kylmän sodan ajan.

Talvisodan alkaessa Paasikivi muiden tapaan uskoi, että puna-armeijan hyökkäyksen tarkoituksena oli bolševisoida Suomi. Hän kuitenkin varoitti, ettei siltä pohjalta kannattanut yrittää neuvottelukosketusta Kremliin. Olisi yritettävä jatkaa siitä, mihin Moskovan neuvottelut katkesivat. Tällainen tilaisuuden ovi raottui sitten helmikuussa 1940 kovan sotilaallisen paineen edessä.

Jatkosodan jälkeen Paasikivi otti pitemmän askeleen revisionistiseen suuntaan. Suomen oli kannettava oma vastuunsa siitä, että sotaan jouduttiin marraskuussa 1939. Toisin menetellen olisi sota ehkä voitu välttää. Siis ehkä, jos olisi katsottu loppuun asti Stalinin viimeinen tarjous, luovuttu dogmaattisesta itsenäisyydestä ja ymmärretty, mistä sodasta viime kädessä oli kysymys. Mutta tätä ei silloin ymmärretty, ulkopolitiikkaa johdettiin peräpäästä käsin, Paasikivi pauhasi.

Mutta yksityisesti päiväkirjojensa sivuilla Paasikivi kuitenkin tuskaili, että hänen kaltaisensa kunnian miehen oli alistuttava elämään valheen kanssa. Ei saanut sanoa, että neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen ja että tarkoituksena oli ottaa se, mikä 1918 olosuhteiden pakosta jäi kesken, bolševisoida Suomi puna-armeijan voimin ja Kuusisen nukkehallituksen avulla.

Tämä kylmän sodan Paasikivi kuoppasi omantuntonsa päiväkirjojen sivuille, otti avuksi järjen äänen ja asetti optimistisen hypoteesin, että neuvostohallitus pyrki 1939 turvaamaan suurvallan puolustukselliset intressit. Tätä majakkaa me nuoremmat ulkopolitiikan tutkijat sitten yritimme tähyillä, kun meidän aikamme koitti. Eihän se ollut koko totuus, mutta jonkinlainen perusteltu näkemys kuitenkin.

Paasikiven hahmottelemalle virallisen totuuden kannalle oli valmis asettettumaan myös marsalkka Mannerheim, joka ensimmäisenä elokuussa 1939 havahtui huomaamaan, että silloinen viivyttävä puolustuspolitiikka perustui virheellisiin olettamuksiin. Kun apua ei lännestä voitu saada, Suomi saattoi omin voimin viivyttää vain omaa tappiotaan.

Marsalkka tarttui heti syksyllä 1944 siihen, mikä yksin tuumin oli torjuttu 1938-39: Oli turvattava oman armeijan ylläpito solmimalla Stalinin vaatima sotilaallinen avunantosopimus siltä varalta, että Suomi uudelleen joutuisi suurvaltain sotilaallisten laskelmien kohteeksi. Paasikivi sokeroi Mannerheimin ajatuksen ehdottamalla neuvostohallituksen valtaa Suomessa käyttävälle Andrei Ždanoville, että sopimuksen tärkein artikla sotilaallisen yhteistyön ehdoista otettaisiin Otto Ville Kuusisen ja Molotovin talvisodan aikana allekirjoittamasta avunantosopimuksesta. Ždanov ei sitä tekstiä tuntenut tai ei ollut tuntevinaan, joten Paasikivi lähetti hänelle siitä kopion. Siltä pohjalta se kuuluisa 2. artikla sitten 1948 sorvattiin lopulliseen asuun. Ajettiin pirua talosta belsebuubin avulla.

Näin jälkikäteen ajatellen tämä tappion viivyttämisen politiikka onnistui. Paasikiven optimistinen hypoteesi toimi, pahin jäi tapahtumatta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Historiankirjoitus paljasti nimittäin aikanaan, että suomalaisia odotti se, minkä puolalaiset kokivat 1940 maaliskuussa Katynin metsissä, jos Kollaa ei olisi kestänyt, jos järjestäytynyt aseellinen vastarinta olisi romahtanut.

Tappion viivyttämisen politiikka oli meidän oma valintamme, mutta viime kädessä sen onnistuminen oli kiinni suuremmista tapahtumista ja pyrkimyksistä. Suomen ja Baltian maat oli tarkoitus hoitaa ennakoivasti, mutta suursota lähestyi Kremlin kannalta katsoen liian nopeasti. Kevättalvella 1940 Stalin otti sen, mikä niissä oloissa oli ulottuvilla. Näin hän menetteli uudelleen, kun Suomen kohtalo oli vaakalaudalla kesällä 1944. Setä Stalin oli meille hyvänsuopa silloin kun se hänelle sopi.

Kollaa siis kesti, siinä suhteessa me nuoret soturit olimme oikeilla jäljillä. Mutta meille taistelut loppuivat siihen, että vihollisen hyökkäys torjuttiin. Eikä sitä taistelua tietysti koskaan hävitty. Myöhemmin heräsi epäröivä kysymys, mitä sillä sankaruudella voitettiin. Aikaa? Ja uskoa siihen, että senkin puolesta joissakin oloissa kannattaa riski ottaa. Tuon ajan voittamisen ansiosta me olimme onnekkaita: Talvinen rekiretkemme päättyi takaisin kotiin talvella 1940, mutta Antti-vaarille ja Liisa-mummolle tuli lähtö Kirvusta.

Näin jälkikäteen on huomattu, että useimmat sodan jalkoihin joutuneet pienet kansat eivät olleet yhtä onnekkaita kuin suomalaiset, jos sellaista sanaa nyt sodasta puhuttaessa voi käyttää. Monet niistä tosin pääsivät silti sodista vähemmällä kuin me, mutta eivät kaikki. Sitä se Paasikivi kaiketi tarkoitti elämän huhmaresta selviämisellä, ei hienosti mutta noin jotenkin kuitenkin.