Ämarin jupakan ääriviivat

Presidentti Niinistön poikkeuksellinen ulostulo Ämarin farssimaisia piirteitä saaneessa jupakassa tarjosi pikemminkin ikäviä kysymyksiä kuin asiaa valaisevia vastauksia. Mutta eipä hän muuta luvannutkaan.

Kannanoton kärjestä ei kuitenkaan jäänyt epäilyksen sijaa. Jos kysymistä pidetään puuttumisena, niin sitten hän puuttuu – ja aikoo puuttua vastedeskin. Tuskin Niinistö muuhun on voinut puuttua kuin siihen, miten tätä amerikkalaisten aloitetta on hoidettu puolustushallinnossa ja valtioneuvostossa.

Onko Suomi kutsuttu mukaan vai ei, selvisi asiaa hyvin valaisevalla tavalla: On ja ei.

Puolustusvoimain ylin johto sai suullisen kutsun amerikkalaisvieraaltaan. Jäikö se kutsu suulliseksi on sitten eri juttu. Yleensä tämän tason keskusteluista laaditaan yhteinen muistio tai kumpikin tekee omat muistiinpanonsa. Kovin uskottavalta ei tunnu se, että tällainen asia jäisi muistitiedon varaan. Epäselvää on, mitä näistä sotilasjohdon mahdollisista välipuheista on paperille pantu ja miten niitä on jaettu.

Presidentin ja ulkoministerin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa esittämät kysymykset paljastavat, ettei tieto amerikkalaisvieraan puheista heille asti yltänyt. Oudompaa olisi, jos puolustusministeri olisi jäänyt asiassa lehtitietojen varaan. Pääministeri ei julkisuuteen tulleiden tietojen valossa välittänyt utvassa kysellä enempää. Julkisuudessa hän tyytyi vakuuttamaan, ettei asiaa tässä vaiheessa kannattanut ylidramatisoida. Se viesti ei ilmeisesti yltänyt Mäntyniemeen asti.

Presidentti teki selväksi, että kysymyksessä on amerikkalaisten aloite. Tarkoitus on lunastaa presidentti Obaman Viron-vierailulla antama lupaus tiivistää sotilaallista tukea Baltian maille. Sitä varten Ämariin perustettaisiin Viron ja Yhdysvaltain yhteinen keskus, johon myös Suomi ja Ruotsi voisivat osallistua. Suunniteltu ilmavoimien tekninen harjoitus avaisi ilmeisesti kolmikantaisen harjoitusyhteistyön.

Yhdysvalloista kirjallinen kutsu teknisiin harjoituksiin oli joidenkin tietojen mukaan lähtenyt ajat sitten. Puolustusministeriöstä sitä ei presidentin kysyessä löydetty. Puolustusministerin staabi jäljitti sen Yhdysvaltain lähetystöön, mutta sitten ilmeni, että sekin oli vasta luonnos. Diplomaattiset koukerot unohtaen näyttää siltä, että kutsua ryhdyttiin värkkäämään, kun Niinistö sitä julkisesti kyseli.

Amerikkalaiset ovat siis kutsumassa meidät Viroon harjoittelemaan. Isäntämaan kutsusta kukaan ei ole puhunut mitään. Ehkä sitä ei tarvita.

Niinistölle tekninen harjoittelu ei riittänyt. Hän katsoi aiheelliseksi kysyä julkisesti, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mihin hän siis oikeastaan puuttui?

Nato- kumppanuuteen perustuva harjoittelu jatkuu Niinistön mukaan entiseen tapaan ja todennäköisesti laajenee. Se oli selvä varoitus Moskovaan, että Ukrainan kriisin pitkittyminen ja sotilaallisen toiminnan vilkastuminen Itämeren alueella tiivistää myös Suomen suhdetta Natoon.

Se on johdonmukainen ja perusteltu ratkaisu tässä tilanteessa.

Mutta tämä varoitus tulee selväksi ilman osallistumista Ämarin virolais-amerikkalaisia harjoituksiin. Niissä on järkeä, jos nykyisen Nato-suhteemme lisäksi haluamme tiivistää kahdenvälistä liittosuhdettamme Yhdysvaltoihin. Sellaista aikomusta en löytänyt edes Niinistön kannanoton rivien väleistä. Amerikkalaisten toiveiden suunta sen sijaan on ilmeinen, kun kerran Suomea ja Ruotsia vokotellaan Viron ja Yhdysvaltain kahdenväliseen hankkeeseen.

Amerikkalaiset siloittelevat Ämarin jutusta poliittisia ryppyjä selittämällä, että kysymys on teknisistä harjoituksista. Niitä poliittisia ryppyjä aiheuttaa kuitenkin Obaman idea perustaa Ämariin kolmikantainen ilmavoimien keskus.

Niinistö ilmeisesti perää julkisuuden kautta, mitä tämä virolais-amerikkalais-pohjoismainen keskus oikeataan tulisi tekemään. Nyt tiedämme, että se tukee Naton ilmasuojaa Baltian maille ja yhtä lailla kumppanuusohjelmiin liittyvää harjoittelua. Niiden osalta Suomi jatkaa sitä veteen piirrettyjen viivojen politiikkaa, mikä aloitettiin Islannin harjoituksissa.

Pysyvä keskus viittaa kuitenkin siihen, että tarkoitus on tiivistää Yhdysvaltain suoraa sotilaallista läsnäoloa Virossa. Kumppaneiksi kutsuttujen Suomen ja Ruotsin kannalta katsoen tällainen prospekti muuttaisi olennaisesti Itämeren alueen sotilaallista tasapainoa. Liittyyhän siihen riski, että niin idässä kuin lännessä Suomi katsotaan Baltian alueen ilmapuolustukselle syvyyttä tarjoavaksi etumaastoksi. Se vetäisi meidät auttamatta preventiivisten spekulaatioiden piiriin.

Näin ajatellen ymmärrän kyllä Niinistön huolen. On tarkoin harkittava etukäteen, mihin ryhdytään, jotta ei liian myöhään huomata, että on astuttu hyväuskoisesti kaltevalle pinnalle. Ja sitä ei tietysti voida ratkaista ottamalla ilmoitusluonteisesti kantaa teknisiin lentoharjoituksiin Ämarissa Tässä mielessä Niinistö puhalsi pilliin oikealla hetkellä ja oikeassa asiassa.

Huolestuttavaa on, että hän joutui tekemään sen julkisesti

On siis aika valaista tarkemmin, miten turvallisuuspoliittinen päätöksentekomme oikeastaan toimii nyt, kun olemme palanneet kaukaisista kriisinhallintahankkeista peruskysymysten äärelle.

Vakavaa puhetta kohudosentista

Professori Timo Vihavaisen mitta näyttää täyttyneen kohudosenttimme Johan Bäckmanin tempauksista. Hän vetoaa Venäjän viranomaisiin, jotta dosenttimme pantaisiin asianmukaiseen järjestykseen.

Bäckman on venäläisen tutkimuslaitoksen palveluksessa, joten työnantajaan tietysti voi hyvinkin vedota. Mutta kysymyksessä on selvästi toimenkuvaan liittyvä poliittinen toiminta, joten Vihavaisen vetoomus kohdistuu yleisemmin siihen, mitä kohudosentin sopii puuhailla.

Meillä valvontaan tunnetusti valppaasti tutkijoiden sananvapautta ja muitakin perusoikeuksia, joten kotimaisten viranomaisten on hieman hankala puuttua Bäckmanin puuhiin vain sillä perusteella, että niissä on vääränlainen etumerkki. Vihavainen näyttää keksineen oivan ratkaisun tähän pulmaan: Pyydetään virka-apua Venäjältä. Siellähän on tällaisesta toiminnasta monipuolista kokemusta.

Ehkä meidän kannattaa harkita tarkemmin, mitä muita vastaavanlaisia poliittisia saniteettitoimenpiteitä me voisimme ulkoistaa naapurimaihin. Voisiko Nato-keskustelun siirtää esimerkiksi Viroon? Vältyttäisiin näin komplikaatioilta idänsuhteissa.

Vihavaista harmittaa kaikesta päätellen se, että kohudosenttimme markkinoi härskisti ideaa laajasta Venäjästä sen sijaan, että tyytyisi ylistämään Venäjän suuruutta. Tuo on kiintoisa havainto yleisemmin kansainvälisen politiikan teorianmuodostuksen kannalta.

Voisiko kysymyksessä olla Iso-Britannian itäinen versio? Great voi tietysti tarkoittaa Britannian suuruutta mutta viittaa myös imperiumin laajuuteen, joka kattoi suojiinsa muitakin kuin syntyperäisiä englantilaisia. Näinhän se kohudosenttikin saarnaa, että Venäjällä on tilaa muillekin kuin venäläisille, kunhan eivät kaikki sinne änkeä.

Saksalaisten kansallishymni Deutschland, Deutschland über alles… tulkittiin jo Wilhelmien aikana samalla tavoin pahansuopasti. Kun saksalaiset asettivat Saksansa kaiken muun yläpuolelle, naapurit käsittävät, osin kyllä aiheellisesti, että se tarkoitti joka paikkaan, kaikialle. Sitä samaa ne veisaavat yhä.

Ja amerikkalaiset liberaalit puhuvat puolestaan Yhdysvaltain klienttivaltioista, jotka toteuttavat amerikkalaisten historiallisesti väistämätöntä tehtävää ulottaa valtansa minne tahansa he hyväksi näkevät. Täytyy varmaankin pitää silmällä, puhuvatko meidän atlantistimme Yhdysvaltain laajuudesta vai tyytyvätkö he ylistämään sen suuruutta.

Sama kysymys nousee tietysti myös Euroopan unionin suhteen. Se onkin kuuma kysymys, sillä presidentti Niinistö asetti tunnetusti sen turvallisuuspoliittisten pyrkimystemme kärkipaikalle. Viime aikoina EUn suuruutta on ollut vaikea ylistää, mutta sen laajenemisesta kyllä on ollut paljon puhetta.

Kohudosenttimme näyttää siis olevan hyvässä seurassa, etumerkkiä luukuunottamatta tietysti. Mutta arvopolitiikassa etumerkkeihin ei pidä kiinnittää liikaa huomiota.

Historioitsijana minua tietyst kiinnostaa eniten kohudosentin historiallinen perustelu ajatuksilleen, että Suomi muka kuuluu siihen laajaan Venäjään. Hän nimittäin samaistaa itsensä poliittisesti autonomisen Suomen jälkeläiskansalaiseksi. Silloinhan meillä oli pieni kotimaa ja laaja isänmaa, jossa monet suomalaiset saattoivat tehdä hyviä kauppoja ja komeita virkauria äidinkieleen katsomatta.

Kohudosenttimme on tässä tarkoituksessa elvyttänyt henkiin sen uusordinilaisen tulkintaperinteen, minkä Kekkosen aikana patrioottiset vanhemman polven professorit yrittivät juuria pois jälkikasvustaan. Ordinilaiset kun pitivät pötynä suomalaisten väitteitä, että Venäjän yksinvaltias olisi hyvänsuopasti hyväksynyt perustuslaillisia rajoitteita vallankäytölleen pitääkseen juuri valloittamiensa ruotsalaisten maakuntien säädyt reippaalla mielellä. Ruotsihan ne maakunnat jätti Venäjän haltuun ilman sarvia ja hampaita.

Nyt tämä kohudosentti todistelee jälleen ordinilaisessa hengessä Venäjän historiallisten oikeuksien puolesta. Mikä on asein kerran otettu, sitä ei pidä puhumalla menettää, ei edes itsenpäisille suomalaisille. Sellainen on imperiumin rakentamisen rautainen laki.

Mikä siis neuvoksi?

Ryhdymmekö nyt todella kuurnimaan Bäckmanin puheista esille sellaisia asioita, joita täällä ei sovi sanoa?

Kenties voisimme todeta, ettei absurdi asia ei pöyhimisestä parane. Annetaan kohudosentin kilvoittella vanhan venäläisen jurodivyi -perinteen mukaisesti. Hovinarri oli ainoa, joka rohkeni kuiskata ikävän totuuden tsaarin korvaan. Eiköhän meidän kansainvälinen asemamme ole jo niin vahva, ettei se järky, jos Suomen ja Venäjän historiallisista juurista keskustellaan muutoinkin kuin syvä ryppy otsassa.

Iso on aina oikeassa – vai onko?

Kansainvälisen politiikan kyynisyyttä on luonnehdittu sanonnalla Might is Right. Iso on aina oikeassa. Iso tarkoittaa tässä yhteydessä sellaista konfliktin osapuolta, joka on muita mahtavampi. Se ei välttämättä ole vahvin vaan sellainen, joka kykenee muita paremmin käyttämään valtaansa.

Juuri sellaista mahtia Putinin Venäjä nyt esittelee meidänkin rajoillamme. Ja yhtä lailla siihen vetoaa johtava suurvalta, Yhdysvallat, kun se vetäytyy omiin menettelytapoihinsa liittyvästä oikeudellisesta, moraalisesta ja poliittisesta vastuustaan. Laittomille vangitsemisille, kidutukselle, tappolistoille ja muiden suvereenien oikeuksien polkemiselle löytyy aina yksi ja sama syy, valtion tai sen edustaman asian etu ja sen kyky huolehtia siitä muista piittaamatta.

Presidentti Niinistö on monien muiden tavoin varoittanut meitä ja muita uuden kylmän sodan vaaroista. Itse asiassa tilanne on huonompi. Yritykset hallita Euroopassa puhjennut kriisi voimatoimin uhkaavat johtaa siihen, mikä niillä voimatoimilla oli tarkoitus välttää.

Kylmää sotaa käytiin itse asiassa nykyiseen menoon verrattuna järjestäytyneissä oloissa. Idän ja lännen suhteita hallitsi kokolailla vakaa strateginen tasapaino. Asevalvontaneuvotteluissa sovittiin sellaisista säännöistä ja menettelytavoista, joiden avulla tuota tasapainoa voitiin pitää yllä ja kilpavarustelua hillitä. Suurvaltaryhmittymillä olivat selvät ja vakaat rajat erityisesti Euroopassa. Unkarin kansannousu 1956 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968 osoittivat, ettei vastapuoli juurikaan puuttunut, kun ryhmän mahtivaltio otti oikeuden omiin käsiinsä.

Blokkien välinen harmaa alue oli yhtä lailla tarkoin säädelty puolueettomuutta ja liittoutumattomuutta koskevilla sovinnaissäännöillä. YK valvoi kollektiivista voimankäyttöä ja pyrki vakauttamaan suurvaltain kilpailua blokkirajojen ulkopuolisilla alueilla. ETY – konfrenssissa ja Saksan idänsopimuksilla nämä vakauttavat sovinnaissäännöt vahvistettiin Euroopan osalta.

Sodat käytiin blokkijärjestelmän raja-alueilla, mutta sielläkin johtavat suurvallat huolehtivat siitä, ettei konflikti laajentunut.

Suomessa tunnustettiin kylmän sodan aikana avoimesti, että johtavilla suurvalloilla eli supervalloilla oli erityisasema kansainvälisessä politiikassa. Oletettiin, että koko kylmän sodan systeemi pyöri niiden ylläpitämän keskustasapainon avulla. Kylmän sodan järjestys murtui, kun tuo akseli petti ja Neuvostoliitto hajosi.

Isot eivät tietenkään olleet silloin aina oikeassa, mutta ne olivat riittävän mahtavia välttääkseen väärin tekemisen seuraukset. Tämä mahtavien meno syntyi jo Nürnbergin oikeudenkäynneissä, kun voittajien tahto määräsi, kenen rikokset tutkittiin ja kenen tekemiset sivuutettiin. Me olimme itse silloin leivättömän pöydän ääressä.

Nykyisessä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa mahti edelleen ratkaisee, kuka on oikeassa ja kenet vedetään vastuuseen. Mutta tuo kylmän sodan ajan poliittinen suojaverkko puuttuu. Kansainvälinen politiikka on ajautunut tilaan, jolle luontevin historiallinen vertailukohta löytyy vuosien 1946-1949 blokkiutuminen ajasta. Se oli sitä kylmän sodan aikaa, jota hallitsi äärimmäinen epävarmuus, kun voittajavaltiot pyrkivät kilvan vakauttamaan omia asemiaan, vyöryttämään niitä eteenpäin ja patoamaan vastustajiensa etenemisen.

Tätä kamppailua käytiin pääosin epäsuorien hyökkäysten avulla, hajottamalla, horjuttamalla ja alistamalla blokkipolitiikan kohteina olevia maita ja puuttumalla niiden sisäisiin asioihin. Isot olivat lähtökohtaisesti oikeassa. Ellei puhe auttanut, suoritettiin poliittinen puhdistus tai eristettiin pullikoitsijat.

Meillä Suomessa blokkiutuminen aikaa kutsuttiin “vaaran vuosiksi”. Siitä ilmapiiristä kertoo oivasti Lauri Hyvämäen samanniminen aikalaisdokumentti. Silloin pelättiin ihan aiheellisesti, että Suomi menettää lopullisesti itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Nyt siitä ei toki ole kysymys. Isot ovat nyt oikeassa eri tavoin, mutta seuraukset voivat silti osoittautua vakaviksi, jos tämä suurpoliittinen mutapaini saa jatkua.

Venäjän voimankäyttö Ukrainassa ja Yhdysvaltain voimankäyttö terrorismin vastaisessa sodassa asettavat ikävään välikäteen erityisesti ne, jotka periaatteellisista syistä ovat pyrkineet edistämään kansainvälistä järjestystä ja ylläpitää yleismaailmallisiin arvoihin ja periaatteisiin perustuvaa kansainvälistä yhteisöä.

Iso on oman mahtinsa turvin oikeassa, jos se selviää kiistämällä, kieräilemällä tai valittelemalla tapahtunutta, jos sen kiistäminen ja kiertäminen ei enää käy päinsä. On käynyt selväksi, että mikään nykyisen suurpoliittisen konfliktin osapuoli ei taistele puhtain asein oikean asian puolesta. Sanat ja teot eivät yksinkertaisesti vieläkään täsmää, mutta kampanja valikoitujen syyllisten löytämiseksi jatkuu.

Turvallisuuspolitiikan uusi suunta: Malli Haglund

Aamu valkeni ripeästi, kun puolustusministeri Haglund pyöräytti uutisissa turvallisuuspoliittisen arvoituksen. Jos tätä marraskuun harmautta nyt sitten voi valkenemiseksi sanoa, mutta yksi lysti: turvallisuuspoliittista keskustelua tämä hämy kyllä puitteellistaa oivasti. On mukava ajatella, että tämän hämärämmäksi se ei (ehkä) enää mene.

Niin, se arvoitus.
Mikä on ero on liittoutumisella ja joidenkin aselajien yhdistämisellä?

Itsenäisyyspäivän (vaali)tunnelmissa ministeriltä näyttää lipsahtaneen pieni skandinavismi, jonka innokkaimmat jo tulkitsivat niin, että seuraavaan hallitusohjelmaan tulisi pykälä Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta.

Ruotsin vastaava ministeri tosin riensi toppuuttelemaan, ettei liittohommiin sillä taholla ole erityistä kiinnostusta. Mutta tuollaisista ylimenokauden ministerin puheista ei kannata masentua. Ministeri Haglund täsmensi kuitenkin, ettei hän oikeastaan tarkoittanut puolustusliittoa vaan Suomen meri- ja ilmavoimien yhdistämistä.

Sen verran järki jo kulkee hitaasti, että meni tovi, ennen kuin tuo malli Haglund avautui.

Se tiedetään vanhastaan, että ruotsalaiset ovat perinteisesti vältelleet puolustusliittoa Suomen kanssa, koska siellä pelätään, että se vetää Ruotsin rettelöihin Venäjän kanssa. Muistaakseni tämä viisaus valkeni Tukholmassa noin vuonna 1812. Sen jälkeen siinä on pysytty johdonmukaisesti, ellei kohteliasta naapuripuhetta oteta huomioon.

En ole havainnut vakuuttavaa näyttöä siitä, että ruotsalaiset olisivat todella näistä epäluuloistaan luopuneet. Se puolustusliitosta siis.

Mutta entä tämä aselajien yhdistäminen? Voisiko se olla mahdollista ilman keskinäistä puolutustusliittoa?

Kyllä ja ei.

Muistui mieleeni, että juuri näin sai alkunsa nykyinen Euroopan unioni. Saksa ja Ranska perustivat 1951 pienten puskurimaidensa kanssa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön. Italia otettiin siihen mukaan varmuuden vuoksi. Tarkoituksena oli estää Eurooppaa pitkään kiusanneet Saksan ja Ranskan väliset sodat tekemällä ne taloudellisesti siinä määrin toistaan riippuvaiseksi, ettei sotimisesta enää tulisi mitään.

Se osoittautui hyväksi ideaksi. Saksan ja Ranskan keskinäinen sotilaallinen nahistelu jäi siihen eikä italialaistenkaan ole tarvinnut enää sen enempää pullistella. Hyvä niin. Tosin siitä herää kysymys, eikö samaa ajatusta seuraten Venäjän ja EUn energia- ja raskas teollisuus pitäisi kiireesti yhdistää. Päästäisiin itäistenkin sotaretkien aiheuttamasta riesasta.

Mutta ehkä hyväkään idea ei ole täydellinen. Venäjällä kun on vain toinen jalka Euroopassa, sekin ilmeisesti liian kaukana lännessä.

Mutta Pohjolan ylösrakentamiseksi tuo uusi turvallisuuspoliittinen Schuman-suunnitelma voisi hyvinkin toimia. Voitaisiin aluksi muodostaa Suomen ja Ruotsin puolustusyhteisö yhdistämällä niiden ilmavoimat ja laivastot. Mitä todennäköisimmin tällainen keskinäisriippuvuus poistaisi laskuista Suomen ja Ruotsin välisen sodan mahdollisuuden.

Puolustusyhteisö keskinäisen sodan välttämiseksi ei tietysti ole kolmatta osapuolta vastaan suunnattu puolustusliitto, joten kenelläkään ei olisi syytä huolestua malli Haglundin toteutumisesta. Sodan vaaran vähentyminen ehkä vakauttaisi turvallisuuspoliittista tilannetta yleisemmin Itämeten alueella.

Näin voisimme luottavaisin mielin jäädä odottamaan, miten puolustusyhteisöstä asteittain haaroisi syvenevää suomalais-ruotsalaista kanssakäymistä kunnes unionin aika lopulta koittaisi. Linnan juhliinkin tulisi uutta hohtoa, kun meillä olisi yhteinen kuningashuone naapurimme kanssa. Ja mikä parasta, Putinia se potuttaisi vallan vietävästi.

Itsenäisyyden sävyt

Tavanomainen itsenäisyyspäivän aamu. Tuuli ajaa Näsinselältä harmaata usvaa rantametsiin. Ei ihme, että tätä aikanaan kutsuttiin sarkanuttujen maaksi. Siitä arjen väristä innokkaimmat fennomaaninuoret varmaankin keksivät sata vuotta sitten pukeutua sarkaan ja verhota kotinsakin sarkatuotteilla. Tehtiin välttämättömyydestä hyve.

Ei silloin vielä osattu valtiollista itsenäisyyttä odottaa, mutta oman kansallisen elämän edellytyksiä haluttiin puolustaa. Tämä fennomaaninen unelma paremmasta elämästä puettiin sarkanuttuun arkisten uurastajien kunniaksi. Valtiollisen olemassaolon tarpeisiin tämä tšuhnien harmaa ei tietysti riittänyt. Niitä varten keksittiin leijonia, kansallispukuisia neitoja, oikeuden jumalattaria, muinaisten tietäjien ja sankareiden tarunomaisia hahmoja ja koreita kansallismaisemia.

Valtio oli jotakin ylevämpää, arjesta erottuvaa. Siveellinen elämä huipentui valtiolliseen toimintaan.

Vuonna 1918 tuo raatajan harmaakin sai luvan palvella valtiollisia tarpeita, sillä siitä tuli tsaarin kenraalin johtaman talonpoikaisarmeijan sotisopa. Pääosa valkoisesta armeijasta tosin kulki vastapuolensa tavoin arkisissa vetimissä, siviilipalttoissa tai lammasturkkeissa, karvareuhkat korvilla. Havunoksa hatussa tai nauha hihassa paljasti, kuka oli ystävä, kuka vihollinen.

Jossakin tässä harmaankirjavassa rintamassa saattoi vilahtaa preussilaisen jääkärin vihreä univormu, mutta sarkanutun harmaa jäi kuin varkain tulleen itsenäisyyden suojaväriksi. Siihen puettiin suojeluskuntien vapaaehtoiset ja vakinaisen armeijan vähemmän vapaaehtoiset sotilaat. Upseerikuosi tosin lainattiin Saksasta, Wehrmactilta, mutta kun sekin kulki harmaissa, sarkanuttujen perinne säilyi. Merimiehet olivat tietysti eri juttu.

Olihan se jonkinmoinen itsenäisyyden tai itsepäisyyden näyttö, kun suomalaiset upseerit vielä pitkään kylmän sodan vuosina tepastelivat keisarin ja Hitlerin ajoista muistuttavissa raidallisissa pussihousuissa ja korkeissa koppalakeissa. Venäläiset vastasivat siihen tekemällä vielä korkeampia koppalakkeja. Ja kyllä tuo preussilainen perinnetietoisuus lännessäkin huomattiin.

Kun sopiva hetki koitti, sarkanuttujenkin aika siirtyi historiaan. Mutta unionin päivän sijasta itsenäisyyspäivää silti vietetään edelleen. Ja hyvä niin, juhlitaan nyt sitä, mitä ei väkisin annettu mutta josta vapaaehtoisesti voitiin luopua.

Sotilaat ovat nyt yleismaailmallisesti laikullisia. Fennomaanien unelman muistona on vielä pieni lippu olkapäässä ja oudonnäköinen nimi rintapielessä. Ja itsenäisyyspäivänä kokoonnutaan suurin joukoin ihmettelemään, kenen puku on korein. Mutta näin se on, kun valtiovalta juhlii itseään.

Taidan kuitenkin sytyttää illalla kynttilän muistuttamaan kaikesta siitä pienestä hyvästä, mitä meille on valtiollisesta itsenäisyydestä koitunut. Tässä sarkanuttujen hämärässä pienikin tuikku lämmittää mukavasti.

Talvisodan muisto

Talvisota on määrittänyt suomalaisuuttani koko elämäni ajan, ihan käytännössä. Siihen nimittäin liittyy ensimmäinen muistiin piirtynyt tietoisuuden välähdys: Lumisessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä löntystävän hevosen perä ja reen jalasten kitinä; minä, kuorman päällä, eikä ketään muita.

Että kysymys oli sodasta, selvisi tosin vasta paljon myöhemmin, kun ryhdyin kyselemään äidiltäni, mistä tuollainen seikka on voinut mieleen piirtyä. Hän kertoi, että kysymyksessä oli evakkomatka. Talvisodan alkaessa siviiliväestöä siirrettiin suojaan Kotkasta Kymijoen länsipuolelle. Tuo talviyön muisto viittaa ilmeisesti paluumatkaan Porlammilta takaisin Kotkaan.

Siihen ne minun omakohtaiset talvisotamuistoni sitten jäivät. Jatkosodan aikana sota tuli ahkerasti pommitetussa Kotkassa liiankin lähelle, mutta se on eri juttu.

Oma talvisotani jatkui Hovinsaarella Paalasenmäellä “vaaran vuosina”. Vaaran vuosiksi ne tosin paljastuivat vasta, kun yliopistolla luin silloisen opettajani Lasse Hyvämäen kirjan sotien jälkiselvittelyistä. Narisevasta, vanhoilta kirjoilta lemuavasta kaupunkirjaston toimipisteestä Tarzanien mukana koulupojan reppuun lähti Erkki Palolammen Kollaa kestää. Niitä Punaisen talon mäen torjuntataisteluja jatkettiin sitten vuosikausia Parikan hautausmaan lähimetsissä, kunnes kylän tytöt tulivat huomauttamaan puupyssyjensä kanssa heiluville sankareilla, että eikö tuon ikäisillä miehillä ole parempaa tekemistä. Olihan sitä, mutta ei se minun talvisotani siihen silti jäänyt.

Oppikoulussa, kuten sitä silloin kutsuttiin ikään kuin kansakouluissa ja ammattikouluissa ei olisi opittu, elettiin laidastaan Kollaan hengessä. Pääosa miesopettajista oli sodan kolhimia, eri tavoin läpiammuttuja ihmisiä, joille ryssänviha oli kaiken poliittisen viisauden alku. Naisopettajat eivät juurikaan politiikkaan puuttuneet, mutta heidänkin hiljaisuudestaan ymmärsimme, että se, mitä virallisesti sanottiin, kätki jotakin, mikä oli sanomatta selvää.

Ja näin asian sitten muotoili myös Paasikivi, kun hän sotien jälkiselvittelyissä kehi sitä revisionistista historiankirjoitusta, jonka varassa ystävyyspolitiikkaa harjoitettiin koko kylmän sodan ajan.

Talvisodan alkaessa Paasikivi muiden tapaan uskoi, että puna-armeijan hyökkäyksen tarkoituksena oli bolševisoida Suomi. Hän kuitenkin varoitti, ettei siltä pohjalta kannattanut yrittää neuvottelukosketusta Kremliin. Olisi yritettävä jatkaa siitä, mihin Moskovan neuvottelut katkesivat. Tällainen tilaisuuden ovi raottui sitten helmikuussa 1940 kovan sotilaallisen paineen edessä.

Jatkosodan jälkeen Paasikivi otti pitemmän askeleen revisionistiseen suuntaan. Suomen oli kannettava oma vastuunsa siitä, että sotaan jouduttiin marraskuussa 1939. Toisin menetellen olisi sota ehkä voitu välttää. Siis ehkä, jos olisi katsottu loppuun asti Stalinin viimeinen tarjous, luovuttu dogmaattisesta itsenäisyydestä ja ymmärretty, mistä sodasta viime kädessä oli kysymys. Mutta tätä ei silloin ymmärretty, ulkopolitiikkaa johdettiin peräpäästä käsin, Paasikivi pauhasi.

Mutta yksityisesti päiväkirjojensa sivuilla Paasikivi kuitenkin tuskaili, että hänen kaltaisensa kunnian miehen oli alistuttava elämään valheen kanssa. Ei saanut sanoa, että neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen ja että tarkoituksena oli ottaa se, mikä 1918 olosuhteiden pakosta jäi kesken, bolševisoida Suomi puna-armeijan voimin ja Kuusisen nukkehallituksen avulla.

Tämä kylmän sodan Paasikivi kuoppasi omantuntonsa päiväkirjojen sivuille, otti avuksi järjen äänen ja asetti optimistisen hypoteesin, että neuvostohallitus pyrki 1939 turvaamaan suurvallan puolustukselliset intressit. Tätä majakkaa me nuoremmat ulkopolitiikan tutkijat sitten yritimme tähyillä, kun meidän aikamme koitti. Eihän se ollut koko totuus, mutta jonkinlainen perusteltu näkemys kuitenkin.

Paasikiven hahmottelemalle virallisen totuuden kannalle oli valmis asettettumaan myös marsalkka Mannerheim, joka ensimmäisenä elokuussa 1939 havahtui huomaamaan, että silloinen viivyttävä puolustuspolitiikka perustui virheellisiin olettamuksiin. Kun apua ei lännestä voitu saada, Suomi saattoi omin voimin viivyttää vain omaa tappiotaan.

Marsalkka tarttui heti syksyllä 1944 siihen, mikä yksin tuumin oli torjuttu 1938-39: Oli turvattava oman armeijan ylläpito solmimalla Stalinin vaatima sotilaallinen avunantosopimus siltä varalta, että Suomi uudelleen joutuisi suurvaltain sotilaallisten laskelmien kohteeksi. Paasikivi sokeroi Mannerheimin ajatuksen ehdottamalla neuvostohallituksen valtaa Suomessa käyttävälle Andrei Ždanoville, että sopimuksen tärkein artikla sotilaallisen yhteistyön ehdoista otettaisiin Otto Ville Kuusisen ja Molotovin talvisodan aikana allekirjoittamasta avunantosopimuksesta. Ždanov ei sitä tekstiä tuntenut tai ei ollut tuntevinaan, joten Paasikivi lähetti hänelle siitä kopion. Siltä pohjalta se kuuluisa 2. artikla sitten 1948 sorvattiin lopulliseen asuun. Ajettiin pirua talosta belsebuubin avulla.

Näin jälkikäteen ajatellen tämä tappion viivyttämisen politiikka onnistui. Paasikiven optimistinen hypoteesi toimi, pahin jäi tapahtumatta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Historiankirjoitus paljasti nimittäin aikanaan, että suomalaisia odotti se, minkä puolalaiset kokivat 1940 maaliskuussa Katynin metsissä, jos Kollaa ei olisi kestänyt, jos järjestäytynyt aseellinen vastarinta olisi romahtanut.

Tappion viivyttämisen politiikka oli meidän oma valintamme, mutta viime kädessä sen onnistuminen oli kiinni suuremmista tapahtumista ja pyrkimyksistä. Suomen ja Baltian maat oli tarkoitus hoitaa ennakoivasti, mutta suursota lähestyi Kremlin kannalta katsoen liian nopeasti. Kevättalvella 1940 Stalin otti sen, mikä niissä oloissa oli ulottuvilla. Näin hän menetteli uudelleen, kun Suomen kohtalo oli vaakalaudalla kesällä 1944. Setä Stalin oli meille hyvänsuopa silloin kun se hänelle sopi.

Kollaa siis kesti, siinä suhteessa me nuoret soturit olimme oikeilla jäljillä. Mutta meille taistelut loppuivat siihen, että vihollisen hyökkäys torjuttiin. Eikä sitä taistelua tietysti koskaan hävitty. Myöhemmin heräsi epäröivä kysymys, mitä sillä sankaruudella voitettiin. Aikaa? Ja uskoa siihen, että senkin puolesta joissakin oloissa kannattaa riski ottaa. Tuon ajan voittamisen ansiosta me olimme onnekkaita: Talvinen rekiretkemme päättyi takaisin kotiin talvella 1940, mutta Antti-vaarille ja Liisa-mummolle tuli lähtö Kirvusta.

Näin jälkikäteen on huomattu, että useimmat sodan jalkoihin joutuneet pienet kansat eivät olleet yhtä onnekkaita kuin suomalaiset, jos sellaista sanaa nyt sodasta puhuttaessa voi käyttää. Monet niistä tosin pääsivät silti sodista vähemmällä kuin me, mutta eivät kaikki. Sitä se Paasikivi kaiketi tarkoitti elämän huhmaresta selviämisellä, ei hienosti mutta noin jotenkin kuitenkin.

Miten Niinistöstä voisi tulla Paasikivi?

James Mashiri katsoi blogissaan (http://fmashiri.wordpress.com/2014/11/12/kun-niinistosta-tuli-paasikivi/), että presidentti Niinistön tulisi nyt vetää ulkopoliittista linjaa samalla tavoin kuin hänen edeltäjänsä Paasikivi joulukuussa 1944. Sitä tarvitaan, sillä Niinistö joutuu viemään “Suomen ulkopolitiikkaa uuteen pelottavalta näyttävään aikakauteen.”

Mashirin blogin kärki näyttää suuntautuvan keskustan turvallisuuspoliittiseen orientaatioon ja erityisesti kansanedustaja Paula Lehtomäen idänsuhteitamme koskeviin suomettarelaisiin näkemyksiin.

Mashiri ehdottaa, että Niinistön linjan kulmakivenä tulisi olla tosiasioiden tunnustaminen. Siihenhän Paasikivi vetosi joulukuussa 1944. Tällainen reaalipoliittinen painotus perustuu kylmän sodan aikana vakiintuneeseen geopoliittiseen ajatteluun: Kansainvälistä asemaamme hallitsee suuren ja mahtavan tai ainakin mahtailevan Venäjän naapuruus.

Tähän pitkään pulmalliseen rajalinjan on myös presidentti Niinistö toistuvasti viitannut. On ymmärretty, että se on jonkinlainen Nato- jäsenyyden kynnyskysymys. Totta onkin, että sisäpoliittisesti tuo kynnys jakaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Yhdet katsovat, että se on jäsenyyden este, toisten mielestä jäsenyyttä tarvitaan juuri sen vuoksi.

Suomettarelaisten tulkinnan kulmakivenä joulukuun 1944 puheessa on
Paasikiven “vakaumus”, mitä “Suomen perusedut vaativat”: …”tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.” Idänsuhteiden ensisijaisuus ei siis ollut mikään kiinteä opinkappale tai geopoliittinen välttämättömyys vaan kokeneen valtiomiehen henkilökohtainen näkemys siitä, millä tavoin Suomen elintärkeitä etuja tulisi niissä oloissa valvoa.

Suomen nykyinen kansainvälinen asema on tietysti tyystin erilainen kuin se, mistä Paasikivi puhui joulukuussa 1944. Silloin takana oli kaksi hävittyä sotaa ja edessä kolmas entistä liittolaista Saksaa vastaan. Maassa oli liittoutuneiden valvontakomissio, välirauhansopimus asetti monia Suomen suvereniteettia rajoittavia velvoitteita, sisäpoliittinen tilanne oli tyystin muuttunut, sodan raunioittama talous oli saatettava takaisin rauhanajan kannalle, sotakorvaukset maksettava, siirtoväki asutettava ja rintamamiehet kotiutettava.

Kansainvälisesti Suomi oli eristetty ja sitä kohdeltiin periaatteessa Natsi-Saksan liittolaisena.

Tämä oli se laakson pohja, josta suomalaisten oli ponnisteltava ylöspäin kohti parempia aikoja. Siihen verrattuna olemme nyt saavuttaneet ne vapaammat maisemat, joihin Paasikivi politiikkansa suuntasi.

Mitä se paasikivenkaltainen Niinistön linja siis voisi olla, jos jätämme kylmän sodan ajalle ominaiset, näennäiset geopoliittiset välttämättömyydet ja Suomen kansainvälisen aseman asettaman pakkotilanteen sikseen?

On palattava siihen, minkälaista realismia Paasikivi oikeastaan edusti.

Tosiasioiden tunnustaminen ei nimittäin tarkoittanut niihin alistumista, myötäilyä, mukautumista. Paasikivi itse tuhahti tällaiselle patasuomettarelaisuudelle. Pakon edessä oli myönnyttävä viimeiseen rajaan asti, mutta se oli tehtävä kunniallisesti. Tosiasiat oli otettava huomioon, omat pyrkimykset ja ihanteet oli sovitettava sen mukaan, mikä niissä oloissa näytti mahdolliselta. Ei pitänyt pyrkiä yli sen, mihin omat voimat riittivät eikä etsiä sellaisia etuja, joita ei kyettäisi pitämään myös huonompina aikoina.

Kylmän sodan aikana Paasikiven joulukuun 1944 puheen varsinainen sanoma hautautui eräänlaiseen patasuomettarelaiseen opportunismiin. Yritettiin sovittautua suurvaltaliittoutumien väliseen liikkumatilaan. Puhua yhtä ja tarkoittaa toista.

Jos siis etsimme Paasikivestä kiinnekohtia mahdolliseen Niinistön linjaan, niin on lähdettävä siitä, mitä tuo Paasikiven vakaumus Suomen elintärkeiden etujen valvomisesta tarkoitti. “Kullakin kansalla on omat tosiasiassa ja omat valtiolliset ongelmansa ja elämänkysymyksensä.” Oli siis tunnustettava ne tosiasiat, jotka vaikuttivat omaan elämänkulkuun.

Paasikiven vakaumuksen mukaan suomalaisille tärkein tosiasia joulukuussa 1944 oli Neuvostohallituksen kanssa allekirjoitettu välirauhansopimus ja sen toimeenpano. Se oli tunnontarkasti täytettävä. Muissa lausunnoissaan Paasikivi toistuvasti vakuutti, että myös neuvostohallitus liittoutuneiden edustajana toimi samalla tavoin.

Sopimusten kunnioittaminen oli näin ollen käytännön todiste siitä, että naapuruussuhteet perustuivat valtiolliseen itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen. Paasikivi ei kuitenkaan puhunut sopimusten yleisestä loukkaamattomuudesta vaan keskinäisten sopimusten kunnioittamiseen perustuvasta luottamuksesta.

Sen valinnan eteen olemme nyt tulleet. Juristina Niinistö varmaan hyvin ymmärtää, miten tämä Paasikiven suomettarelainen näkemys eroaa lakien ja sopimusten yleistä pyhyyttä ja koskemattomuutta korostaneiden perustuslaillisten vakaumuksesta.

Joulukuussa 1944 Suomelle ei ylipäänsä ollut tarjolla mitään perustuslaillista vaihtoehtoa. Maailman menoa ohjasi voittajavaltojen raaka tahto ja keskinäinen kilpailu.

Nyt elämme sen normatiivisen käänteen jälkeistä aikaa, minkä liittyminen Euroopan unioniin sai aikaan. Paasikiven vieroksuma perustuslaillinen näkemys Suomen elintärkeistä eduista on nyt reaalinen vaihtoehto. Mutta yhtä lailla on yhä monia, jotka luottavat tuohon Paasikiven 1944 linjauksen kulmakiveen, niiden tosiasioiden tunnustamiseen, jotka näissä oloissa vaikuttavat omaan elämänkulkuumme ja tulevaisuuteemme. Sen mukaan omien sopimusten kunnioittaminen on olennaisempaa kuin kaikkien sopimusten valvominen.

Siitä raosta presidentti Niinistönkin on se idänpoliittinen linjansa vedettävä, jos hän nyt joitakin paasikivenkaltaisia näkemyksiä fundeeraa.

Tuolien politiikkaa

Politiikassa olennaista on se, miten valta näkyy ja miten se kätkeytyy. Sinänsä arkinen kapine tuoli näyttää olevan hyvin tärkeä tässä silmän ja käden politiikassa. Valta nimittäin näyttäytyy mieluusti tuolilla istumisena.

Tuolin koko ja sijainti ilmaisevat, kuinka paljon valtaa istujalla on, noin periaatteessa, sillä todellista valtaahan silmän politiikassa ei paljasteta.

Miksi ei?

Ehkä se arkipäiväistyisi ja menettäisi mahtinsa, jos se olisi alati kaikkien näkyvillä. Kätkettyyn valtaan liittyy aina sitä tehostava epävarmuus. Mitähän sillä vielä on pussissaan?

Tällaisen kätketyn vallan riemuista nauttii nyt Vladimir Putin. Presidentti Niinistö on havainnut, että lännessä kukaan ei oikein tiedä, mitä Putin oikeastaan aikoo ja mihin hän kykenee. Putinin tuoli kertoo paljon. Se on pöydän päässä mutta ei muuten erityisen näköinen. Putinin valta näyttäytyy ovesta kävelemisenä. Ovi on iso ja kultainen ja sen avaa aina sotilas, jonka univormu tuo mieleen Napoleonin sodat. Ei siis mitään roikkuvia laikkupöksyjä.

Dynaaminen ukko. Tuo valtansa näkyville Kremlin kätköistä aina sen mukaan, mitä asiat vaativat. Ja me tšuhnat ihmettelemme, että mitä seuraavaksi.

Tsaari istui aikanaan tietysti kaikkein komeimmalla tuolilla muiden yläpuolella. Putinin vallan esille panosta kyllä ymmärtää, että se tsaarin mahti on tallessa Kremlin kultaisten kupolien alla ja hän tuo sitä raadolliseen maailmaan harkintansa mukaan. Näin oli jon neuvostoaikana. Silloin me kremnologit yritimme erilaisista ennusmerkeistä päätellä, mitä kulloinkin oli vireillä. Koivisto kutsuikin meitä siitä hyvästä ennustajaeukoiksi. Hyväkin selvänäkijä itse!

Entä meillä?

Presidentti tuolia ei oikeastaan ole, se on milloin mitäkin mutta ei mitään virallista. Kekkonen roikkui kirjoituspöydän takana ihan tavallisella selänpilaajalla. Niinistö ei oikeastaan juurikaan istu, ei taida olla tuolimiehiä.

Tamminiemessä oli aikanaan sellaista kätketyn vallan viehätystä. Tiedettiin, että siellä se Urkki juonii asiat järjestykseen ja tuli sitten virallisesti Linnaan runnaamaan asioita järjestykseen. Mäntyniemestä tuollaista mielikuvaa ei saa tekemälläkään eikä presidentti juurikaan “linnassaan” näyttäydy muuta kuin itsenäisyyspäivänä, jolloin se seisoo tai yrittää tanssia. Eduskunnassa presidentillä ei ole omaa tuolia. Saa luvan seisoa ja kuunnella, mitä puhemiehellä on sanottavana.

Mitäpä sitä valtaa kätkemään, jos sitä ei ole.

Eduskunnan puhemiehellä on tietysti komea tuoli, korkealla muiden yläpuolella. Hallituksen jakkarat eivät muita kummemmilta näytä, mutta ne ovat kuitenkin kansan edustajia korkeammalla, kasvotusten, ikään kuin poliittisella alttarilla. Hallitus edustaa siis esivaltaa.

Samalla tavoin esivalta näyttäytyy kirkoissa. Papilla on siellä seurakunnan päiden yläpuolella saarnastuoli, josta rahvasta on vuosisatoja pidetty kurissa ja nuhteessa. Se tosin ei ole tuoli vaan pikemminkin pytty. Nimitys lienee peräisin katolisen uskon ajoilta, jolloin Pyhä istuin valvoi ylimpiä totuuksia. Silloin esivalta istui kirkoissa omilla tuoleillaan muun seurakunnan nähtävänä. Lutherin mullistuksessa tuolit ja kaikkein pyhin tila katosivat, valta kätkeytyi sakastiin, josta papit yhä tulevat kuin pienet putinit konsanaan. Mutta saarnastuoli ehti syöpyä niin syvälle kansalaisten mieliin, ettei siitä vieläkään ole päästy eroon.

Meillä yliopistoissakin oli aikanaan oppituolit. En minä sitä kansainvälisen politiikan tuolia kyllä onnistunut 30 vuoden aikana löytämään, joten saarnasin seisaaltaan ja edustin tieteenalan mahtia muovipinnoitetulta kirjoituspöydän tuolilta käsin. Se oli sikäli kätevä, että se pyöri, joten saatoin esittää postmodernisti erilaisia totuuksia eri suuntiin. Loppuaikoina kyllä saatiin isommat tuolit, joissa oli niskatuki. Ehkä se oli ajan merkki, ei tahtonut enää pysyä pää pystyssä omin voimin. Se suomettuminen, you know. Nyt yliopistoissa ei ole enää oppituoleja eikä siis valtaa, joka pitäisi näyttää. Se on siellä sakastin puolella, hallinnossa.

Eduskunnassa ylimmän kansanvallan käyttäjät kansalaiset istuvat tietysti kaikkein korkeimmalla, lehtereillä, heidän anatomiaansa sopivilla tuoleilla. Vahtimestarit pitävät huolen, ettei sieltä sen enempää huudella. Kansan valta onkin parhaiten kätketty, sitä ei tahdo kansa itsekään löytää. Kun julkisia tuoleja ei ole, kansalaiset käyttävät niitä yksityisiin tarkoituksiin. Tosin sohva on siinä mielessä mukavampi.

Hyvää isänpäivää kaikille!
(Milloinkahan mahtaa koittaa aika, että vietämme isäinpäivää? Tai ehkä tasa-arvon vuoksi muutamme äitienpäivän äidinpäiväksi. Pääsevät naisetkin tuosta valtiollisen instituution taakastaan takaisin perheensä pariin. Mutta isällekin saa liputtaa.)

Venäjän mahti ja Suomen turvallisuus

Tags

Putin

Presidentti Vladimir Putinin puhetta Valdai-klubin kokouksessa on pidetty suuntaa-antavana, pahaenteisenä ja paljastavana. Hän lupasi suoraa puhetta ilman diplomaattisia koukeroita ja varoitti, että se saattaa joidenkin mielestä kuulostaan hiukan liiankin karkealta. Tässä Putinin maailmassa turvattomuus ja ympäröivän maailman riskit lisääntyvät, tapahtumat ovat entistä vaikeammin ennakoitavissa. Hän varoitti, että “maailmanlaajuisen anarkian oireet vahvistuvat,” jos sovittuja pelisääntöjä ei noudateta tai jos yritetään elää tyystin ilman niitä.

Putin puhui kansainvälisen yhteisön sovinnaissäännöistä lähinnä siitä syystä, että Valdai-klubi oli kokoontunut niitä pohtimaan. Näin tuskin olisi käynyt, ellei Putin olisi pitänyt aiheellisena, että niistä keskustellaan ja että hän saa sanoa asiassa viimeisen sanan.

Valdain-puhe oli näin ollen Kremlin avaus Ukrainan kriisin jälkihoitoon, mutta samalla se viitoittaa Venäjän turvallisuuspolitiikkaa pitemmälle tulevaisuuteen. Eikä kysymys ole vain periaatteellisista näkökohdista. Venäjän sotilaallisen toiminnan tiivistyminen esimerkiksi Itämeren alueella osoittaa, että sanoista siirrytään tekoihin.

Poliittisesti Putinin Valdain puhe oli luonteeltaan vastaveto atlanttisen yhteisön, siis Yhdysvaltain, Naton ja EUn interventionistiseen maailmanpolitiikan yleensä ja niiden läsnäoloon Venäjän lähialueilla. Molemmat liittyvät olennaisesti Suomen lähiajan turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. On harkittava:
– Miten suhtaudumme monenkeskisiin kriisinhallintatehtäviin?
– Miten omat puolustuspoliittiset ratkaisumme vaikuttavat Pohjolan alueelliseen vakauteen?
– Miten suhtaudumme Venäjän sotilaallisen läsnäolon tiivistymiseen lähialueillamme?
– Miten näissä muuttuneissa oloissa Venäjä voidaan sovittaa EUn yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteisiin?

Putin ei Valdain puheessaan vastannut mihinkään näistä kysymyksistä, mutta hän sanoi paljon sellaista, mikä on meille tärkeätä omien ratkaisujamme kannalta.

Kansainvälinen yhteisö – onko sitä?
Putin varoitti painokkaasti kansainvälisen anarkian lisääntymisestä, mikäli kansainvälisen yhteisön periaatteista ja pelisäännöistä ei löydetä uutta yhteisymmärrystä. Hän teki selväksi, ettei atlanttinen yhteisö enää voi yksipuolisesti julistautua kansainvälisen yhteisön edunvalvojaksi. Valdain puhe oli Jo riittää – julistus niille, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen ovat joutuneet läntisen interventiopolitiikan kohteiksi tai joille sen uhka on ilmeinen.

Minkälaisesta kansainvälisestä yhteisöstä Putin siis haluaisi puhua?

Martin Wightin ja Hedley Bullin kaltaiset poliittisen realismin edustajat kirjoittivat aikanaan paljon kansainvälisiä suhteita hallitsevasta anarkiasta. Siitä perimmäisen viisautensa ammensi myös meidän hyvin tuntemamme kylmän sodan Paasikivi, kun hän hieman jälkiviisaasti hahmotteli omaa vanhasuomalaista valtiomiesuraansa.

Kansainvälisessä politiikassa ei tällaisen perinteisen realistisen näkemyksen mukaan ole mitään luontaista järjestystä, systeemiä tai mekanismia. Se on suvereenien voimankäyttäjien keskinäisten sopimusten ja luottamuksen varassa. Ja siihen tähtäsi myös Putin: On luotava selvä keskinäisten sitoumusten ja sopimusten järjestelmä ja kriisien hallitsemisen ja ratkaisemisen edellyttämät mekanismit.

Tämä realisti-Putin jätti puheessaan tosin mainitsematta, että Venäjä itse on ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja kursailematta romuttanut kansainvälisen yhteisön vakiintuneita periaatteita ja pelisääntöjä. Sen sijaan hän kuvaili yksityiskohtaisesti, miten Yhdysvallat ja EU kylmän sodan jälkeisessä maailmassa omaa poliittista ja sotilaallista läsnäoloa laajentaessaan jättivät huomiotta sellaisia pelisääntöjä ja välipuheita, joita Venäjä piti omien etujensa kannalta katsoen tärkeinä.

Kreml on toistuvasti moittinut länsivaltoja vilpistelystä: vaaditaan muita kunnioittamaan sellaisia periaatteita, joita itse rikotaan toisaalla. Kreml on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tehnyt selväksi, että myös Venäjä kykenee valitsemaan omat sääntönsä, jos ja kun tällaiseen vapaan pudotuksen tilaan ajaudutaan. Yhtä lailla Putin varoitti, ettei Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria ohjaavista periaatteista ja menettelytavoista sovita Venäjää kuulematta.

Tavan mukaan Putin tarjosi tasavertaisemman kansainvälisen yhteisön kivijalaksi kylmän sodan ajalta periytyneitä instituutioita, erityisesti Yhdistyneitä Kansakuntia ja ETY-järjestöä. Niistä ETYJ on saanut uutta elintilaa Ukrainan kriisissä, joten sillä todennäköisesti on välinearvoa muutoinkin Venäjän lähialueiden vakauttamiseksi.

Yhdysvallat turvautui samanmielisten valtioiden koalitioihin kylmän sodan päättymisen jälkeen kiertääkseen Venäjän ja Kiinan veto-oikeuden turvallisuusneuvostossa. Tässä mielessä ei ole nähtävissä sellaisia realiteettejä, että YKn asema kansainvälisen voimankäytön valvojana voitaisiin restauroida. Putin tietää sen, mutta syytteillä YKn sivuuttamisesta voidaan kätevästi arvostella Yhdysvaltain ja EUn omaksumaa yksipuolista oikeuttaa päättää myös muusta kuin itsepuolustukseen liittyvän voimankäytön oikeutuksesta.

Interventio- oikeuden harkinta jää siis edelleen osittain YKn ulkopuolelle. Putin teki Valdain puheessaan selväksi, ettei atlanttinen yhteisö voi tässä mielessä nauttia mitään erivapautta. On siis tunnustettava, että säännöstä poikkeamisesta on tullut sääntö. Atlanttinen yhteisö ei enää voi toimia kansainvälisen yhteisön poliisina, tuomarina ja teloittajana. Myös muilla tulee olla oikeus koota omin perustein samanmielisten valtioiden koalitioita ja oikeuttaa voimankäyttö.

Krimillä ja Itä-Ukrainassa Putin on näyttänyt, että Kreml ottaa nämä oikeudet itse, jos niistä ei yhdessä sovita.

Kylmän sodan aikana ja 90-luvulla Suomi piti tiukasti kiinni YKn mandaateista. Tuki Yhdysvaltain julistamalle terrorismin vastaiselle sodalle johti siihen, että Suomi hyväksyi EUn oikeuden päättää voimankäytöstä, jos YK ei kykene suorittamaan tätä kansainväliselle yhteisölle tietyin edellytyksin kuuluvaa tehtävää. Nyt on siis edessä keskustelu siitä, onko myös muilla toimijoilla ja yhteenliittymillä samanlainen oikeus, kuten Putin vaatii. Voidaanko mistään kansainvälisestä yhteisöstä enää puhua, jos tämä voimankäytön valvonta edelleen hajautuu?

Harkinnanvarainen suvereenius
Krimin anneksio ja Venäjän epäsuora hyökkäys Itä-Ukrainaan kärjistivät kiistan legitiimin voimankäytön rajoista, rajojen loukkaamattomuudesta ja valtioiden poliittisesta koskemattomuudesta. Putin huomautti, että koko kansainvälisen yhteisön perustana oleva suvereniteetin periaate on muuttunut useimpien valtioiden osalta suhteelliseksi ja harkinnanvaraiseksi. Vallassa olevien hallitusten legitiimiyttä arvioitiin sen perusteella, kuinka lojaaleja ne olivat kylmän sodan jälkeisen maailman ainoalle voimakeskukselle.

Putin ei jättänyt mitään arvailujen sijaa siihen, että tuo ainoa valtakeskus oli Yhdysvallat. Valdain puheen poliittinen viesti oli tässä suhteessa selvä: Jos näin on, myös Venäjä ottaa itselleen vapauden harkita, missä määrin se kunnioittaa naapureidensa koskemattomuutta. Tämän uuden realiteetin se osoitti Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Näissä puitteissa on arvioitava myös tiedustelumiehen sieppaaminen Viron puolelta sekä toistuvat ilmatilan loukkaukset ja sotilaallinen häirintä Itämeren alueella. Niiden avulla Kreml osoittaa, missä määrin se aikoo kunnioittaa naapureidensa koskemattomuutta.

Poliittisesti tämä peli suvereniteetin rajoista liittyy Naton sotilaallisen läsnäolon tiivistymiseen Itämeren alueella. Alueen valtioit voivat näin ollen itse vaikuttaa siihen, miten Kreml soveltaa niihin tätä harkinnanvaraista suvereenisuutta. Se on tietysti poliittisesti erittäin vaarallista peliä, sillä sen kohteeksi joutuneet valtiot tietysti hakevat lisää turvatakuita ja nostavat omaa valmiuttaan.

Putin sysäsi vastuun harkinnanvaraisesta suvereenisuudesta Yhdysvaltain suurpoliittisen ylivallan tiliin, mutta yhtä lailla se kuitenkin muistuttaa neuvostohallituksen kylmän sodan aikana soveltamasta rahoitetun suvereenisuuden opista eli Brežnevin doktriinista sekä sotilasliittojen reuna-alueiden “harmaista vyöhykkeistä”.

Tässä mielessä olemme palaamassa kylmän sodan ajalle ominaiseen vastakkainasetteluun. Silloin sen aiheuttama epävarmuus hallittiin sotilasliittojen välisien sovinnaissääntöjen avulla. Putin tarjosi Valdaissa neuvottelujen tietä, jotta kylmän sodan päättymisen jälkeen sovitut pelisäännöt ja poliittiset välipuheet tarkistettaisiin ja täsmennettäisiin tähän aikaan sopiviksi. Se on iso ja vaikea pulma. Kun nykyiset periaatteet syntyivät, Venäjä oli sisäisesti ja kansainvälisesti heikko, muiden armoilla. Nyt on joko otettava uudet realiteetit huomioon tai ajettava Venäjä takaisin suurpolitiikan marginaaliin.

Uusi kauhun tasapaino
Putin muistutti, miten kylmän sodan aikana länsivallat pitivät Neuvostoliittoa pahan keskuksena, jonka torjumiseksi niiden oli koottava voimansa. Länsiliittoutuneet hakevat jälleen tällaista vastavoimaa, on se sitten Iran, Kiina tai ydinasein varustettu “supervalta Venäjä”.

Supervalta Venäjä?

Kylmän sodan kaksinapaisessa järjestyksessä supervallat erottuivat muista suurvalloista strategisten ydinaseiden tasavertaisuuden eli kauhun tasapainon avulla. Siihenkö Putin nyt pyrkii takaisin? Strategiseen pariteettiin Yhdysvaltain kanssa.

Valdain puhe osoittaa, että ydinaseet ovat Venäjän turvallisuuspolitiikan äärimmäinen keino, ultima ratio. Mutta yhtä lailla ilmeistä on, ettei Kremlissä uskota ydinaseisiin perustuvan kauhun tasapainon vakauteen. Kylmän sodan aikana tuo vakaus perustui osapuolten uskottavaan kykyyn suorittaa ydinasein vastaisku, jos ne joutuisivat yllätyshyökkäyksen kohteiksi. Asevalvontaneuvottelujen avulla pyrittiin pienentämään ensi-iskun vaaraa ja hillitsemään varusyelukustannuksia.

Putin nosti Valdain puheessaan esille ensi-iskun uhkan tavalla, joka osoittaa, että Kreml pyrkii jonkinlaisiin keskusteluihin myös strategisista aseista. Kysymys ei ole vain Yhdysvaltain torjuntaohjusten sijoittamisesta Venäjän rajojen tuntumaan. Putin nimittäin viittasi asetelnologiseen uhkaan, joka muistuttaa Reaganin ajan Tähtien sota -keskustelua.

Erilaisten täsmäaseiden ja perinteisten joukkotuhoaseiden välinen ero kaventuu kaiken aikaa. Uuden aseteknologian avulla länsivallat voivat saavuttaa ratkaisevan strategisen edun, jos muut luopuvat ydinaseistaan tai rajoittavat niitä merkittävästi. Ne jopa saattavat lisätä ehkäisevän yllätyshyökkäyksen uhkaa. Strategisen pariteettiin järkkyminen aiheuttaa väistämättä epävakautta kansainvälisiin suhteisiin ja edistää ydinaseiden leviämistä, kun kynnysvaltiot hakevat niistä suojaa edistyneempää teknologiaa vastaan.

Putinin linjauksen perusteella on ilmeistä, että lännen puristukseen joutunut Venäjä hakee strategista kumppanuutta nykyiseen kansainväliseen järjestykseen tyytymättömistä ydinasevalloista. Tällainen ultima ratio-klubi voi myös liittoutua kehittääkseen uutta aseteknologiaansa ydinasesateenvarjonsa suojissa. Putin jätti oven avoimeksi. Kysymyksessä on poliittinen kriisi, kiista uusista pelisäännöistä ja Venäjän asemasta suurvaltana. Jos siihen ei löydy poliittista ratkaisua, Venäjä etsii strategista kumppanuutta suurpolitiikan tyytymättömien valtioiden joukosta. Atlanttinen yhteisö joutuu näin puolustamaan vallitsevaa järjestystä.

Uuden sukupolven Hornetit
Putinin huoli strategisen tasapainon vakaudesta koskee nyt suoraan myös Suomen puolustuspolitiikkaa. Kysymys on lähinnä siitä, liittyykö Naton ja Yhdysvaltain sotilaalliseen läsnäoloon Suomessa sellaisia hyökkäyksellisiä piirteitä, joista Kreml on huolissaan.

Miten sovittamme yhteen monenkeskiset turvatakuut, ulkovaltojen sotilaallisen läsnäolon Suomessa ja oman sotilaallisen läsnäolomme muualla sekä niihin liittyvät asehankinnat?

Suomen ilmapuolustus on 1960- luvulta lähtien ollut turvallisuuspoliittisten linjausten välineenä. Venäläiset torjuntahävittäjät hankittiin välittömästi vuoden 1961 noottikriisin jälkeen sellaisella kiireellä, että kysymyksessä oli selvästi poliittinen välipuhe. Migeistä siirryttiin yhtä lailla ruotsalaisiin Drakeneihin niin, että niihin liittyi turvallisuuspoliittinen linjaus. Presidentti Koivisto otti myöhemmin tämän linjauksen piikkiinsä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ahon hallitus puolestaan päätti, että amerikkalaiset Hornetit pyritään ostamaan liittolaisalennuksella. Herhiläisistä tuli näin atlanttisen liittosuhteen poliittinen kulmakivi.

Nyt valmistaudutaan uusiin hävittäjäksuppoihin. Teknisesti ja poliittisesti Horneteilla on selvä kilpailuetu. Perinteisesti olemme ostaneet torjuntahävittäjiä eli puolustuksellisia aseita. Jo nykyiseen aseteknologiaan liittyy kuitenkin ominaisuuksia, jotka ovat omiaan hämärtämään suojaavan puolustuksen ja hyökkäyksellisen valmiuden välistä eroa. Kysymys on nimenomaan sellaisesta uudesta täsmäteknologiasta, mistä Putin puhui Valdain klubissa. Uuteen hävittäjähankintaan liittyy näin ollen jälleen uusi puolustus- ja turvallisuuspoliittinen linjaus.

Suomi on kylmän sodan jälkeen harjoittanut sellaista viivyttävää puolustuspolitiikkaa, ettei Venäjällä ole ollut perusteltuja syitä pitää sitä puolustuksellisena etumaastonaan. Uuden aseteknologian vuoksi tämä Venäjän perinteinen strateginen etu jää entistä selvemmin poliittisten välipuheiden varaan. Ellei sellaista yhteisymmärrystä löydy, Venäjä saattaa palata vanhaan pyrkimykseensä varmistaa ennakoivasti luoteisten rajojensa turvallisuus kriisitilanteissa.

Putin puhui Valdai- klubille ennen kaikkea Venäjän mahdista ja Ukrainan kriisin jatkohoidosta. Sitä varten hän vyörytti esille riskejä ja uhkakuvia, joiden tarkoituksena oli osoittaa, nyt olisi parempi sopia kuin sotia. Mutta ellei uusista pelisäännöistä synny yhteisymmärrystä, Kreml on valmis pitkitettyyn suurpoliittiseen konfliktiin. EUn kautta olemme väistämättä sellaisen vastakkainasettelun osapuoli. Siksi omat turvallisuuspoliittiset ratkaisumme ja näkemyksemme vaikuttavat yleisesti ja erityisesti alueellisesti siihen, löytyykö Putinin johtaman Venäjän kanssa sellainen modus vivendi, että Ukrainan kriisin laajeneminen voidaan pysäyttää ja EUn idänsuhteet vakauttaa.

Tviitin mittainen Putin ja muita pätkämietteitä

Tags

Putin

Viikon varrella syventyi jo pitempään kytenyt ihmetys turvallisuuspoliittista keskustelua vaivaavista pätkäilmiöistä. Pätkätyöt tulivat jo ajat sitten jäädäkseen, nyt se pätkiminen on iskenyt ennen huolta ja harkintaa edellyttäneeseen ulkopolitiikkaan. Virallinen kanta ja asiantuntija-arvio esitetään mahdollisimman pian ja mieluiten tviitin mittaisena.

Tällainen tviitin mittainen totuus on osoittautunut yllättävän sinnikkääksi. Jos ja kun asiaa selvitettäessä myöhemmin ilmenee, ettei se ensimmäinen tviitin mittainen ajatus pitänyt paikkaansa, sanotaan, että noin periaatteessa niin kuitenkin olisi voinut olla. Kaikkihan on mahdollista.

Pirandello-vainaa tästä kyllä riemastuisi. Niin on, jos siltä näyttää – erityisesti jos väite riittävän monta kertaa toistetaan.

Yksi ja toinen on esimerkiksi ollut tietävinään, mitä Putin todella aikoo. Tämän tviitin mittaisen Putinin ympärille kerätään sinnikkäästi siihen sopivia tulkintoja; sopimattomat sivuutetaan, sillä ne kuuluvat muihin tviitin mittaisiin ajatuksiin. Kun sitten ryhdytään torjumaan tätä tviitin mittaista Putinia huomataan, että Putin todella toimii, kuten tviitin mittainen ajatus edellytti. M.o.t.

Viikon varrella vastaan tuli tviitin mittainen ajatus, että venäläiset eivät yritä kertarysäystä vaan murtavat hybridisti Suomen suvereniteettia vähän kerrallaan, palan sieltä toisen täältä. Loukkaavat ilmatilaa, ahdistelevat suomalaisaluksia ja erityisesti niiden ruotsalaisia matkustajia merillä, ostelevat maata strategisesti tärkeistä pakoista. Pääministeri tviittaa oitis, että Venäjältä on vaadittava selvitys välikohtauksesta, josta asiantuntevat tahot yhä ovat eri mieltä, oliko se välikohtaus ylipäänsä.

Suurin uhka näyttää tällä hetkellä kohdistuvan Ahvenanmaahan, Suomen ja Ruotsin historiallisesti tärkeään strategiseen siltaan. Valtamedia onnistui paljastamaan, että Venäjän presidentinhallinto oli hankkinut sieltä hulppean rantatontin. Ahvenanmaalaisille se ei ollut mikään uutinen enää, mutta olivat unohtaneet mainita asiasta mantereella käydessään.

Presidentinhallinto tietysti tarkoittaa tviitin mittaista Putinia. Naapurit tosin eivät ole havainneet tontilla mitään liikettä, mutta sotilasasiantuntijoidemme mielestä se on selvä todiste, kuinka pirullisen taitavasti venäläiset hallitsevat maskirovkansa. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Että lomatontti muka? Uskoo kuka haluaa.

Miten tämä Putinin poliittinen läsnäolo Ahvenanmaalla on jäänyt valppailta ruotsalaisilta huomaamatta, sitä en ymmärrä. Yksityishenkilönähän tämä tviitin mittainen Putin ei voi esiintyä ja kaveritkin julistetaan julkisiksi subjekteiksi aina kun asiat sitä vaativat. Mutta ehkä ruotsalaisten signaalitutkimuksen keskus tietää, jotakin, mitä ei ole meille kerrottu.

Ja millä pirulla ne ylipäänsä ovat voineet Ahvenanmaalta maata ostaa, kun se kantasuomalaiseltakin vaatii erinomaisia koukeroita? Olisikohan se tviitin mittainen Putin onnistunut juonimaan itselleen kotipaikkaoikeudet noin kaiken varalta, Venäjä kun on menossa asiantuntijoiden mukaan vääjäämättä kohti tuhoa.

Näyttää siltä, että tämä tviitin mittainen Putin liikkuu Suomessa kuin Lenin aikanaan. Kekkosen aikana opetusministeriö toteutti miljoonatutkimuksen selvittääkseen, kuinka monta kertaa Lenin kävi Suomessa. Oli presidentti tullut sanoneeksi puheessaan väärän luvun. Ehkä nämä tviitin mittaiset Putininkin liikkeet selviävät aikanaan, kunhan Suomi taas jälleensuomettuu.

Mihinkään suurempaan huoleen ei toistaiseksi ole aihetta, sillä eduskunnan aina valpas puolustusasiain valiokunta on ryhtynyt toimeen. Puolustusvoimilta ja suojelupoliisilta pyydetään tietoja siitä, minkälainen strateginen uhka Suomeen kohdistuu venäläisten selvästi hybridien kiinteistökauppojen vuoksi.

Valiokunnan puheenjohtaja puhuu kieli keskellä suuta, jotta kansalaiset eivät hermostuisi mutta ymmärtäisivät kuitenkin seurata valppaasti, ilmestyykö naapuritontille venäläisiä asukkaita hybrideissä aikeissa. Erityisesti on pidettävä silmällä, etteivät nämä tontinomistajat häiritse mahdollista liikekannallepanoa.

Yritin tuoreeltaan miettiä, miten nämä tviitin mittaiset putinistit Suomen liikekannallepanoon puuttuisivat, mutta toistaiseksi minulla ei ole asiantuntevaa arvioita asiasta. Mutta itse ajatus pelottaa: uusi Donetsk Kouvolassa ja Luhansk Riihimäellä?

Valiokunnan puheenjohtaja on sitä mieltä, että joissakin tapauksissa valtakunnan turvallisuuden kannalta olennaisia maakauppoja voitaisiin purkaa. Jos myyjä ei tätä isänmaallista tehtävää hoida, valtio voisi pakkolunastaa kyseiset kiinteistöt.

Juristeille tässä ainakin on luvassa töitä. Mutta itse ajatus on kiintoisa. Samaa periaatetta voitaisiin ehkä soveltaa myös Karjalan kannaksella ja pakkolunastaa takaisin Suomen puolustukselle strategisesti tärkeät alueet, jotka maaliskuussa 1940 joutuivat venäläisten haltuun. Minusta vaarivainaan mökinpaikka Apustenmäellä Kirvussa on ehdottomasti Suomen puolustuksen kannalta vitaalissa kohdassa.

Tähän puolustuspoliittiseen tonttipolitiikkaan liittyy yleisempi maanpuolustuksellinen näkökohta. On nimittäin keksittävä, miten nämä hybridit grynderit erotetaan sellaisista venäläisistä siviileistä, jotka hyvässä uskossa ovat hankkineet turvallisen ja hyvin varustetun kakkosasunnon Suomesta. Vai onko kaikkia epäiltävä lähtökohtaisesti?

Ehkä puolustusasiain valiokunta laatii jonkinlaisen listan sellaisista tunnusmerkeistä, joiden perusteella kansalaiset voivat tehdä ilmoituksia epäilyttävistä tontinomistajista. Supo ehkä perustaa sitä varten palvelevan puhelimen, johon ilmiantoja voi tehdä. Anonyymisti tietysti, ettei isänmaallista tekoa leimata oitis russofobiaksi. Mihinkään sellaiseen puolustusasiainvaliokunta ei tietysti halua ryhtyä. Toimeenpano kun kuuluu maan hallitukselle.

Tämän hybridin turvallisuusuhkan voisi tuoda kätevästi suuren maailman tietoisuuteen taiteellisin keinoin filmaamalla klassisesta The Body Snatchers elokuvasta viidennen version Suomessa. Näyttelijät ovat jo omasta takaa. Renny Harlin ehkä saisi Hollywoodin lämpenemään asiasta.

Olen yrittänyt miettiä, että miten se Suomen suvereenisuus tällaisten tviitin mittaisten ilmiöiden paineesta murentuisi. Viranomaiset ovat valppaasti puuttuneet asioihin, joten mitään pysyvää ylitsekäymistä en ole havainnut. Naapuri häiritsee, mutta ei se tarkoita, että ne muuttaisivat saman tien meille asumaan.

Syvempään huoleen on syytä toki siinä tapauksessa, että elämme tviitin mittaisen suvereenisuuden suojissa. Se tietysti kellahtaa kumoon kuin rivi dominopalikoita ensimmäisestä tviitin kokoisesta kolhusta. Kollaa ei enää kestä. Ja se lienee tviitin mittaisen ajattelun tarkoitus. Luodaan pienestä asiasta iso julkinen resonanssi, tviitin mittainen tulevaisuus, josta meidät pelastaa vain tviitin mittainen ratkaisu. Sitä varten on järjestettävä tviitin mittainen kansanäänestys siinäkin tapauksessa, että tviitin mittainen Ruotsi ei näytä meille tietä turvallisempaan tulevaisuuteen.

Eikä siitä kannata välittää, jos Ruotsi jossakin muussa asiassa näyttää meille tietä. Se kuuluu toiseen tviitin mittaiseen ajatukseen. Teemme nimittäin itse omat ratkaisumme.

Näin on, miksi kantaa huolta? Lehdet myyvät, poliitikot ja asiantuntijat saavat ansaitsemaansa tviitin mittaista julkisuutta. Ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vahva virta vapaa alkaa vakuuttavasti tosiasiaväitteellä: Jos…

Ehkä minunkin pitäisi siirtyä tviitin mittaisen historiankirjoituksen pariin ja selvittää, missä olisimme nyt, jos Kuusisen hallitus olisi 1939 päässyt puna-armeijan pakaasissa Helsinkiin asti. Tai edes Kymijoelle, sillä olin silloin väärällä rannalla, siellä Vanhassa Suomessa, jonka tuo tviitin mittainen Putin ilman muuta nyt aikoo ottaa takaisin. Täytyy harkita, siitä saisi aikaan vetävän kirjan. Mummoni ja tviitin mittainen Putin.