Stalinin maksiimista ”maantieteelle emme mitään voi”

Selostaessaan lokakuussa 1939 hallitukselle Moskovan neuvottelujen ensimmäisen kierroksen kulkua J. K. Paasikivi mainitsi Stalinin 14.10. vedonneen ”maantieteelliseen tosiasiaan”, minkä nojalla raja Kannaksella tulisi siirtää loitommaksi Leningradista. Paasikiven omissa alkuperäisissä muistiinpanoissa on sitä koskeva merkintä: ”Maantieteelle me ja te emme voi mitään.” Se oli hieman ontuva pikakäännös venäjäksi käydystä keskustelusta. Lähetystöneuvos Johan Nykoppin kokouksesta laatiman selonteon mukaan Stalin sanoi: ”Ei ole kummankaan vika, että maantieteelliset olot ovat sellaiset, kuin ne ovat. Meidän täytyy voida sulkea pääsy Suomenlahdelle.” Paasikivi korjasi Nykoppin muistion muistiinpanojensa mukaiseksi. Marraskuussa 1941 sanelemaansa talvisodan muistelmien ensimmäiseen käsikirjoitukseen hän muokkasi sen kielellisesti sujuvampaan asuun:

”Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään.”

Paasikiven versio Stalinin lausunnon täsmällisestä sisällöstä hautautui vuosikymmeniksi hänen arkistojensa kätköihin, mutta sen tarkoittamasta geopoliittisesta periaatteesta tuli Paasikiven linjana tunnetun ulkopoliittisen orientaation kulmakivi. Siitä se siirtyi Paasikiven-Kekkosen linjaan. Kuten tiedämme, presidentti Koivisto pyrki osaltaan soveltamaan uusissa oloissa Paasikiven ja Kekkosen välittämää ulkopoliittisen ajattelun perinnettä, joten Stalinin pihdin jäljet ovat sieltäkin tunnistettavissa.

Suomen nykyisen ulkopoliittisen johdon viittaukset pitkään yhteiseen rajaan Venäjän kanssa sopivat hyvin siihen, miten Paasikivi kirjoitti asiasta Tannerille heinäkuussa 1939: ”Oli mitä mieltä tahansa Wenäjästä, me emme pääse siitä, että se on meidän suuri naapurimme.” Välirauhansopimuksen solmimisen johdosta 26.9.1944 pitämässään radiopuheessa tohtori Urho Kekkonen puolestaan puhui siitä, miten emme voi muuttaa tai edes kieltää maantiedettä.

Kannattaako Stalinin maksiimilla ylipäänsä enää mieltään vaivata?

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen nuoremman tutkijapolven edustajat – ja heidän kintereillään koko joukko varttuneempaakin väkeä – katsoivat, että EU-jäsenyyden vuoksi Suomi aloitti 1995 ikään kuin vuodesta nolla. Sanottiin, ettei kylmän sodan ajalle ominaisilla pikkuvaltion selviämisopeilla enää olisi mitään käyttöä. Eristyneisyyden aika oli ohitse, Suomi oli nyt osa suurempaa läntistä yhteisöä.

Luultavasti Paasikivi olisi ollut samaa mieltä. Olihan hän moneen kertaan haaveillut, miten pikkuvaltiot asettuisivat yhteistuumin saalistavia suurvaltoja vastaan ja rakentaisivat sellaisen kansainvälisen järjestyksen, jossa kunnioitettaisiin kansainvälisiä sopimuksia, moraalisia arvoja ja laillista järjestystä.

Tuollaisen kauniimman järjestyksen sijasta Paasikivi luultavasti kuitenkin tunnistaisi nykyisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta samanlaisen levottomuuden ja epävarmuuden, mikä lopulta ajoi hänen oman ulkopoliittisen ajattelunsa umpikujaan vuosina 1938-39. Olemme viime aikoina nähneet, miten kiistely Venäjän naapuruuteen sisältyvästä uhkasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista on jakanut suomalaiset kylmän sodan ajoista tutulla tavalla toisiaan kiivaasti vastustaviin leireihin, suomettuneisiin ja suomettajiin.

Tähän puheympäristöön Stalinin maksiimi näyttäisi sopivan vallan hyvin. Siinä se Putinin Venäjä on, ollaan siitä mitä mieltä tahansa. Ja jälleen se yrittää tulla suureksi.

Paasikiven geopoliittisen ajattelun välineet

Poliittisessa arkikeskustelussa yleisesti esiintyvät käyttöympäristöstään irrotetut fragmentit ovat niin monimerkityksellisiä, että kukin voi tulkita niitä, miten hyväksi näkee. Historia on eräs keino nähdä, mitä tällaiset tviitin mittaiset ulkopoliittiset totuudet käytännössä tarkoittavat. Yritän sijoittaa Stalinin maksiimin siihen historialliseen puheympäristöön, mistä käsin sen sisältö alun perin määräytyi. Tässä tapauksessa tällaisia historiallisia syvärakenteita on luontevin jäljittää Paasikiven geopoliittisista ajattelun välineistä. Paasikivi ja Mannerheim ovat tämän tulkintaharjoituksen päähenkilöt siitä syystä, että heidän välityksellään Stalinin maksimin tarkoittama geopoliittinen argumentti siirtyi Paasikiven-Kekkosen linjaan.

Kuten tiedämme, geopolitiikka ei ole mikään selkeä teoreettinen rakennelma tai moninaiset ilmiöt kattava yleinen lainalaisuus. Kysymys on pikemminkin siitä, miten erilaisin perustein tila ja sijainti voidaan politisoida.

Paasikivi haki näitä geopoliittisia syysuhteita ennen kaikkea nationalismista, suurpolitiikasta, aseteknologiaan nojautuvasta voimankäytöstä ja ideologisista ristiriidoista. Nehän yhdistivät hänen nuoruusvuosiansa hallinneen eurooppalaisen imperialismin ajan kahden maailmansodan kautta kylmän sodan aikaan. Miespolvea nuoremmalla Kekkosella ei ollut mitään mieskohtaista kokemusta Paasikiven nuoruusvuosille ominaisesta 1800-luvun jälkipuolen eurooppalaisesta fennomaniasta ja sen propagoimasta pax russica -ajattelusta, mihin Paasikivi saattoi nojata optimistisia alternatiivejaan.

Geopoliittinen näkemys ei tietysti koskenut vain Suomen idänsuhteita, sillä Paasikivi arvioi siltä kannalta kansainvälistä politiikkaa ja Suomen ulkopoliittista toimintaympäristöä yleensä. Sotien jälkeen, uudenvuoden puheessaan 1950 hän muotoili tämän yleisemmän orientaationsa:

”Maantiede on tekijä, joka vaikuttavasti ja pysyvästi puhuu historiassa.”

Ei maantiede tietysti sinänsä mitään puhu, mutta Paasikiven valitsema kielikuva osoittaa, että geopolitiikka oli hänen mielestään yksi historiallisen päättelyn ja siihen perustuvan poliittisen harkinnan väline.

Kun hän sanoi, että maantiede puhuu pysyvästi historiassa, hän ei tarkoittanut, että se puhuisi aina samalla tavoin.

Paasikivi tunsi olevansa juuriltaan historikus, joka yritti pohtia, miten samaan pulmaan on etsitty ratkaisuja eri aikoina. Häntä kiinnostivat myös sellaiset historialliset mahdollisuudet, jotka syystä tai toisesta jätettiin käyttämättä. Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme syksyllä 1939 menetelleet toisin? Presidentti Kekkonen vetosi tähän samaan periaatteeseen välirauhansopimuksen vuosipäivänä 1964. Hyvällä historiantutkijalla on tulevaisuus ytimessään, hän sanoi. Ei riitä, että kysytään, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. On myös harkittava, minne sen valossa nyt ollaan menossa ja mitä siitä mahdollisesti seuraa.

Stalinin maksiimi tarttui Paasikiven korvaan Nykoppia paremmin kenties sen vuoksi, että hän oli pohtinut geopolitiikkaa lähettiläskaudellaan Tukholmassa 1936-1939. Hän tunsi ruotsalaisen Rudolf Kjellénin teorioita jo ensimmäisen maailmansodan ajalta ja saksalaisen historiallisen koulukunnan klassikoita, mutta Venäjän kautta avautuva geopoliittinen pulma oli peräisin Paasikiven nuoruusvuosina omaksumasta suomettarelaisesta tai vanhasuomalaisesta orientaatiosta. Silloinkin kysyttiin, mitä ylivoimainen naapuri aikoi ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Geopoliittisen ajattelunsa pitkän linjan Paasikivi perusteli vasta viimeisinä elinvuosinaan 1950 -luvulla sortovuosia käsittelevissä muistelmissaan. Talvisodan ja Moskovan lähettiläskauden muistelmissa ja päiväkirjamerkinnöissään hän ”reflektoi” geopoliittisia näkökantojaan erilaisten käytännön tilanteiden yhteydessä.

Muistelmista näitä jälkikäteisiä lisäyksiä ja päiväkirjamerkintöjen muutoksia on vaikea erottaa muistelijan alkuperäisistä mietteistä. Paasikivi sisällytti niihin sitä paitsi laajoja ohjelmallisia jaksoja, jotka sävyttivät myös siinä yhteydessä esitettyjä tapahtumien kuvauksia. Stalinin maksiimiin liittyy yksi tällainen muistin ja muistelemisen, autenttisen tapahtuman ja (kylmän sodan oloihin sopivan) jälkikäteisen tulkinnan välinen pulma, kysymys Stalinin kolmesta neuvottelulinjasta.

Arkistojen avauduttua meille on tarjoutunut tilaisuus nähdä, miten tämä meille aikalaisille niin tuttu kylmän sodan Paasikivi syntyi ja mitä hänen ajattelustaan se jätti ajankohtaisista poliittisista syistä varjoonsa.

Paasikiven linjalle olosuhteiden pakosta

Pitkissä kirjeissään Tannerille kesällä 1939 Paasikivi tilitti, miten meneillään oleva suurpoliittinen kriisi oli ajanut hänet älylliseen umpikujaan. Hän myönsi olleensa Tarton rauhanneuvottelujen aikana niin naiivi, että oli arvioinut Itä-Karjalan kysymystä kansallisen itsemääräämisoikeuden pohjalta. Neuvottelut kuitenkin osoittivat, etteivät venäläiset piitanneet moraalisista periaatteista vaan valvoivat omia suurvaltaetujaan.

Paasikivi arveli, että Venäjän Karjalan liittäminen Suomeen olisi kansalliselta kannalta katsoen ollut hyvä asia, mutta jälkikäteen ajatellen oli parempi, että Tartossa kävi niin kuin kävi. Suomi olisi voinut pitää Itä-Karjalan vain Venäjän heikkouden turvin. Vahvan Venäjän rinnalla siitä olisi tullut pysyvä riidan aihe ja ainainen vaara.

Paasikiveä pitkään askarruttanut kysymys suomenheimoisten geopoliittisesta yhtenäisyydestä nousi uudelleen esille talvisodan alkaessa, kun Stalin sopi Kuusisen nukkehallituksen kanssa, että Itä-Karjalan etnisesti suomensukuiset alueet liitettäisiin tulevaan Suomen kansantasavaltaan. Paasikivi tuomitsi tämän perfidin menettelyn jyrkästi, sillä osoitti, että Neuvosto-Venäjä aikoi valloittaa ja alistaa koko Suomen. (Pvk 3., 7.12.1939)

Väinö Tanner kertoi myöhemmin muistelmissaan, miten Paasikivi talvisodan aikana ”melkein innostui” niistä mahdollisuuksista, joita länsivaltain väliintulo voisi tarjota. Jos Suomi onnistuisi yhdessä länsivaltain kanssa heikentämään Neuvosto-Venäjän, uusi itäraja voitaisiin kenties vetää Laatokalta Äänisen kautta Vienan merelle. Paasikivi tosin pohdiskeli saman tien, voisiko tällainen raja olla pysyvä. Sehän sulkisi Venäjältä tien Atlantille.

Paasikivi itse ei keskustelua koskevissa muistiinpanoissaan maininnut mitään mahdollisesta uudesta Itä-Karjalan retkestä. Jälkikäteen hän moitti Tanneria, ettei tällaisia tupakkapuheita olisi kannattanut muistiin merkitä saatikka julkaista kirjassa.

Ehkä näin oli, mutta etnisesti perusteltu geopoliittinen intressi Venäjän Karjalaan säilyi Paasikiven ajatuksissa yllättävänkin sitkeästi siltä varalta, että jokin suurpolitiikan käänne tekisi sen toteuttamisen mahdolliseksi.

Tällainen tilaisuuden ikkuna näytti avautuvan jatkosodan alkaessa. Paasikivi totesi, että Suomi oli nyt peruuttamattomasti pannut kaikkensa peliin ja sitonut itsensä Saksan kohtaloon. ”Nyt täytyy nauhan juosta loppuun asti.” Hän hyväksyi vuoden 1939 rajan ylittämisen ja Itä-Karjalan miehittämisen, kävisi sen kanssa lopullisessa rauhanteossa miten tahansa. Viime kädessä Itä-Karjalan kysymyksen ratkaiseminen asevoimin olisi sen varassa, onnistuisivatko saksalaiset paloittelemaan Neuvosto-Venäjän ja alistamaan sen siirtomaan asemaan. Ilman sitä jouduttaisiin niiden geopoliittisten tosiasioiden eteen, joista kenraali Rüdiger von der Goltz varoitti vuonna 1918: Venäjä ei luopuisi yhteydestään Pohjoiselle jäämerelle, oli se sitten valkoinen tai punainen Venäjä.

Tiedämme nyt, että Paasikiven usko saksalaisten Barbarossa -suunnitelmaan ladatun dekompositiopolitiikan onnistumiseen horjui jo vuodenvaihteessa 1941-1942. Saksalaisten Stalingradissa kärsimän tappion jälkeen keväällä 1943 hän joutui valittaen toteamaan, että Saksa tulisi häviämään sodan myös idässä. Suomen olisi nyt jollakin tavoin repäistävä itsensä irti sodasta. Unelmat Itä-Karjalasta oli tämän vuoksi unohdettava ja otettava lemmessä vanhat rajat, jos Kreml siihen vielä suostuisi.

Suomettarelaisten kaunis järjestys

Paasikivi pohdiskeli lähettiläskaudellaan Tukholmassa ahkerasti, miten ja miksi Versailles’n rauhankonferenssissa luotu kansainvälinen järjestys epäonnistui. Hän joutui toteamaan, miten kahden vuosikymmenen kriisin seurauksena suden moraali syrjäytti suomettarelaisten kauniin järjestyksen. Kansainvälisen jännityksen kiristyessä 1930 jälkipuolella Mannerheim ja Paasikivi pyrkivät loitommaksi Venäjästä pohjoismaisen orientaation avulla 1934-39.

Lähettiläskaudellaan Tukholmassa Paasikivi vielä laati yksityiskohtaisia suunnitelmia siitä, miten pienet valtiot voisivat yhteistuumin huolehtia oikeuksistaan ja asemastaan. Hän uskoi, että pienten valtioiden asema on viime kädessä moraalisten seikkojen varassa. Mutta lopulta hänen oli myönnettävä, etteivät asiat aina järjesty siten kuin niiden olisi hyvä järjestyä. Maailman meno oli muuttunut sellaiseksi, että Machiavellin periaatteet vahvemman oikeudesta olivat päässeet valtaan, minkä vuoksi pikkuvaltioilla ei ollut muuta keinoa kuin yrittää selviytyä kukin omalla tavallaan.

Suurvallat eivät luopuisi luontaisesta laajenemishalustaan muuten kuin aseellisen pakon edessä. Kun asiat kerran ratkaistaisiin viime kädessä ampumalla, pieni valtio voisi pelastua vain suurvaltain keskinäisen kilpailun ja kateuden turvin. Sitä varten oli hyvissä ajoin löydettävä suurvalta, joka olisi valmis menemään sotaan suojatakseen pienempää liittolaistaan.

Lähettiläskaudellaan Tukholmassa Paasikivi oli vakuuttunut, että Itämeren alueella vain Saksa voisi tarjota tällaisen vastapainon Venäjälle.

Marsalkka Mannerheim oli Paasikiven kanssa samaa mieltä saksalaissuuntauksen tarpeellisuudesta, mutta hän varoitti, ettei ajankohta ollut siihen sopiva. Oli varottava provosoimasta venäläisiä ja yritettävä vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa ja sen puolustuskykyä Suomen ja Ruotsin kahdenvälisen yhteistyön avulla ja etsittävä tukea lännestä suurvaltojen ristiriitoja välttelevän pohjoismaisen blokin välityksellä. Urho Kekkonen tarttui pääministerikaudellaan 1950 -luvulla tähän Mannerheimin ja Paasikiven omaksumaan Venäjästä loitontumisen ideaan, kun suursodan vaara kasvoi Korean sodan aikana. Myöhemmin hän hankki puolueettomuuspolitiikan avulla idän ja lännen blokkirajoista riippumatonta poliittista liikkumatilaa.

Huonoimman vaihtoehdon politiikka

Elokuussa 1939 Paasikiven älyllinen kriisi kulminoitui: lykkäävä Pohjolan-politiikka osoittautui umpiperäksi, toive saksalaissuuntauksesta turhaksi. Edessä oli huonoin vaihtoehto, asioiden järjestäminen kahden kesken Stalinin kanssa.

Länsivaltain ja neuvostohallituksen yhteistyöneuvottelut keväällä 1939 tarjosivat suoraan Suomea koskevan esimerkin Paasikiven pelkäämästä perfidistä suurpolitiikasta, tekohurskaudesta ja lurjusmaisuudesta. Britit menivät lupaamaan, että he takaisivat Neuvosto-Venäjän vitaaliset edut Itämeren alueella. Venäläiset saivat nyt itse päättää, koskisivatko nämä elintärkeät edut myös Suomea.

Ahvenanmaan linnoittamista koskeneiden neuvottelujen kariuduttua ruotsalaisten varovaisuuteen ja venäläisten vastarintaan Paasikivi totesi keväällä 1939, että suomalaiset joutuisivat todennäköisesti valitsemaan Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Saksa olisi niistä parempi, ”joskaan ei hauska sekään.”

Saksan ja Neuvostoliiton etupiirisopimus elokuussa 1939 vei edellytykset uudelta saksalaissuuntaukselta. Välit oli selvitettävä suoraan Kremlin kanssa.

Loppukesällä 1939 Paasikivi turvautui vanhaan suomettarelaiseen geopolitiikkaan keksiäkseen, miten venäläisten kanssa voitaisiin saada aikaan jonkinlainen modus vivendi.

Paasikivi oli ehtinyt pohtia uhkaavaa tilannetta kesän 1939 aikana Mannerheimin ja Tannerin kanssa. Kirjeessään Tannerille heinäkuussa 1939 hän kysyi:

”Mikä on venäläisten tarkoitus Suomeen nähden?”

Sovittelupolitiikan tielle Paasikiveä kannusti Tukholmassa käynyt marsalkka Mannerheim. Hän varoitti, että hyvät suhteet Venäjään olivat Suomelle elinkysymys. Vapaat kädet Suomenlahden alueella saanut puna-armeija ei ehkä jäisi odottamaan suursodan puhkeamista vaan yrittäisi miehittää Suomen, Viron ja Latvian ennakoivasti. Mannerheim myös vihjaisi, ettei Paasikiven huoli Suomen ja Ruotsin ylitse Atlantin rannikolle pyrkivästä Venäjästä ollut ajankohtainen. Todennäköisempää oli, että venäläiset yrittäisivät Baltian maista ja Suomesta käsin sulkea pääsyn Suomenlahdelle.

Paasikivi päätyi näin kahteen alternatiiviin: Joko neuvostohallitus pyrkii laajenemaan Suomen ja Ruotsin ylitse Atlantille ja yrittää valloittaa Suomen vetoamalla historiallisiin oikeuksiinsa tai sillä on mielessä pienempiä tarkoituksia huolehtiakseen omasta turvallisuudestaan ja estääkseen vihollistensa hyökkäyksen Suomen kautta.

Näistä olettamuksista jälkimmäinen voisi tarjota mahdollisuuden saavuttaa neuvostohallituksen kanssa jonkinlainen modus vivendi, mikäli se pitäisi paikkansa.

Mannerheimin asettamista geopoliittisista realiteeteista kiteytyi Paasikiven johtoajatus siitä, miten Moskovan neuvotteluissa tulisi menetellä: Jos venäläisillä ei ollut pitemmälle tähtääviä pyrkimyksiä, mitä he eivät tietenkään itse paljastaisi, suomalaiset voisivat yrittää etsiä heidän puolustuksellisten tarpeidensa pohjalta jonkinlaista sovitteluratkaisua. Ajan mittaan korrektit idänsuhteet eivät kuitenkaan riittäisi, vaan naapurisuhteille oli löydettävä kestävämpi pohja. Hän vain ei keksinyt, miten se voitaisiin saada aikaan.

Kiireiset neuvottelut Helsingissä syyskuun alussa 1939 eivät jättäneet aikaa laajempiin teoreettisiin pohdintoihin ja perusteluihin. Neuvostohallituksen vaatimiin neuvotteluihin lähdettiin optimistisemman olettamuksen pohjalta yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli ainoa, josta ylipäänsä saattoi ryhtyä neuvottelemaan.

Muistelmissaan Paasikivi jälkikäteen haki yleisempiä geopoliittisia perusteluja sille, miksi Kremlillä oletettiin olevan puolustuksellisia aikeita. Kiinnekohdaksi sopi hänen ohjaajansa ja ystävänsä J. R. Danielsonin näkemykset Suomen idänsuhteisiin vaikuttavista pysyvistä tosiasioista. Paasikivi katsoi, että ne pitivät paikkansa vielä kylmän sodan aikana. Danielsonin kuvasi niitä 1901 julkaisemasta kirjasesta Mihin suuntaan?

”Maamme ei kuulu Venäjän luonnolliseen alueeseen, joka estää sen pääsemästä sille tarpeelliseen yhteyteen meren kanssa, kuten on laita Itämeren maakuntien ja Mustanmeren pohjoisrannikon. Suomen asema on tykkönään toinen. … Tyyni historiallinen tarkastus johtaa ehdottomasti siihen käsitykseen, että ainoastaan sotilaallinen näkökohta, huolenpito valtakunnan pääkaupungin ja pohjoisten rajojen turvallisuudesta yksinänsä on Venäjälle tärkeä.” (Sortovuodet I, 46)

Paasikivi tiesi omakohtaisesti, että Danielsonin ajatus Suomen geopoliittisesta erityisasemasta ja Venäjän puolustuksellisista pyrkimyksistä oli sortovuosina lähinnä optimistinen olettamus. Asiat voisivat yhtä hyvin olla toisinkin. Siksi sovittelupolitiikalla tuli olla rajansa. Sen Paasikivi lainasi muistelmissaan Danielsonin edellä mainitusta tekstistä:

”Oletan toistaiseksi, ettei järjetön hävityksen halu määrää Venäjän hallituksen toimia Suomeen nähden ja että siis täyttä totta tarkoittavat sovittelut vielä ovat mahdollisia. Jos tämä olettamus osoittautuu vääräksi, silloin meidän puoleltamme tapahtuvilla myönnytyksillä ei ole mitään järjellistä tarkoitusta. Asema on silloin muuttunut ja vaatii aivan toisenlaista menettelyä, mutta älkäämme ainakaan ehdoin tahdoin jouduttako asioiden kehitystä niin onnettomalle kannalle.” (Sortovuodet 46)

Danielsonin olettamus Venäjän rajoitetuista pyrkimyksistä ja sovittelupolitiikan mahdollisuuksista ei hevin sopinut yhteen syksyn 1939 realiteettien kanssa. Molotov-Ribbentrop –sopimuksessa kohdeltiin Suomea ja Baltian maita suursodan varalta neuvostojoukkojen sotilaallisena etumaastona. Tämän Baltian paralleelin mukaisesti neuvostohallitus ehdotti syksyllä 1939 Suomelle, Virolle ja Latvialle samanlaisia avunantosopimuksia. Rinnastus tuntui kohtalokkaalta, sillä aika harva uskoi siihen aikaan Baltian maiden kykyyn säilyttää itsenäisyytensä. Suomi ei siis ollut tykkönään eri asia.

Eikä Paasikivi muutoinkaan silloin ollut vakuuttunut, että Danielsonin muotoilema optimistinen olettamus voisi toteutua. Koko lähettiläskautensa ajan Tukholmassa hän epäili, että neuvostohallitus yrittäisi tilaisuuden tullen valloittaa Suomen takaisin ja mahdollisesti pyrkisi Suomen ja Ruotsin yli Norjaan Atlantin rannikolle asti. Bolshevistisen ideologian vuoksi tämä Venäjän uhka kohdistui Suomen yhteiskuntajärjestyksen ja valtiollisen olemassaolon perusteisiin.

Paasikiven neuvotteluasetelmat perustuivat näin ollen pelkkään optimistiseen olettamukseen venäläisten aikeista, minkä paikkansa pitävyyttä hän itsekin epäili. Mutta kun muutakaan ei ollut tarjolla, hän yritti ensimmäisen matkansa aikana selvittää, oliko tuolla olettamuksella katetta. Sen jälkeen hänen oli määrä palata Helsinkiin hakemaan ohjeita varsinaisia neuvotteluja varten.

Kysymys neuvostohallituksen legitiimeistä intresseistä

Juuri Moskovaan lähtöä edeltäneenä päivänä Paasikivi sai marsalkka Mannerheimilta poliittisen neuvon, minkä merkitystä valtioneuvos ei oitis oivaltanut. Pitkän keskustelun aikana 8.10.1939 ravintola Savoyssa marsalkka useamman kerran sanoi, että Paasikiven tulisi ottaa huomioon neuvostojohdon legitiimit sotilaalliset tarpeet. Saman iltana Paasikivi tapasi hotelli Kämpissä entisen pääministerin, professori T. M. Kivimäen, joka moitiskeli Cajanderin hallituksen ulkopoliittista taitamattomuutta ja neuvoi Paasikiveä ottamaan huomioon neuvostojohdon legitiimit turvallisuustarpeet.

Kysymys Venäjän legitiimeistä intresseistä jäi askarruttamaan Paasikiveä sen verran, että hän Moskovaan saavuttuaan lisäsi sitä koskevan maininnan Mannerheim -keskusteluja käsitteleviin muistiinpanoihinsa. Helsingissä se oli jäänyt muiden asioiden varjoon.

Avauslausunnossaan Kremlissä 12.10. Paasikivi ilmoitti, että pitääkseen yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon Suomen hallitus olisi valmis ottamaan huomioon Neuvostoliiton legitiimiset pyrkimykset, jotka kuitenkin voitaisiin turvata toisella tavalla kuin mitä neuvostohallitus nyt esitti. Johan Nykopp merkitsi keskustelumuistioon, että Paasikivi puhui neuvostohallituksen ”luonnollisista” pyrkimyksistä.

Käsitteenä Nykoppin versio sopi sinänsä Danielsonin geopoliittiseen ajatukseen, että suurvaltana Venäjällä oli luonnollinen eli sinänsä ymmärrettävä tarve varmistaa meriyhteytensä. Paasikivi kuitenkin korjasi Nykoppin muistiosta luonnollisen legitiimiseksi. Tämä ilmeisesti vastasi keskustelun kulkua, sillä legitiimiset pyrkimykset esiintyvät myös Paasikiven omakätisissä luonnoksissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että Paasikivi teki jo ensimmäisellä neuvottelukierroksella olennaisen poliittisen myönnytyksen hyväksymällä, kuten Mannerheim neuvoi, neuvostohallituksen periaatteellisen oikeuden esittää Suomen valtioalueeseen kohdistuvia puolustuksellisia vaatimuksia. Hallituksen antamien ohjeiden mukaan hänellä ei ollut edes lupa keskustella sellaista asiasta.

Selostaessaan 16.10. valtiojohdolle Moskovan neuvottelujen kulkua Paasikivi ei puhunut legitiimeistä intresseistä mitään, mutta myönsi kuitenkin Neuvostoliiton sotilasjohdon alueluovutuksia koskevat perustelut loogisiksi. Lähettiläs Yrjö-Koskinen sen sijaan toivoi, että sodan välttämiseksi neuvostohallituksen jo muualla tunnustetut legitiimiset puolustustarpeet voitaisiin tyydyttää. Mannerheim huomautti, että Venäjän kaltainen vahvasti varustettu suurvalta voi vedota legitiimisiin oikeuksiinsa ja vaatia rajojen tarkistamista, minkä vuoksi olisi syytä tehdä sitä koskeva konkreettinen tarjous. Myös Väinö Tanner oli valmis hyväksymään venäläisten legitiimit puolustustarpeet neuvottelujen pohjaksi.

Stalinin maksiimin tulkitseminen Venäjän legitiimeistä puolustustarpeista käsin siirtyi näin ollen Moskovan neuvottelujen ensimmäiseltä kierrokselta Paasikiven sotien jälkeen noudattaman ulkopoliittisen orientaation ohjenuoraksi.

Heti talvisodan alussa amerikkalaiselle Life -lehdelle laatimassaan selostuksessa Moskovan neuvotteluista Paasikivi ei puhunut legitiimeistä intresseistä mitään, mutta sanellessaan artikkelin pohjalta talvisodan muistelmien ensimmäistä käsikirjoitusversiota tammikuussa 1942 hän mainitsi ne. Tällaisia viittauksia oli vielä helmikuussa 1945 valmistuneessa lopullisessa käsikirjoituksessa, mutta tekstiä asiantuntijana viimeistellyt professori Arvi Korhonen ehdotti niiden poistamista. Korhonen ihmetteli, saattoiko kukaan pitää neuvostohallituksen vaatimuksia legitiimeinä. Paasikivi noudatti muutoin Korhosen neuvoa lukuun ottamatta Savoyn päivälliskeskustelua Mannerheimin ja Waldenin kanssa 8.10.1939, johon hän palautti legitiimit intressit. Lopullisessa versiossa hän kertoi Kivimäen tavoin ”ymmärtäneensä” Neuvostoliiton turvallisuuspyrkimyksiä ottamatta kantaa siihen, olivatko ne poliittisesti, oikeudellisesti ja moraalisesti hyväksyttäviä.

Mannerheim jäi siten Paasikiven muistelmissa ainoaksi, joka ennen neuvotteluja puhui neuvostohallituksen legitiimien etujen tunnustamisesta ja tyydyttämisestä. Kun Kivimäki sitä tuskin oli itse keksinyt, Mannerheim ilmeisesti oli idean isä syksyllä 1939. Ehkäpä historikus Paasikivi poikkesi professori Korhosen neuvosta varmistaakseen, että tämä hänen ulkopoliittisen ohjelmansa keskeisin olettamus meni Mannerheimin eikä hänen oman suomettarelaisen myöntyväisyytensä tilille.

Modus vivendi 1944-48

Sotien jälkeen Paasikivi ja Kekkonen tulkitsivat Stalinin maksiimia niin, että se olisi tarjonnut mahdollisuuden saada aikaan modus vivendi ja välttää talvisota. Paasikiven käsitys Stalin tarjoamista vaihtoehdoista perustui kuitenkin virheellisiin olettamuksiin venäläisten neuvotteluasemista.

Ensimmäisen neuvottelukierroksen avulla lokakuussa 1939 Paasikiven muodosti oman käsityksensä siitä, mitä Stalinin maksiimi ja neuvostohallituksen legitiimit puolustukselliset tarpeet tarkoittivat.

Kreml halusi ensinnäkin poliittiset takuut, ettei Suomi omaksu neuvostohallituksen kannalta katsoen vihamielistä ulkopoliittista orientaatiota, sekä sopimuksen yhteisestä puolustusvastuusta siltä varalta, että jokin suurvalta yrittäisi voimakeinoin käyttää Suomen aluetta sotilaallisesti hyväkseen Venäjää vastaan.

Venäläisten huoli vieraan vallan sotilaallisesta läsnäolosta Suomessa tiedettiin ulkoministeri Holstin 1937 suorittaman Moskovan matkan sekä Boris Jartsevin keväällä 1938 aloittamien salaisten neuvottelujen perusteella. Kremlin neuvotteluissa Stalin sanoi suoraan, ettei hän luottanut suomalaisten kykyyn suojata puolueettomuuttaan suursodassa. Paasikivi tiesi, että sitä epäili myös Mannerheim, joka kuitenkin toivoi, että suursotaan joutumista voitaisiin lykätä mahdollisimman myöhäiseen vaiheeseen ja että puna-armeija olisi silloin sidottu muualle.

Näiden poliittisten järjestelyjen lisäksi Stalin vaati konkreettisista sotilaallisista vakuuksia niin, että neuvostohallitus voisi sotilaallisen läsnäolonsa avulla varmistaa puolustukselliset tarpeensa Suomen suunnalla. Leningradin lähipuolustusta ja Suomenlahden pohjukan suojaamista varten vaadittujen alueluovutusten lisäksi Stalin halusi varmistaa, että neuvostojoukot voisivat itse sulkea Suomenlahden suun Baltian maissa ja Suomessa olevien tukikohtien avulla. Sitä varten Hankoniemelle pitäisi rakentaa Pohjolan Gibraltar. Stalinin mainitsema Pietari Suuren rajalinja Kannaksella puolestaan tarjoaisi puna-armeijalle niin edulliset lähtöasemat, että se tarvittaessa voisi edetä Kymijoen linjalle asti ja hallita sieltä käsin Etelä-Suomen ydinalueita.

Stalinin tarkoittama neuvostojoukkojen sotilaallinen läsnäolo oli sikäli pulmallinen, että vastapuolen oli vaikea tietää, käytettäisiinkö sitä puolustuksellisen etumaaston hallintaan vai poliittisesti pitemmälle tähtäävien pyrkimysten välikappaleena. Baltian maiden miehitys kesällä 1940 vahvisti epäilyjä, että Baltian paralleeliin liittyi olennainen offensiivisen voimankäytön riski.

Stalin torjui Paasikiven ehdotuksen, että Suomenlahden suojaaminen järjestettäisiin Suomen itsepuolustusoikeuteen perustuvan sotilaallisen yhteistyön avulla. Paasikiven mallin mukaan venäläiset hoitaisivat asian etelärannalta käsin, Suomi omalta puoleltaan. Kreml piti kiinni yhteisestä puolustusvelvoitteesta.

Myös sotilaallisten vakuuksien osalta näkemykset neuvostohallituksen legitiimeistä tarpeista jäivät hyvin kauaksi toisistaan. Paasikivi puhui itäisen Suomenlahden suojaamisesta, Stalin sen länsiosista ja mahdollisesti koko Suomen kattavasta sotilaallisen läsnäolon tarpeesta.

Paasikivi esitti kuitenkin Helsingissä 16.10.1939 optimistisen näkemyksen Stalinin maksiimista. Stalin luopui Baltian maiden kaltaisesta yleisestä avunantosopimuksesta ”suhteellisen helposti lyhyen keskustelun jälkeen”, koska se olisi ristiriidassa Suomen omaksuman ehdottoman puolueettomuuden kanssa. Sen tilalle Stalin tarjosi paikallista avunantosopimusta Suomenlahden puolustamiseksi yhdessä. Kun Paasikivi torjui myös sen, Stalin siirtyi ”kolmannelle linjalle”, jonka tavoitteina olivat tukikohta Suomenlahden länsiosassa, rajan siirtäminen Karjalan kannaksella ja vastaavat aluejärjestelyt Petsamossa.

Nykoppin muistiot ja Paasikiven omat muistiinpanot osoittavat, että Paasikivi sivuutti raportissaan näkökohtia, joiden perusteella Stalinin kolme neuvottelulinjaa eivät välttämättä olleet sillä tavoin toistensa vaihtoehtoja kuin mitä Paasikivi oletti.

Jälkikäteen hän tunnusti itsekin, etteivät asiat edenneet aivan niin suoraviivaisesti kuin hän kuvitteli. Stalin esiintyi joustavammin, mutta Molotov piti tiukasti kiinni yhteisestä puolustusvelvoitteesta ja Baltian paralleelista. Jättäessään neuvostohallituksen kirjallisia vaatimuksia illalla 14.10. Molotov sitä paitsi puhui epämääräisesti Suomen alueen puolustamisesta yhdessä.

Eikä kysymys ollut vain Kremlin keskustelujen tulkitsemisesta, sillä Paasikivi sivuutti raportissaan tyystin neuvostohallituksen muistiossa 16.10.1939 olleen maininnan, että Leningradin turvallisuuden lujittamisen ohella neuvostohallitus halusi ”varmuuden siitä, että Suomi tulee ystävällisten suhteiden pohjalta olemaan lujassa yhteydessä Neuvostoliiton kanssa.”

Luja yhteys tarkoitti, että neuvostohallitus kaikesta huolimatta vaati jonkinlaisia poliittisia vakuuksia, ettei Suomi muuttaisi ulkopoliittista orientaatiotaan ja jättäisi sekä Suomenlahden että Ahvenanmaan linnoituslaitteita saksalaisten käytettäviksi.

Paasikiven ajatus neuvottelujen jatkamisesta Stalinin kolmannen neuvottelulinjan pohjalta ei näin ollen asiallisesti ottaen perustunut siihen, mitä Stalin maksiimillaan tarkoitti. Kreml ei luopunut poliittisista vakuuksista, kuten Paasikivi väitti, mutta oli kenties valmis lykkäämään niiden toteuttamista tuonnemmaksi varmistaakseen neuvottelutuloksen raja- ja tukikohtakysymyksissä. Näinhän asiat etenivät asteittain myös Suomenlahden eteläpuolella.

Nyt voimme vain arvailla, mistä tämä Paasikiven poliittinen näköharha johtui. Oliko se tahaton virhearvio vai yrittikö hän kenties sorvata optimistisen olettamuksen avulla sellaista neuvottelupohjaa, joka kelpaisi vastahakoiselle hallitukselle?

Talvisodan muistelmissaan Paasikivi myönsi jälkikäteen, että neuvostohallituksen lujaa poliittista yhteyttä koskeneeseen vaatimukseen sisältyi yleisempi puolustuspoliittinen ohjelma, jota se myöhemmin johdonmukaisesti noudatti. Sen käytännön sisältö paljastui välirauhan jälkeisellä ylimenokaudella 1944-1948, kun Paasikivi ja Mannerheim ryhtyivät rakentamaan jo kesällä 1939 pohdiskeltua modus vivendiä Stalinin maksiimin, legitiimien puolustustarpeiden ja neuvostohallituksen muistiossa mainitun lujan yhteyden mukaisesti.

Stalin tuli puolestaan vastaan Yya-neuvotteluissa keväällä 1948 hyväksymällä Paasikiven Moskovan neuvotteluissa ehdottaman itsepuolustusoikeuden sotilaallisen avunannon ja yhteistoiminnan lähtökohdaksi. Suomi vastaisi ensi sijassa itse siitä, että sen alueen kautta ei suuntautuisi sotilaallista uhkaa Venäjälle. Ellei omat voimat siihen riittäisi, yhteistoiminnasta ja avunannosta sovittaisiin erikseen, kun hyökkäyksen uhka olisi todettu.

Aselevon astuessa voimaan syyskuussa 1944 tohtori Urho Kekkonen puolestaan lisäsi Paasikiven viitoittamiin ulkoisiin edellytyksiin hyvien naapuruussuhteiden sisäistä perustaa koskevan periaatteen:

Neuvostoliiton kaltaisen johtavan suurvallan ei tarvinnut sallia, että pitkän rajan takana palaisivat ”selvittämättömän sodan ja sammumattoman vihan salaiset valkeat.”

Paasikivi huomasi, että Kekkonen puhui hänen kanssaan samasta asiasta, mutta meni pitemmälle sen suhteen, mihin venäläisten sopi puuttua. Se oli tarkka huomio, joka ajan mittaan osoittautui profetiaksi.

Näin syntyi kylmän sodan ajalta tuttu Pirandellon paradoksi: asioiden piti virallisesti olla sitä, miltä ne näyttivät, mutta sitä ei kuitenkaan sopinut paljastaa, miten ne oikeastaan olivat. Paasikivi kutsui sitä vaikenemisen politiikaksi. Hän asetti oman näkemyksensä Stalinin maksiimista ulkopolitiikkansa viralliseksi olettamukseksi ja oletti, että talvisota olisi voitu ehkä välttää neuvottelemalla. Vähemmälle huomiolle jäi se tosiasia, että Stalin toteutti oman, siitä olennaisesti poikenneen ”ohjelmansa” – ampumalla.

Lopputulosta kutsuttiin ironisesti Paasikiven diktaatiksi.

UKK -seura 27.11.2016 Suomalainen klubi, Helsinki