Suomalaiset neuvottelustrategiat ja Stalinin aikeet syksyllä 1939

Moskovan neuvottelujen alkaessa lokakuussa 1939 valtioneuvos Paasikivi sai tehtäväkseen ottaa selvää venäläisten vaatimuksista ja noutaa sen jälkeen uudet neuvotteluohjeet hallitukselta. Neuvotteluissa hänen tuli tinkimättä suojata Suomen alueellista koskemattomuutta ja vakiintunutta kansainvälistä asemaa. Vain Suomenlahden itäosan pienien saarien luovuttamisesta oli lupa keskustella. Tärkein ohje tuli suullisesti: Neuvotteluyhteyttä ei saanut päästää katkeamaan.

Ensimmäisellä neuvottelukierroksella Paasikivi totesi, että venäläiset olivat valmiit neuvottelemaan ehdoistaan. Kaiken lisäksi neuvottelupöytään asettui itse Stalin, mikä neuvostokäytännössä oli ennenkuulumatonta, sillä Stalinin puheille ei diplomaattiedustajilla yleensä ollut mitään asiaa.

Paasikivi tiivisti venäläisten asialistan ja neuvotteluasemat Stalinin kolmeen neuvottelulinjaan:

  • Ensimmäisestä linjasta, Baltian maiden kaltaisesta yleisestä avunantosopimuksesta, Stalin luopui yllättävän helposti heti alkuvaiheessa.
  • Toisena linjana oli alueellinen avunantosopimus Suomenlahden puolustamiseksi yhdessä. Paasikivi oletti Stalinin luopuneen siitäkin ja keskittyneen kolmannelle neuvottelulinjalle.
  • Stalinin kolmas linja koski tukikohdan vuokraamista ja alueluovutuksia Suomenlahden meriväylien suojaamiseksi sekä Leningradin lähipuolustuksen parantamiseksi Karjalan kannaksella.

Itse neuvotteluprosessi osoittautui poliittisesti raskasvetoiseksi. Presidentti Kallion heikon otteen vuoksi neuvottelijoilla (Paasikivi ja Tanner) ei ollut ulkopoliittisen toimeenpanovallan tukea eikä itsenäistä harkintavaltaa. Yksityiskohtaiset ohjeet tulivat suoraan hallitukselta ja sen ulkoasiainvaliokunnalta, minkä vuoksi sisäpoliittiset paineet välittyivät suoraan neuvotteluihin.

Hallituksessa erityisesti pääministeri Cajander, ulkoministeri Erkko ja puolustusministeri Niukkanen omaksuivat neuvottelutyylin, jota Mannerheim ja Paasikivi luonnehtivat passiivisen vastarinnan politiikaksi. Pidetään jääräpäisesti kiinni yleisistä oikeuksista ja periaatteista ja tingitään yksityiskohdista, jotta löydettäisiin mahdollisimman vähäisten myönnytysten raja. Tarkoituksena on vedota yleiseen mielipiteeseen kotimaassa ja ulkomailla sekä voittaa aikaa siinä toivossa, että olosuhteet muuttuvat edullisemmiksi. Neuvottelijat saivat ohjeet suojata Suomen alueellista koskemattomuutta ja pohjoismaista puolueettomuutta sekä pitää kiinni kaikesta, mistä ei ole pakko luopua. Venäläisten vaatimuksista oli tingittävä viimeiseen asti.

Jo neuvottelujen valmisteluvaiheessa lokakuun 1939 alussa hallituksen rinnalle hahmottui toinen neuvotteluinstituutio, myöhemmin sotakabinettina tunnetun ulkopoliittisen sisäpiirin alkio (Paasikivi, Tanner, Mannerheim, Walden), joka pyrki löytämään jonkinlaisen väliaikaisratkaisun Suomen kannalta epäedullisen tilanteen vakauttamiseksi. Se perustui Mannerheimin näkemykseen, että Suomen kansainvälisessä ympäristössä oli tapahtunut kaksi keskeistä muutosta, jotka mullistivat hänen johdollaan 1930 -luvun alkupuolelta lähtien harjoitetun viivyttävän puolustuspolitiikan edellytykset:  

1) Suurvallat sopivat keskenään vakiintuneen kansainvälisen järjestyksen muuttamisesta, legitiimeistä eduistaan ja niiden valvomisessa noudatettavista periaatteista. Suomen hallituksen korostamat yleiset oikeusperiaatteet joutuivat tämän vuoksi väistymään suurvaltojen asettamien sovinnaissääntöjen tieltä.

2) Kahden vallitsevaan järjestykseen tyytymättömän suurvallan, Saksan ja Neuvostoliiton sopimus elokuussa 1939 mullisti Suomen puolustuspolitiikan edellytykset. Vastoin aikaisempia olettamuksia Venäjä ei ollut sotilaallisesti sidottuna muualle, vaan se voi keskittää voimansa Suomea vastaan. Ruotsi ei ottanut sotilaallista vastuuta Ahvenanmaan puolustuksesta eikä Suomen alueellisen koskemattomuuden suojaamisesta. Saksan oletettiin antaneen elokuun 1939 sopimuksella venäläisille vapaat kädet Suomeen ja Baltian maihin nähden. Juuri alkaneen suursodan vuoksi länsivaltojen sotilaallinen läsnäolo olisi mahdollista vain Norjan ja Ruotsin kautta.

Mitään sellaista sotilaallista ja poliittista tukea apua ei ollut tiedossa, että Suomi kykenisi omin voimin viivyttämään venäläisiä niin kauan, että Ruotsista ja sen kautta kauempaa lännestä tuleva sotilaallinen apu ehtisi paikalle. Tällaisen syväsuuntaisen selustatuen puuttuessa Suomi joutui geopoliittisesti asemaan, jossa hallituksen yleiseen oikeusjärjestykseen perustuvalla status quo -politiikalla ei ollut onnistumisen edellytyksiä, jos venäläiset turvautuisivat voimakeinojen käyttöön tai niillä uhkaamiseen.

Mannerheimin ajatus oli, että Suomen olisi neuvoteltava tähän uuteen suurpoliittiseen tilanteeseen sopivamodus vivendi Venäjän kanssa, kunnes kansainväliset asetelmat mahdollisesti muuttuisivat. Tunnustettaisiin neuvostohallituksen periaatteellinen oikeus suojata Suomenlahden meriväyliä ja estää vihollislaivaston pääsy Suomenlahden pohjukkaan, mistä alueella sotilaallisesti läsnä olevat suurvallat olivat jo keskenään sopineet. Jotta Suomi voisi mukautua näihin suurpoliittisiin tosiasioihin, Paasikivi sai Mannerheimilta 8.10.1939 neuvon rajata ja tyydyttää neuvostohallituksen legitiimit puolustukselliset tarpeet Suomenlahdella. Neuvottelujen painopiste olisi kohdennettava Suomenlahden itäosiin ja Leningradin sotilaalliseen etumaastoon Kannaksella. Sotilaallisista syistä voitaisiin joustaa hallituksen omaksumasta alueellisen koskemattomuuden periaatteesta.

Neuvottelut ohjautuivat 23.10. 1939 alkaneella toisella kierroksella Mannerheimin näkemyksen mukaisesti siihen, miten neuvostohallituksen legitiimeiksi katsottavat puolustukselliset tarpeet voitaisiin rajata ja tyydyttää. Suomenlahden itäisen osan saarien ja Suursaaren luovutukseen voitaisiin suostua. Kannaksella Paasikivi haki neuvottelutulosta noin 70 kilometrin etäisyydelle Leningradista ulottuvan suojavyöhykkeen pohjalta. Stalinin Koiviston tasalle vaatiman rajalinjan oletettiin ensi sijassa tarkoittavan Suomenlahden pohjukan suojaamiseksi tarvittavaa Kannaksen rantaa. Mannerheim oli valmis harkitsemaan Inon linnakkeen sekä mahdollisesti sen ja vanhan rajan välisestä rannikkokaistan luovuttamista.

Yritys rajata neuvottelut Suomenlahden itäosiin ja Kannakselle kuitenkin epäonnistui, sillä Stalin vaati tukikohtaa lännestä Suomenlahden suun sulkemiseksi. Samalla neuvostohallitus varmistaisi laivastonsa pääsyn ulos Suomenlahdelta Suomen ja Viron ylläpitämän merisulun läpi, mutta tätä voiman projisoimiseen liittyvää näkökohtaa ei Moskovan neuvotteluissa käsitelty. Stalin ja Molotov pysyivät tiukasti puolustuksellisissa perusteluissa. Mannerheim oli valmis harkitsemaan legitiimin etulinjan siirtämistä Suomenlahden suulle, jos sopimusta ei muuten synny, kunhan Hangosta ei tarvitsisi luopua. Paasikivi hieroi Stalinin ja hallituksen kanssa kompromissia, että tukikohtaa varten voitaisiin vuokrata Hangon sijasta joitakin Suomenlahden länsiosan saaria. Hallitus myöntyi periaatteessa sen verran, ettei tukikohtaa saisi sijoittaa Suomen mantereelle, mutta vaihtoehtoista paikkaa koskevaa neuvotteluvaltuutta Paasikivi ja Tanner eivät hallitukselta silti saaneet.

Kolmannen neuvottelukierroksen alkaessa 30.10.1939 Molotov julkisti Korkeimmassa neuvostossa neuvostohallituksen vaatimukset. Niihin jäi edelleen neuvotteluvaraa tukikohdan sijainnista ja Stalinin kompromissilinjasta Kannaksella. Kolmas kierros oli kuitenkin alun alkaen umpikujassa. Paasikiven ja Tannerin hallitukselta saamat neuvotteluohjeet olivat niin tiukat, ettei niiden pohjalta voinut syntyä Mannerheimin toivomaa sotilaallista modus vivendiä. Neuvottelijat saivat luvan palata kotiin ilman neuvottelutulosta. Molotov jätti viime hetken kirjeessään oven avoimeksi jatkoneuvotteluille, mutta ehdot kovenivat.

Moskovan neuvottelujen jälkeen Paasikivi pohdiskeli moneen kertaan, oliko Stalin vilpitön tarjotessaan kolmannen neuvottelulinjansa mukaista kompromissia. Erkko oli vakuuttunut, että Stalinin tarjoama modus vivendi oli vain pitemmälle tähtäävien suunnitelmien ensimmäinen vaihe. Miksi Stalin olisi tyytynyt kolmannen linjan mukaiseen tulokseen, jos elokuun 1939 sopimus jätti Kremlille vapaat kädet Suomeen nähden? Heräsi myös kysymys, miksi Stalin ylipäänsä näki henkilökohtaisesti niin paljon vaivaa neuvotellessaan suomalaisten kanssa? Suhtautuiko hän kenties muita bolševikkijohtajia suopeammin Suomeen ja suomalaisiin?

Oliko Stalin juonikas bolševikki vai hyvänsuopa despootti? Tai kenties järkevästi maansa etuja harkitseva valtiomies, joka yritti pitää maansa erossa suursodasta ja välttää sodan laajenemisen riskejä.

Professori Stephen Kotkinin[1] ajatus, että Stalin oli vallankumouksellinen imperialisti, joka tunnisti rajansa, avaa neljännen, meillä vähemmälle huomiolle jääneen näkökulman Stalinin kompromissihaluun ja yleisemminkin syksyn 1939 tapahtumiin. Eritoten Kotkinin tulkintalinja auttaa meitä ymmärtämään erehtymisen merkityksen historiallisessa todellisuudessa.

Ensinnäkin, Paasikivi – kuten moni muu hänen jälkeensä – näyttää olleen väärässä, kun hän oletti, että Stalin sai elokuun 1939 sopimuksella vapaat kädet Suomeen ja muihin etupiirinsä maihin nähden.

Yhtä lailla erehtyi Mannerheim, kun hän sanoi Neuvosto-Venäjän voivan vapaasti keskittää voimansa Suomea vastaan. Venäjä ei ollut syyskuussa syttyneen eurooppalaisen suursodan osapuoli, mutta poliittisesti sen asema oli hyvin epävarma. Stalin pelkäsi Neuvostoliiton joutuvan kahden rintaman sotaan Saksaa ja Japania vastaan, minkä lisäksi hän epäili, että Britannia tilaisuuden tarjoutuessa liittoutuisi jommankumman tai molempien kanssa nujertaakseen yhteisvoimin Neuvostoliiton.

Stalinille sopimus Hitlerin Saksan kanssa tarjosi mahdollisuuden välttää tuo suurpoliittinen loukku, tai ainakin lykätä sen laukeamista, jos saksalaiset pysyisivät sovitulla kurssilla. Näköharha Stalinin ja Hitlerin sopimukseen syntyi, kun oletettiin, että hegemoni olisi vapaa tekemään etupiirissään, mitä haluaa ja kykenee. Sopimuksessa ja sen lisäpöytäkirjassa ilmaistujen aikomusten toteutuminen oli sen varassa, miten yhteistoimintaa säätelevä sopimusmekanismi toimi, ja kuinka kauan se toimi.

Suomi kuului salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvostoliiton etupiiriin, mutta miten se siihen kuului ja milloin sitä koskeviin järjestelyihin ryhdyttäisiin, jäi sopimuksen edellyttämien poliittisten konsultaatioiden varaan. Konsultaatiovelvoitteesta ja alueellis-poliittisista järjestelyistä muotoutui Hitlerin Saksaa ja Stalinin Venäjää yhdistävä sovinnaissääntöjen verkko. Sen rinnalla käytiin kummankin osapuolen kannalta elintärkeitä taloudellisia neuvotteluja. Kaikkea tätä ohjasi, kuten Kotkin sanoo, kahden ehdottoman johtajan keskinäinen yhteisymmärrys, siis ”diili” nykytermein. Kummankin oli harkittava, miten eri yksityiskohdat vaikuttivat tähän kokonaisuuteen, mitä riskejä kannatti ottaa epämääräisesti muotoiltujen sopimustekstien toimeenpanossa.

Neuvosto-Venäjän legitiimit puolustukselliset tarpeet oli syksyllä 1939 monen ehdollistavan sivulauseen vesittämä sovinnaissääntö, jonka tosiasiallinen sisältö määräytyi joustavasti sen mukaan, missä olosuhteissa siitä kulloinkin sovittiin.

Suomi mainittiin salaisessa lisäpöytäkirjassa Baltian maiden rinnalla sopimuksen tarkoittamien alueellis-poliittisten järjestelyjen kohteena. Tämän Baltian paralleelin riivaamalle Paasikivelle Stalinin kolmas linja tarjosi toivon pilkahduksen, jos se oli vilpitön. Se oli sitä paitsi niin lähellä Mannerheimin modus vivendiä,että jonkinlainen neuvottelutulos näytti mahdolliselta, jos hallitus luopuisi jyrkän torjuvasta politiikastaan.

Aluksi asiat näyttivät sujuvan oikeaan suuntaan, sillä Molotov viittasi sotilaallisen ratkaisun riskiin vasta kolmannella neuvottelukierroksella. Vakavampi varoitus sodan vaarasta tuli Berliinistä, kun valtakunnanmarsalkka Göring lähetti marraskuun alussa emissaarinsa Mannerheimin puheille varoittamaan, että välttääkseen sodan suomalaisten tuli hyväksyä venäläisten ehdot. Stalinin vapaisiin käsiin uskovat suomalaiset eivät Göringin intervention poliittista merkitystä ymmärtäneet. Paasikivi kuuli saksalaisten välittämästä voimankäytön uhkasta vasta palattuaan Helsinkiin.

Sota oli toisin sanoen Suomea koskevissa saksalais-venäläisissä konsultaatioissa hyväksytty äärimmäiseksi keinoksi, jos neuvottelutulosta ei muutoin syntyisi. Tämä selittää luontevasti Stalinin läsnäolon, kolmannen linjan neuvottelutavoitteet, kompromissiehdotukset ja sinnikkään neuvotteluvalmiuden. Kun ne eivät johtaneet toivottuun tulokseen, Stalin totesi, ettei tästä mitään tule. Hän oli tehnyt kaikkensa vakuuttaakseen saksalaiset, ettei legitiimien sotilaallisten tarpeiden tyydyttäminen onnistuisi Suomen osalta neuvotteluteitse. Talvisodan alkaessa Saksan ulkoministeriö luonnehti lähetystöille antamassaan yleisohjeessa neuvostohallituksen toimenpiteitä Leningradin ja Suomenlahden meriväylien turvallisuuden parantamiseksi ”luonnollisina” eli legitiimeinä. Terijoen nukkehallitus ylitti kirkkaasti tämän ”ystävällisen yhteisymmärryksen” rajat, mutta se oli pelkkä poliittinen prospekti, sillä vasta sodan lopputulos ratkaisisi, mitä siitä seuraisi.

Elokuun 1939 sopimuksella oli Kremliä hillitsevä sordiinovaikutus sekä syksyn 1939 neuvotteluihin että talvisodan tapahtumiin. Sota ja eritoten Kuusisen hallitus olivat Saksan kannalta varteenotettavia epävarmuustekijöitä Pohjolassa. Jos Stalinilla olisi ollut vapaat kädet Suomeen nähden, Kuusisen hyllyttämiseen ja tunnusteluihin kolmannen linjan mukaisesta neuvotteluratkaisusta tuskin olisi ryhdytty jo tammikuun 1940 alussa ennen suurhyökkäyksen aloittamista Kannaksella. Stalin veti helmikuun 1940 suurhyökkäyksen avulla legitiimin puolustuksellisen tarpeen äärirajoille. Kolmannen linjan tavoitteisiin lisättiin Pietari Suuren rajaa noudatellen koko Viipurin lahti sekä Muurmannin radan ja pohjoisen meriyhteyden turvallisuus. Saksalle nikkelin vuoksi tärkeän Petsamon Stalin suopeasti ”palautti” Suomelle.

Välirauhan aikana Molotov vakuutti Paasikivelle, että kaikki ongelmat oli ratkaistu Moskovan rauhassa 13.3.1940. Tämä saksalais-venäläinen yhteisymmärrys sotilaallisen läsnäolon rajoista kesti vain seuraavaan kesään. Saksan sitoessa voimansa länteen Stalin haki elokuun 1939 sopimukseen uusia – poliittisia – rajoja Baltiassa, Suomessa ja Bessarabiassa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan valmisteilla olevaan kirjaan Paasikiven pitkä linja. Julkaistu 17.11.2019 Suomen Geopoliittisen Seuran verkkosivulla http://www.sgseura.fi.

[1] Stephen Kotkin, 2017. Stalin, Waiting for Hitler, 1929 – 1941, New York: Penguin Press.