Vaikenemisen politiikkaa

Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa

Matti Pulkkinen tunnusti Romaanihenkilön kuolemassa (1985) olevansa Stavrogin, pelkkä romaanihenkilö. Eli “minua” ei oikeastaan ollut. (Pulkkinen, 533 – 534). Tämä Dostojevskin Riivaajien poliittinen avainhahmo, itsensä tuhoava kertoja ja tarkkailija, ohjasi minut Pulkkisen moniäänisestä kerronnasta versovan älymystökritiikin juurille. Pulkkinen puhui radikaalien idealistien ja vanhoillisten vallanpitäjien välisestä ristiriidasta, kaivoi esille sotavuosien arvet ja paljasti loputtomalta näyttäneen ulkopoliittisen ylimenokauden aiheuttaman ahdistuksen. Ne olivat minulle Pulkkisen aikalaisena tuttuja ilmiöitä.

Mutta Stavroginin hahmo tarjoaa nyt myös uuden aikakauden oloissa eläville oivan kirjallisen avaimen kylmän sodan aikaisen Suomen verhottuun ja osin jo unohdettuun ulkopoliittiseen todellisuuteen. Dostojevskin laatima Stavroginin tunnustus siivottiin aikanaan yhteiskunnallisesti sopimattomana tekstinä Riivaajien sivuilta. Arkistojen kätköistä se paljastui vasta tsaarinvallan kukistumisen jälkeen. (Dostoevsky 9 – 15) Samalla tavoin Pulkkisen romaanihenkilön Kirjailijan vaietut mietteet ilmenivät Romaanihenkilön kuoleman yhdestä kerronnan tasosta ikään kuin hänen jälkeen jääneistä papereistaan käsin, kun Paasikiven ja Kekkosen aika jäi historiaan 1980-luvun alussa. Samoihin aikoihin Paasikiven päiväkirjoissa julkaistiin hänen kylmän sodan vuosina salaamansa näkemykset Suomen idänsuhteiden todellisesta tilasta.

Pulkkisen tarjoama totuus ei kuitenkaan ollut vain jostakin historiallisen lähteen kätköistä löytyvä tosiasia, mullistava asiakirjalöytö, jollaisia meiltä historian tutkijoilta alati penätään. Hän asetti meille ankaramman vaateen: Totuus on tässä ja nyt, välittömästi, joten sitä ei tarvitse odottaa arkistojen avautumiseen asti. Se on tarjolla jo siinä, miten kukin itsensä aikanaan ilmaisee. On vain osattava tarttua kiinni sopivaan yksityiskohtaan.

Stavrogin tunnusti luostarissa munkki Tihonille raadollisen minuutensa ja oli valmis todistamaan julkisesti itseään vastaan ilman syytäjää ja vakuuttavia todisteita osoittaakseen olevansa järjissään ja ymmärtävänsä arkielämän järjettömyyden. Hän halusi kohdata kaikkien katseet, mutta oli epävarma, vapauttaisiko tämä viimeinen keino hänet. (Dostoevsky 68 – 69) Romaanihenkilön kuoleman Kirjailija oli samalla asialla ja uskoutui sitä varten itselleen kuin Paasikivi konsanaan sinikantisten vihkojen sivuilla Tukholmassa Tenstan ostoskeskuksen pubissa ja myöhemmin Keski-Ruotsissa Moran koululla. Mutta toisin kuin Stavrogin, hän ei hakenut moraalista vapautusta teoistaan vaan kaipasi huomatuksi tulemista tukahduttavan vaikenemisen keskellä. Sinisellä tussilla hän merkitsi muistiin ”huudahduksia, paikoin tekisi mieli sanoa älähdyksiä, jotka hyppelevät kuin seismografin neula.” (Pulkkinen, 5)

Oman ajan historiaa tutkivat ja tulkitsevat ajautuvat väistämättä Stavroginin pulman äärelle, kun on ratkaistava, miten me kertojina olemme läsnä omissa teksteissämme. Dostojevski luotti tunnustuksen ja kaikkien katseiden kohtaamisen vapauttavaan voimaan. Sitä varten kertojan on tehtävä itsensä näkyväksi, paljastettava aikeensa. Pulkkisen kuvailema postmoderni kertoja sen sijaan houkuttelee lukijansa historialliselle patikkaretkelle, joka johdattaa hänet tutusta arkiympäristöstä yhä syvemmälle toisiinsa nivoutuvien tekstien maailmaan. Sillä retkellä lukijalle tarjoutuu mahdollisuus paljastaa kertoja ja tunnistaa itsensä.

Romaanihenkilön kuolemassa sinikantisten vihkojen sivuilta salanimen suojista löytyy sisäistettyä holhousta ylläpitävä Makkonen, suomalaisen ja venäläisen kirjallisuuden dosentti Tukholmassa ja Kirjailijan luokkatoveri Pielisensuun Yhteislyseosta. Makkonen ”sai tehtäväkseen olla jossakin määrin avuksi Kirjailijalle”. Makkonen itse myönsi, että tämän epämääräisen toimeksiannon vuoksi Kirjailijan tunnustusten uskottavuus vääristyi alun alkaen. (Pulkkinen, 6)

Viime kädessä Romaanihenkilön kuoleman oli määrä järkyttää suomalaiset huomaamaan, että Venäjää myötäillessään he olivat vaipuneet unenkaltaiseen rauhantilaan. Tällaista poliittista amnesiaa toki ilmeni muuallakin Euroopassa, mutta totaalista se oli Suomessa, jossa luottamus Neuvostoliittoon muuttui fraaseista eläväksi lihaksi. (Pulkkinen, 135).

Hyvät herrat

Romaanihenkilön kuoleman ilmestyessä tunnistin Pulkkisen pohdinnoista itseni ja tutuilta ne tuntuvat yhä. Kuuluinhan Pulkkisen manaamiin sota-ajan lapsiin sekä nopeasti ja vaivatta valtaan nousseisiin 60-lukulaisiin. Olin rauhanaktivisti, sadankomitealainen, joten vastustin Vietnamin sotaa, amerikkalaista imperialismia Latinalaisessa Amerikassa ja venäläistä Tšekkoslovakiassa, kannoin huolta Puolan sotatilasta ja DDR:n eristämisestä. Olin myös kehitystutkija ja Afrikan -kävijä, sillä rakentelimme silloin yliopiston ja YIT:n voimin kaivoja, huusseja ja terveyskeskuksia Keniaan, koulutimme afrikkalaisia tiedottajia ja harjoitimme kansainvälistä tutkimusyhteistyötä.

Mutta Pulkkisen listalla raskain syntini oli, että lukeuduin Paasikiven linjamiehiin, sorvailin tulkintoja YYA-sopimuksesta, virallisista tiedonannoista ja Kekkosen puheista, ideoin suomalaista rauhanpolitiikkaa, markkinoin Kekkoselle Nobelin rauhanpalkintoa ja kehittelin tieteellistä vaihtoa neuvostotutkijoiden kanssa.

Olin siis täysin mitoin juuri sellainen romaanihenkilö, jonka Pulkkinen halusi asettaa silmätysten vastaansanomattoman todellisuuden kanssa, seivästää kirjailijan terävään kynään. Eikä hän siinä suhteessa sanojaan säästellyt, vaan otti Afrikan -matkoista kertovan osan tunnuksen George Orwellilta:

On pakko kuulua älymystöön uskoakseen tällaisia: kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin typerä.” (Pulkkinen, 151)

Sama tunteen vastarinta kohdistui myös Suomen idänsuhteisiin. Kirjailijaa nimittäin raivostutti, miten pakkorauhaansa tukehtuva kansa, jonka hysteriaa Moskova laskelmallisesti lietsoi, lauloi ja lausui toinen toisilleen: Me tahdomme rauhaa! Me tahdomme onnea! (Pulkkinen, 611)

Voittajan tahtoa myötäilevässä kylmän sodan Suomessa jokaisella kieltämättä oli sisäinen Makkosensa: epäilijä, vastavoima, vakooja, itsensä valvomisen realiteetti. Hänen tehtävänsä oli muistuttaa, että meillä oli jotakin, vaikka siitä olosuhteiden vuoksi oli vaiettava. Ehkä Makkosen kuiskaus ei silloin kuulunut tai sitten vaikeneminen onnistui siitä huolimatta liian hyvin. Nyt tuosta aikakaudesta puhuvat pääosin ne, jotka itse eivät voi mitään siitä muistaa. Unohduksen pimeys laskeutuu vääjäämättä silloisen vaikenemisen politiikan ylle.

Olin Romaanihenkilön kuoleman ilmestyessä Tampereella kansainvälisen politiikan professorina ja assistenttini Juha Holman kanssa keksimme järjestää seminaarin, jotta Pulkkinen ja politiikan tutkijat voisivat pohtia sen herättämää keskustelua.

Pulkkisen käsittelemät asiat olivat silloin meille peräti ajankohtaisia. Holma teki parhaillaan lisensiaattityötään suomalaisesta kehitysyhteistyöprojektista Edmund Husserlin fenomenologiaan nojautuen. Itse olin mukana yliopiston edustajana kyseisessä perusterveydenhuollon projektissa Länsi-Keniassa ja pohdiskelin yleisemmin, miten oikeastaan kansainvälisen politiikan ja poliittisen historian todellisuuskäsitykset muodostuivat. Elettiin Thomas Kuhnin virittämää paradigmojen ja syvärakenteisen tulkinnan aikaa, joten niistä oli vain kukonaskel Pulkkisen postmoderniin tekstien maailmaan.

Kekkosen aika oli silloin jo ohitse ja Neuvostoliitto ajautumassa voimattomuuden tilaan. Nyt voitiin puhua avoimemmin myös sellaisesta mahdollisuudesta, jota aikaisemmin ei muka ollut, neuvostomiehityksen ja -ylivallan uhkasta. Tosin noin yleisesti ottaen useimmat uskoivat yhä, että neuvostojärjestelmä kaikesta huolimatta kykenisi uudistumaan, joustamaan tai ainakin sopeutumaan. Romaanihenkilön kuolemassa idän uhka tulikin vaivihkaa reppupommin varjolla, ei panssareilla rymistellen kuten Tšekkoslovakiaan tai Unkariin.

Me emme kuitenkaan halunneet kinata kirjailijan kanssa, miten asiat oikeastaan ovat Afrikassa ja voiko niitä oloja valaista vetoamalla nälkävuosien kokemuksiin Suomessa 1860-luvulla tai miten telakkatyöläisten vastarintaan Puolassa pitäisi suhtautua tai voisiko Venäjä todella vaivihkaa miehittää Suomen YYA-konsultaatioiden varjolla.

Meitä kiinnostivat Pulkkisen mietteet, oliko tuo älymystön poliittinen amnesia ja ikävien asioiden leikkaaminen kielestä ylipäänsä vältettävissä. Sitä paitsi Pulkkinen ruoti suomalaiselle modernismille ominaista ”poliisin etiikkaa”. Salataan tunne ja ajatus, mikäli sellaisia on:

“Rauhoittukaa, älkää spekuloiko vaan kertokaa pelkästään, mitä näitte.” (Pulkkinen, 216 – 218)

Tunne ja ajatus todella karkotettiin opiskeluaikojeni poliittisen historian ja kansainvälisen politiikan seminaarihuoneista oikopäätä kuin konsanaan objektiivisen tutkimuksen harhaoppiset. Oli kerättävä kovia tosiasioita ja annettava niiden sitten kertoa, miten asiat olivat. Tieteellisen esityksen silloisena ihanteena oli perspektiivinen kerronta. Tapahtuma- ja henkilökuvausten tuli edetä sujuvasti, kohteet tuli erottaa selkeästi taustoistaan ja käsitteet määritellä täsmällisesti. (Auerbach, 22 – 24) Objektiivisuus puolestaan edellytti, että tutkija verhoutui aineistonsa taakse näkymättömäksi kertojaksi. Hän avasi tapahtumille ja tulkinnoille sopivaksi katsomansa näkökulman, mutta vältti huolella paljastamasta omia subjektiivisia ajatuksiaan ja tunteitaan.

Nämä tiedeyhteisöön pelisäännöt opittiin kantapään kautta. Kun opiskeluaikoina seminaarityössäni ryhdyin Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun innoittamana esittämään näkemyksiäni syksyn 1941 hyökkäysvaiheen tapahtumista, opettajani L. A. Puntila huomautti painokkaasti, että jospa herra Apunen nyt jättää jälkiviisastelun sikseen ja keskittyy siihen, mitä silloin todella tapahtui. Siihen aikaan ylioppilaatkin olivat vielä herroja, neitejä tai rouvia.

Tällaisesta loitonnetusta kerronnasta siistittiin näin ollen pois kaikki poikkitelainen, satunnainen, keskeneräinen ja epävarma, mikä häiritsi juonen selkeätä etenemistä ja henkilöiden toiminnallista suuntaa. Oli huolehdittava, etteivät muut maailmantapahtumat päässeet sekoittamaan sitä kokonaisuutta, jonka kertoja hahmotteli kuvauksensa kohteeksi. (Auerbach, 38)

Tieteellisen totuuden mittapuuna oli päätelmien sisäinen ristiriidattomuus, koherenssi. Todistusvoimaisin oli se tulkinta, joka sovitti tutkimuskohdetta koskevat havainnot ja syysuhteet luontevimmin yhteen. Siltä pohjalta sitten väiteltiin esimerkiksi siitä, oliko meidän syytä uskoa, että neuvostohallitus todella pyrki valvomaan vain puolustuksellisia intressejään Suomessa, kuten ulkopoliittinen johtomme väitti.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen ja opetuksen kannalta katsoen Pulkkisen kylvö lankesi otolliseen maaperään. Tieteenalan menetelmällinen keskustelu oli ajautunut älylliseen umpikujaan jo kymmen vuotta aikaisemmin. Pikkutarkoista empiirisistä havainnoista oli peräti vaikea edetä kattavampiin yleistyksiin, joten vatvottiin keskitason teorioita, analyysin tason ongelmia, toimija-rakenne suhteita ja hallintajärjestelmiä. Arvostelmat, moraaliset ja eettiset kysymykset aidattiin normatiivisen teorian leikkikehään. Unohdettiin klassisen realismin huoli ihmisen tilaa hallitsevasta epävarmuudesta ja omaksuttiin rakenteellisen realismin olettamus, että valtioiden välinen anarkia määräsi asiain tilan, mukaudu siis sen asettamiin ulkoisiin realiteetteihin tai tuhoudu.

Meitä ilahdutti Pulkkisen selkeä näkemys, miten tuohon verhoutuneen kertojan pulmaan tulisi pureutua. Oli palattava siihen, miten ja miksi suomalaiset kylmän sodan aikana “kadottivat itsensä”. Paasikivi, Tanner ja Kekkonen olivat vielä Suomea, sillä he tiesivät, mitä jättivät sanomatta. Mutta he veivät sen tiedon mennessään. Heidän seuraajansa olivat vaikenevinaan, ikään kuin heillä olisi ollut jotakin, mistä vaieta. “Suustaan neuvostotississä kiinni.”

Kun tämä itsensä kadottanut K-linja lopulta murskattiin ja “Koivisto lyötiin presidentiksi kuin uusi raha”, Pulkkinenkin sanoi hokeneensa: “Nyt Suomesta tuli Suomi.” (Pulkkinen, 51, 89)

Mitä siis oli se salattu tieto, jonka Paasikivi, Tanner ja Kekkonen muka veivät mennessään?

Järjestämässämme pulkkisseminaarissa asia ei selvinnyt. Kirjailija kyllä tuli paikalle Helsingissä yliopiston vanhassa päärakennuksessa järjestettyyn tilaisuuteen, mutta oli ihmeissään meidän kysymyksiemme vuoksi ja aloitti lopulta vastauksensa ilmeisen närkästyneenä: “Kuulkaas nyt, hyvät herrat…”

Kirjailijan ironian huomasimme, mutta jätimme sen silleen.

Muutoin muistan tuosta tilaisuudesta lähinnä yliopiston vanhan puolen luentosalin postmodernin akustiikan; puhe harhaili salissa toisistaan kimpoilevina kaikuina. Eikä Pulkkinen edes paljoa suostunut sanomaan, mutta kirjan silloisesta lukemisesta jäivät sinnikkäästi mieleen kaskisavut Afrikan yllä, metsänraiskaajan musta tyytyväinen naama ja afrikkalainen aikakäsitys. Ne yhdistävät yhä Romaanihenkilön kuoleman ja pulkkisseminaarin nykyhetkeen.

Tuo Pulkkisen “hyvät herrat” jäi kaikesta huolimatta askarruttamaan. Herrojahan me olimme tavallisen kansan silmissä, kirjanoppineita. Sanoiko Pulkkinen kenties enemmän kuin silloin huomasimme?

Älyn kalpea liekki

Romaanihenkilön kuolemassa Kirjailijan retki vaikenemisen ytimeen alkoi Afrikasta. Menomatkalla Dar es Salaamin koneessa hän ihmetteli alhaalla avautuvan maiseman yllä leijuvia lukuisia savuja. Vieressä istunut ulkoministeriön mies totesi: Kaskeavat siellä. (Pulkkinen, 207)

Oli lähdetty nälkää katsomaan, mutta siihen asti kaikki oli tuntunut peräti irralliselta. Sitten yllättäen ulkoministeriön miehen kommentin vuoksi Kirjailija johdatti lukijan Pulkkisen omaan lapsuudenaikaan ja siitä edelleen hänen isoisänsä Paavo Pulkkisen maailmaan 1900-luvun alun Kuhmossa. Ukko-Paavo kaskesi peltoja suurimman osan ikäänsä. Siitä Pulkkiseksi avautuneella Kirjailijalla oli jonkinlainen omakohtainen käsitys: “Elämä Kuhmossa oli minun lapsuuteni aikana vielä alkuperäisellä kannalla.” Sitä paitsi valistunut Ukko-Paavo kuvaili aikanaan 1800-luvun jälkipuolen Suomelle ominaisia takapajuisia oloja, nälkää ja saamattomuutta. Niitähän Kirjailija lähti katsomaan Afrikassa. (Pulkkinen, 207 – 208)

Tämä mikrohistoriallinen siirtymä oli sinänsä silkka sattuma, sillä sitä ei olisi syntynyt, jos ulkoministeriön mies olisi puhunut kulottamisesta tai risujen polttamisesta. Mutta kaskisavut avasivat romaanissa etualalla olevaan Kirjailijan Afrikan-matkaan päällekkäisen ja – kuten sitten käy ilmi – ristiriitaisen makrohistoriallinen todellisuuden kerrostuman. Kirjailijan mieleen juolahti, että hän ehkä oman kokemuksensa kautta voisi ymmärtää ja tulkita Afrikassa jotakin, mikä muutoin näytti irralliselta ja käsittämättömältä. Kirjailijaa muka kuljettanut Dar es Salaamin kone kieppasi yllättäen Pulkkisen lapsuudenmaisemiin Kuhmon korpimaille. Osoittautui, että menneisyys ei ole vain nykyisyyttä edeltävä asiain tila vaan tunkee sinnikkäästi esiin kuvauksen kohteena olevasta nykyisyydestä. Se on samanaikaisesti läsnä siinä, minkä se rajaa ulos.

Minulta Stavroginin hahmo repäisi syrjään samanlaisen syvätaustaisen muistamisen verhon itse eletyn suomettumisen ajan edestä. Miten oikeastaan silloin koettu vastuu muuttui syyllisyydeksi, kun uusi aikakausi koitti?

Episteemisen rajan ylittämistä kaunokirjallisuudesta historiantutkimukseen helpotti Pulkkisen faktuaalinen kerrontatekniikka. Erno Paasilinnalta hän kertoi lainanneensa idean, että romaanihenkilöinä esiintyvät ihmiset kuvataan omilla nimillään. (Pulkkinen, 612 – 613). Afrikan kävijät eivät olleet vain kirjallisia hahmoja romaanissa, vaan omiin toiveisiinsa ja kirjallisiin kuvitelmiinsa ripustautuvia oikeita ihmisiä. Tässä peilimaailmassa ainoa kuvitteellinen henkilö oli Kirjailijan tekstejä kommentoiva ja manipuloiva Makkonen, niin Pulkkinen ainakin väitti. Makkosen kirjallisena esikuvana oli Vladimir Nabokovin tohtori Kinbote (Pale Fire). Pulkkinenkin erotti romaanissaan kertojan ja kirjailijan, mutta yhtä lailla sen voi lukea niin, että kysymyksessä on yksi ja sama hahmo: Pulkkisen Kirjailija. Lukija joutuu alati aprikoimaan, kumpi heistä kulloinkin vie tarinaa eteenpäin. Samalla tavoin historiallisissa tarinoissa kirjailijan käsi pilkahtaa tahattomasti tai tarkoituksella kerronnan poimuista.

Nabokovista Pulkkisen lainailemat kirjalliset viitesuhteet jatkuivat Shakespeareen. Sitä yhteyttä Pulkkinen tosin itse ei suoraan maininnut, mutta muilta lainatun sanan voimaan viittaava ”kuun kalpea liekki” löytyy Timon Ateenalaisen neljännestä näytöksestä:

“The moon’s an arrant thief, And her pale fire she snatches from the sun.”

Pulkkisen todellisilta vaikuttavien romaanihenkilöiden kautta arvostelema 60 -luvun älymystö sieppasi kiertelevän varkaan tavoin tietämisensä kalpean liekin muilta. Suomalaiset kehitystutkijat, Afrikan kävijät, hän rinnasti Putkinotkon Aapeli Muttiseen, joka kirjoista tunsi Suomen kansan ja oli sen perusteella vakuuttunut, että se oli Saarijärven Paavon kaltaista. (Pulkkinen, 289) Tulkitessaan Afrikan oloja edistysmieliset tutkijat yhtä lailla vertasivat havaintojaan omakohtaisten kokemusten sijasta tärkeinä pitämiinsä kirjoihin ja kirjailijoihin. Heidän kuvaamansa afrikkalaiset olivat näin oikeastaan romaanihenkilön kaltaisia ilmiöitä. (Pulkkinen, 293)

Putkinotkossa Juutas Käkriäinen havahdutti Aapeli Muttisen aatteidensa maailmasta huomaamaan, miten asiat oikeastaan olivat. Romaanihenkilön kuolemassa Pulkkinen nosti postmodernin peilinsä silloisen edistysmielisen älymystön silmien eteen. Tällaisessa muistamisen ja muistelemisen teatterissa itse kukin on samalla kertaa runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari ja yleisö. Näin ajatteli myös Kirjailija omalta suomalaiselta kannaltaan katsoen: ”Niinkuin Ilmarinen kullasta akan, tein itse lukijan itselleni.” (Sebald, 94 – 95; Pulkkinen, 614)

Matka Afrikan nälkää katsomaan paljasti radikaalien idealistien ja vanhoillisten vallanpitäjien välisen ristiriidan, jossa Kirjailija asettui häikäilemättä inhorealistiselle kannalle. Hän hylkäsi oikopäätä Sara Lindmanin ja André Brinkin yritykset kuvata eläytymisen avulla afrikkalaisia. Se oli yhtä falskia kuin taistolaisnuorukaisten eteläamerikkalainen kärsimysmystiikka. Kun oli nähnyt Afrikan, Kirjailija julisti, kun oli nähnyt kuinka ihmiset lisääntyivät ja kalusivat maan paljaaksi, ei viitsinyt kuunnella “suomalaisia kaiken hyvän helppoheikkejä, jotka luulivat että on yksi maailma.” Turhaan nämä helppoheikit kauppasivat käsitystään, ettei Afrikka suinkaan ollut mikään ongelmiinsa vajonnut takapajula. Turhaan he väittivät, että kriisiin ajautuneilla, atomisoituneilla ja vieraantuneilla länsimaalaisilla olisi paljon opittavaa stressittömästä afrikkalaisesta elämäntavasta ja rentouttavista aikakäsityksistä. (Pulkkinen, 165 – 166, 609 – 611

Näitä valistuneita kirjanoppineita vastaan Pulkkinen marssitti Kirjailijan omakohtaiset havainnot raadollisista metsänhaaskaajista, vallanpitäjien kätyreistä ja Onnelassaan herroiksi asustelevista, kyynisistä kehitysasiantuntijoista. Suomalaiset tutkijat, toimittajat ja kehityshankkeiden työntekijät jaettiin ja itse järjestäytyivät idealisteiksi ja realisteiksi, hyvää tarkoittaviksi tomppeleiksi ja kyynisiksi rasisteiksi. Heidät jakoi kahteen leiriin ennen kaikkea suhtautuminen afrikkalaisten työmoraaliin. Paikalliset asukkaat kutsuivat koko joukkoa nimellä mzungu, pöpi. (Pulkkinen, 166, 234 – 235)

Tässä idealistien ja inhorealistien ristiriidassa ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä Kirjailija joutui myöntämään, ettei edistysmielinen ja toimelias Ukko-Paavo Pulkkinen aikanaan edustanut omalle ajalleen tyypillistä tavallista kansaa, rahvasta. Kaskisavujen Suomessa sivistyneet matkalaiset näkivät horkan ja isorokon harventamaa väkeä. Se oli laiskaa, juoppoa, siivotonta, vaatteilla koreilevaa ja rumaa kuin synti, vaimoväki etenkin. Näin meillä todella kirjoitettiin suomalaisesta rahvaasta ennen kansallista heräämistä, Kirjailija huomautti. Mutta kirjoitapa nyt tuossa sävyssä afrikkalaisista, sinua pidetään rasistina. (Pulkkinen, 241)

Romaanihenkilönsä kautta Pulkkinen tunnusti, että yhtä lailla hänen omasta suvustaan löytyi Afrikan kävijöiden kaltaisia uneksivia kirjanlukijoita. Hänen isänsä hylkäsi vielä vanhoilla päivillään ison talon ja vakaan tilan Nurmeksessa ja muutti maanviljelijäksi Pökkelön korpeen, koska uskoi, että Knut Hamsunin romaani Maan siunaus tarjosi elämästä lopullisen totuuden. Ja yhtä lailla sanan voiman pauloihin joutui myös hänen poikansa Matti, “maaseudun liikaväestöä, nuori mies, joka ihmisten pelossa turvautui romaaneihin.” (Pulkkinen, 393, 398). Järkensä säilyttääkseen hän halusi vapautua tästä omien kuvitelmien ja raadollisen todellisuuden ristiriidasta: “Minulle romaani on elämisen keino. Lukijoihin olen väsynyt, niiden ahneuteen, nautinnonhaluun ja vallanhimoon. Romaanin purkaminen saattaa olla minun keinoni kuolla.” (Pulkkinen, 163)

Kirjailija päätyi siihen, ettei Afrikan nälkä mahtunut oman maailmamme kanssa samaan muistiin, sillä se kuului tyystin erilaisiin oloihin. Kun itseään ja omaa kokemustaan ei voi unohtaa, tämä outo maailma oli luotava ilman omakohtaisen työn ja tekemisen tuskaa ”sanan voimalla”. Omien kokemustensa saartama ihminen kuvittelee toiseen ihmiseen tai ympäristöönsä sellaista, mitä hänessä on itsessään. Sanan voima sopi näin ollen nimeksi sille kuvitteelliselle romaanille, minkä kirjoittamista Makkonen kommentoi ja ohjaili. (Pulkkinen, 613,159)

Matka Afrikan nälkää katsomaan johti niin Pulkkisen kuin hänen Kirjailijansa moraaliseen umpikujaan: Kun kerran natsikulttuuria ei voitu jäädä arvioimaan sen sisäisistä viitekehyksistä käsin, oli nyt torjuttava kulttuuriantropologien vastaava Afrikkaa ja afrikkalaisia koskeva vaatimus. Teiden varsien puskissa hiilikauppoja kärkkyvien laittomien miilunpolttajien iloisesti virnistävät mustat naamat oli kotimaassa leikattava kielestä, ellet halunnut saada otsaasi rasistin leimaa. Mutta minkäs teet, sillä “metsänraiskaajia kohtaan minulla kehittyi linkolalainen viha.” (Pulkkinen, 544, 340)

Me 60-luvun dekabristit

Älymystö kuvittelee mielellään, että juuri heidän aikansa ja näkemyksensä määrittävät kokonaisen aikakauden. Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa ruotima 60 -luvun älymystö luotti sodasta toipuvista sukupolvista poiketen kykyynsä muuttaa maailmaa, mukautumisen aika oli sen mielestä ohitse. Kuuluin itse Pulkkisen tavoin sotasukupolviin, mutta ajan riento tempaisi meidät mukaansa, eri puolille barrikadia tosin. Kirjoitin väitöskirjani jälkeen pienen kirjan latinalaisen Amerikan kehitysongelmien historiallisista juurista: Vaihtoehtona vallankumous. Juuri nyt, meidän aikanamme oli siis ratkaisevien valintojen aika.

Pulkkisen Kirjailija puolestaan muisteli, miten sotien jälkeisessä taloudellisessa ahdingossa setelit leikattiin ihan kirjaimellisesti saksilla kahtia. Ennen pitkää myös kieltä leikattiin. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja valvontakomission kourista siitä jäi jäljelle sen verran, että asia voitiin sanoa, mutta ei niin paljoa, että siitä olisi voitu puhua. (Pulkkinen, 216 – 218)

Tuo kielen leikkaaminen tarkoitti tietenkin neuvostovastaisuuden karsimista poliittisesta puheesta. Valvontakomission aikana omaksutun ždanovilaisen suuntauksen mukaan puheet perivihollisuudesta oli lopetettava ja konjunktuuripoliitikot paljastettava. Ei siis riittänyt, että parempia aikoja odoteltaessa asetti sanansa korrektisti ystävällisten naapuruussuhteiden edellyttämällä tavalla. Oli myös todistettava aikeiden vilpittömyys tai hankittava niistä takuut voittajien luottamusta nauttivilta henkilöiltä.

Toisen kerran poliittista kieltä leikattiin 60 -luvulla, kun vasemmistolainen älymystö kävi taisteluun militarismia ja rasismia vastaan:

“Sukupolvi marssi näyttämölle oikealta huutaen: “Ei koskaan enää sotaa!” Ja poistui vasemmalle henkäisten: ’Paitsi luokkasota, Luojan kiitos!’ Sitä se ei saanut, se sai valtaa, ja kovin helposti: lukoton ovi lensi auki, niin kuin ei olisi ollutkaan sen voiman arvoinen jolla sitä vastaan rynnättiin.” (Pulkkinen, 617)

Lukiessani nyt uudelleen Romaanihenkilön kuolemaa Afrikan kävijät tuovat mieleen Juri Lotmanin kuvaamat dekabristien vaimot, jotka seurasivat kapinan vuoksi karkotettuja puolisoitaan Siperiaan. Sinänsä Venäjällä oli 1800-luvun alussa tapana, että tavalliseen kansaan kuuluvat vaimot näin menettelivät. Sitä ei pidetty minään erityisenä urhoollisuuden osoituksena eikä heillä ollut yleensä edes valinnan varaa. Mutta dekabristien aateliset ja säätyläisvaimot eivät seuranneet puolisoaan tai kihlattuaan tavan vuoksi tai edes rakkaudesta vaan ilmaistakseen vastalauseensa ja uhmatakseen hallitusvaltaa, jota vastaan heidän puolisonsa nousivat kapinaan. Karu käytännön ratkaisu, Siperiaan lähtö, oli heidän taholtaan ylevä yhteiskunnallinen ele.

Dekabristien vaimot olivat Pulkkisen tarkoittamia romaanihenkilöitä aivan kirjaimellisesti, sillä he omaksuivat henkilökohtaisen sankaruuden ihanteensa uskonnosta ja romanttisesta kirjallisuudesta. Tällainen ylevä ele tuli suorittaa Stavroginin tapaan vapaasta tahdosta, ei olosuhteiden pakosta. Näin yksittäiset ihmiset saattoivat korottaa tavanomaisen ja arkisen toimintansa poliittisesti, moraalisesti ja yhteiskunnallisesti merkittäväksi. He omaksuivat vapauden ja aidon hallitsijauskollisuuden aatteiden maailmasta ja kirjallisista esikuvista ja toivat ne arkiseen elämäänsä. (Lotman, 122 – 123, 129, 149)

Lotmanin tarkoittama liike arkisesta ylevään, semiosis, päti yhtä lailla Pulkkisen kuvaamien Afrikan kävijöiden, rauhanaktivistien, uuden ulkopolitiikan kannattajien ja paasikiviläisten linjamiesten poliittisiin eleisiin kylmän sodan aikana. Silloin kirjoitettiin, väiteltiin, julistettiin, marssittiin, agitoitiin, kieltäydyttiin, yllytettiin, vallattiin ja protestoitiin; sotilaspasseja poltettiin, poliiseille niskuroitiin, kirkkoa uhmattiin. Joidenkin kirjallisena esikuvana oli Che Guevara tai Bertolt Brecht, toiset rakensivat toivonsa Andre Gunder Frankin, Frantz Fanonin, Bertrand Russelin tai Gunnar Myrdalin oppien varaan. Barrikadin toisella puolella olivat ne kansallisen realismin ja pienvaltiopolitiikan kannattajat, jotka vetosivat Paasikiven ja Snellmanin oppeihin.

Muutimme siis maailmaa sanan voimalla. Pulkkinen veti siitä Romaanihenkilön kuolemassa sellaisen johtopäätöksen, että suhtautumistamme Afrikan nälkään ohjaili valistunut tietämättömyys. Suomeen kyllä virtasi sitä koskevaa tietoa, mutta asiain todellisesta tilasta vaiettiin. Tästä syystä Pulkkisen Kirjailija meni paikan päälle katsomaan, olivatko asiat todella sillä kannalla kuin Afrikan kävijät väittivät niiden olevan. Jo matkalle lähtiessään hän oli vakuuttunut, että tuon tietämättömyyden juuret olivat 60 -luvulla. ”Kaksikymmentä vuotta kokosin voimia kunnes läksin nälkää katsomaan.” (Pulkkinen, 164)

Kirjailijan rasismin rajoilla seikkaileva odysseija mustassa Afrikassa tarjosi Pulkkiselle tilaisuuden käsitellä kärkevästi ja itsekriittisesti romaanin kirjoittamisen vaivoja ja älymystön itsensä pettämisen taitoja. Mutta ei se siihen jäänyt, sillä yhteiskunnallisesta vastarinnasta huolimatta 60 -luvun älymystöliikkeessä ilmeni vanhasuomalainen tai oikeastaan vanha kustavilainen hallitsijauskollisuuden perinne. Kekkonen oli se aito tsaari, jonka nämä 60 -luvun dekabristit halusivat asettaa 50 -luvun sotapolitiikkaa ja kotosuomalaista suvaitsemattomuutta vastaan. Kekkonen puolestaan imarteli nuorta älymystöä ja järjesti sille ”lastenkutsuja” Tamminiemessä. Samalla hän kuitenkin piruili suomettarelaisia oppi-isiään mukaillen nuorisosta, joka erehtyi luulemaan, että kansat voisivat uhrautua toistensa puolesta.

Kekkosesta, virallisesta ulkopolitiikasta ja Kekkosen valtaa pönkittäneestä K -linjasta puhe kääntyi luontevasti Romaanihenkilön kuoleman poliittiseen pääkysymykseen, Suomen idänsuhteisiin. Sitä ympäröivässä valheen ja vaikenemisen verkossa suomalaisia uhkasi pakkorauhaan tukehtuminen, sillä niskan päälle päässyt Neuvostoliitto oli pieni ja ahdas. “Sen on valloitettava meidät kutistamalla.” Neuvostokomentoon alistuneet suomalaiset ”rauhanhuijarit” potivat samanlaista poliittista amnesiaa kuin Afrikan kävijät. Itsensä unohtanut, kuvitteellista rauhaansa julistava Suomi onnistui kadottamaan jopa sisäisetkin vihollisensa, joten jäljellä ei ollut muuta tekemistä kuin pitää saavutetuista eduista kiinni, eli kuluttaa niitä, herkeämättä. (Pulkkinen, 486, 613, 616)

Pulkkisen Kirjailija arveli, että 60 -lukulainen älymystö oli K -linjan romahtaessa ja Koiviston ajan koittaessa 1980 -luvun alussa viimeisen tilaisuutensa edessä. Toistaiseksi se “kasvattaa teatterisissejä, tarkkaa kuntoaan, hölkkää syöpää pakoon: Paasikiven linjan painekattilassa hakkaa pipontupsu hikistä niskaa. Mutta ei se pääse pakoon. Millä kuoleman voi voittaa ellei sodalla?” (Pulkkinen, 617)

Paasikiven linjan painekattilasta päästiin, kun K -linja murskattiin ja Koivisto lyötiin presidentiksi kuin uusi raha. Silloin Pulkkisen Kirjailijakin hoki: ”Nyt Suomesta tuli Suomi.” (Pulkkinen, 89) Kirjan loppuun sijoittamissaan alkusanoissa Kirjailija tunnusti, että koko hankkeen työnimenä oli Paasikiven linja. Tarkoituksena oli kokeilla reaalipolitiikan periaatteen soveltamista romaaniin ja osoittaa, että viedessään ihmisiltä viimeisen toivon, sodan, se voisi tarjota vain kitumalla kuolemisen. (Pulkkinen, 618)

Toivo paremmasta tiivistyi poliittiseksi ohjelmaksi, onhan ihminen toivova ja kuvitteleva eläin:

Paasikiven linja”: miehuuden unelma. Minä sananvapauden sankarina! Nimeksi tälle hankkeelle sopisi ”Romaanihenkilön kuolema”. (Pulkkinen, 612, 623)

Näin kauempaa katsoen Romaanihenkilön kuolema on poliittisesti jännittävä ja jopa ajaton kirja, sillä Pulkkinen ei puhunut siinä vain ilmiöistä, alistumisesta ja rasismista pienessä eristyksiin joutuneessa maassa, vaan pohdiskeli myös, miten siihen jouduttiin ja miksi näin kävi. Joka tapauksessa Romaanihenkilön kuolema puuttui kylmän sodan ajan kipeimpään poliittiseen ongelmaan, sisäiseen suomettumiseen. Tämä kantava teema tosin jäi siinä ikään kuin keskeneräiseksi, Paavo Haavikkoa parodioiviksi aforismeiksi laajempien Afrikka- ja Puola -tarinoiden katveeseen. Ehkä se oli jotakin, mitä ei ollut vielä 1985 aika kohdata suoraan nimeltä mainiten kuten Afrikan -kävijät.

Pulkkinen oli epäilemättä oikeassa siinä, että me Paasikiven linjamiehet pyrimme Afrikan kävijöiden tavoin kuvittelemaan idänsuhteisiin jonkinlaisen kauniin järjestyksen sen perusteella, mitä niistä virallisissa teksteissä sanottiin. Mutta miten ihmeessä me sodan jaloista selvinneet emme olisi huomanneet, että poliittiset johtajamme jättivät jotakin olennaista sanomatta? Enkä vieläkään usko, että Paasikivi, Tanner ja Kekkonen olisivat vieneet sen vaietun tiedon mennessään. Mutta nyt tyystin toisissa oloissa sitä ehkä on vaikea havaita sen perusteella, mitä silloin puhutusta on jäljellä.Tähän hermeneuttiseen paremmin ymmärtämisen pulmaan Romaanihenkilön kuolema tarjoaa yhtäällä stavroginilaista eksistentialismia, mutta se kutsuu lukijansa myös sebaldilaiselle patikkaretkelle tutuista arkiteksteistä syvemmälle toisiinsa nivoutuvien puhekäytäntöjen maailmaan.

Reppupommi

Sanan voiman loppujakson oli määrä kertoa, miten suomalaisten avustustyöntekijöiden eettinen seikkailu Afrikassa päättyi, kun paikallisista intialaisista ryhdyttiin tekemään viidakkoveitsillä hakkelusta. Pakoon lähteneet asiantuntijat ponnistelivat jäisen hohtavassa auringonpaisteessa pilvien päällä ja mitä merkillisempien lentokenttien kautta kohti vihreätä ja sopivan kosteata kotimaataan. Se tuotti edelleen vapautta, kristillisyyttä ja sosialismia enemmän kuin itse jaksettiin kuluttaa.

Helsinki-Vantaan lentokentälle saavuttuaan nämä kuvitteelliset matkalaiset joutuivat outoon tilanteeseen. Passintarkastajan kopissa istui kyllä suomalainen poliisi, mutta hänen takanaan seisoi outo ruskeapukuinen henkilö rinnassaan rivi emaloituja tähtiä. Niitä tulijat joutuivat tuijottamaan kuin hieroglyfejä mitään ymmärtämättä, mutta silti tietoisina, että ne puhuivat heistä itsestään. Uutispimennyksen vuoksi matkalaisille valkeni vasta nyt, että joku oli onnistunut kuljettamaan Suomen vuotavien rajojen lävitse Venäjälle reppupommin, 27 kilon painoinen ydinaseen. Tai niin ainakin huhuttiin. Puolan ja Saksojen poliittisen liikehdinnän sekä Venäjään kohdistuneen saarrostusuhkan vuoksi huhut reppupommista laukaisivat YYA-sopimuksen mukaiset konsultaatiot ja sotilaallisen yhteistoiminnan Suomen kautta uhkaavan hyökkäysten torjumiseksi. (Pulkkinen, 7-9)

Romaanihenkilön kuolema kääntyi näin pienen episodin avulla älymystökritiikistä poliittiseksi profetiaksi. Pulkkisen Kirjailija nimittäin väitti Ruotsissa, että reppupommi nostatti Suomessa suuren kansallishengen:

”Punainen vasara kopautti; Suomi vastasi kuin eheä, jäntevä rummunkalvo. Se oli uuden itsetunnon ääni.”

Makkonen sen sijaan tiesi, että reppupommi irrotti kansasta yhteisen tunteen, suuren säikähdyksen, kuin riihen lattiaan jysäytetty pölkky. Ruotsissa lehtimiehet ryhtyivät kyselemään toteutuisiko Sanan voiman Afrikkaa koskenut synkkä ennuste nyt myös idän uhkan osalta. (Pulkkinen, 7- 9, 467)

Reppupommi ilmaisi kätevästi kylmän sodan ajalle ominaisen tavan puhua mahdollisuudesta, jota muka ei ollut. Paljastihan se suomalaisia virallisen yhteistoimintapuheen taustalla kalvavan huolen hiipivästä miehityksestä, Kremlin harjoittamasta kauko-ohjailusta ja vertikaalisesta vallankäytöstä imperiumin entisessä rajamaassa.

Tämä sisäinen suomettuminen syntyi jo talvella 1944 – 1945, kun naapurin sotilaallinen ja poliittinen ylivoima verhottiin abstraktiin itsepuolustusoikeuden periaatteeseen. Mannerheim ja Paasikivi katsoivat viisaimmaksi tunnustaa Venäjän legitiimi puolustuksellinen intressi Suomessa ja olettaa, että muutoin asioista voitaisiin sopia poliittista tietä.

Virallisesti mitään idän uhkaa ei näin ollen ollut: ”Että Neuvostoliitto miehittäisi, on kielellisesti suljettu pois. Siitä on vahvistettu kielioppi. Pienen kansan voima on sen kielessä ja kulttuurissa.” (Pulkkinen, 32)

Tämän poliittisen kieliopin varaan Paasikivi rakensi alkusyksyllä 1944 ulkopoliittisen ohjelmansa, mistä hän sitten muistelmissaan kehitti vanhasuomalaiseen perinteeseen nojautuvan historiallisen linjan.

Paasikiven ohjelma edellytti, että hyvät ja ystävälliset suhteet Neuvosto-Venäjään asetettaisiin kaiken muun edelle. Oli vältettävä konflikteja idänsuhteissa ja ulkopolitiikkaa oli hoidettava niin, ettei se koskaan suuntautuisi Neuvostoliittoa vastaan. Puheet perivihollisesta oli kerta kaikkiaan unohdettava. Oli toimittava niin, että neuvostojohto voisi luottaa Suomen poliittiseen johtoon ja kansaan. Suomalaisten oli puolestaan rohjettava luottaa siihen, että neuvostojohto kunnioittaisi heidän valtiollista itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan sekä oikeuttaan elää omien ihanteidensa mukaisesti. Jos näin kävisi, suomalaiset ottaisivat huomioon Venäjän Suomen alueen sotilaalliseen käyttöön liittyvät puolustukselliset intressit. Neuvostoliittoa vastaan Suomen kautta mahdollisesti tapahtuvan hyökkäyksen torjuminen olisi vuonna 1948 solmitun avunantosopimuksen mukaisesti ensi sijassa suomalaisten asia. Kun tällaisen hyökkäyksen uhka olisi todettu, sen torjumisesta neuvoteltaisiin venäläisten kanssa. (Paasikiven pvk 2.8.1944, 33;15.3.1945, 14; 9.4.1948, 99 – 100; puhe 6.12.1944, Paasikivi 1962,10)

Paasikivi leikkasi poliittisen kielenkäyttönsä jo jatkosodan aikana, kun Hitlerin Saksan tappio ja tuho alkoivat näyttää väistämättömiltä. Muistiinpanoissaan hän puhui talven 1942 – 1943 jälkeen Neuvostoliitosta silloin, kun kysymyksessä oli julkisuuteen tarkoitettu teksti, ikään kuin naapurina olisi ollut sosialististen neuvostotasavaltojen vapaaehtoinen liitto. Ja näin sitten kieltä oli leikattava myös hänen jälkeensä kylmän sodan aikana, ellei halunnut neuvostovastaisuuden leimaa otsaansa. Kesän 1940 tapahtumista puhuttaessa Viroa ei sopinut ”liittää” Neuvostoliittoon, se ”liittyi” muka omasta tahdostaan. Yhtä lailla Suomessa oli määrä tuntea kiitollisuutta neuvostohallitukselle itsenäisyyden tunnustamisesta, ottaa poliittinen vastuu talvisodan syttymisestä, vaieta neuvostojoukkojen hyökkäyksestä marraskuussa 1939 ja luottaa sen puolustuksellisiin tarkoitusperiin talvi- ja jatkosodan aikana.

Mutta yksityiseksi tarkoittamissaan merkinnöissä Paasikivi puhui Neuvosto-Venäjästä. Tämä historiallinen Wenäjä oli isovenäläisten ympärille koottu slaavien ja vierasheimoisten imperiumi, joka oli Suomelle tyystin vieras. Siinä elämiseen sovittauduttiin aina siihen asti, kunnes Saksa ja suuret maailmantapahtumat sysäsivät Suomen itsenäisyyden tielle. Yksin idän uhkasta ei selvittäisi, joten hädän hetkellä oli rohjettava tarttua huonohinkin vaihtoehtoihin. Suursodan uhkan kasvaessa 1930 -luvun lopulla Paasikivi näki epäröimättä Hitlerin Saksan bolševikkien hirmuvaltiota parempana kumppanina. Joulukuussa 1939 hän oli muiden tavoin vakuuttunut, että Stalinin ja Molotovin tarkoituksena oli valloittaa ja bolševisoida Suomi. Jatkosodan alkaessa Paasikivi totesi, että arpa oli heitetty. Suomi pani kaikkensa peliin Saksan puolella koko neuvostojärjestyksen tuhoamiseksi ja historiallisen Venäjän hajoittamiseksi.

Kekkonen omaksui uuden ulkopoliittisen puhetavan syyskuussa 1944, aluksi urheilumiehenä rehdisti tunnustaen, että hävinneen oli tappionsa seuraukset kannettava. Sotien tulos oli myönnettävä lopulliseksi, sillä Neuvostoliiton ylivoima oli ehdoton ja jatkuva. Suomi ei koskaan enää voisi sotaisin keinoin saavuttaa sitä asemaa, mikä sillä oli ennen sotia. Eikä voittaja sallisi, että rajan takana ”palavat selvittämättömän sodan ja sammumattoman vihan salaiset valkeat.” Moskovan pakkorauhaa maaliskuussa 1940 vastustanut ja sen jälkeen Pekka Peitsenä valloitussotaa lietsonut Kekkonen oli valmis tunnustamaan, että ”viimeaikainen politiikkamme on ollut erehdys”. (Kekkonen 1967a, 139 – 141) Muistellessaan omaa ulkopoliittista käännöstään kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän moitti virallisen ulkopolitiikan vastustajia ”päättymättömän tunnelin kompleksista” ja vetosi Benjamin Franklinin aforismiin: Kokemus on kallis koulu, mutta hullut eivät käy muuta koulua. (Kekkonen 1967b, 337 – 338)

Oman salavihollisuuden oppinsa Kekkonen muotoili alkusyksyllä 1958. Osastopäällikkö Ralph Enckell neuvoi silloin tuoretta presidenttiä huolehtimaan, että suomalaiset itse asettaisivat toimintavapautensa rajat, muutoin venäläiset osoittaisivat ne voimakeinoin. Kekkosta tämä ajatus ulkopoliittisesta ”leikkikehästä” innosti. Oli parempi toimia ennakoivasti, sillä neuvostojohto antaisi uppiniskaisiksi heittäytyville suomalaisille opetuksen sen poliittisesta hinnasta piittaamatta. Yöpakkasten päättyessä Kekkonen muistutti, että näin kävisi uudelleen, mikäli naapuriin kohdistuva arvostelu ja ilkeily jatkuisivat. Idänsuhteita ei saataisi järjestykseen ilman lehdistön osoittamaa pidättyvyyttä ja vastuuntunnetta. (Apunen 2005, 73 – 82, 93)

Noottikriisin jälkeen ulkopoliittinen välttämättömyys muuttui kansalaisvelvollisuudeksi. Kesän 1962 nuorisofestivaalien aikana Kekkonen tuomitsi kaksinaamaisen verhoutumisen Paasikiven linjaan, sillä se haittasi ulkopolitiikan hoitamista samalla tavoin kuin astian rajapinnoissa tapahtuva loiskiehunta häiritsi kemiallista prosessia. Sananvapautta harjoitettaessa oli otettava huomioon kokonaisuuden etu. Sellaisilla henkilöillä ja järjestöillä ei ollut sijaa suomalaisessa valtioelämässä, jotka asettivat kansainvälisen antikommunismin Suomen puolueettomuuspolitiikan edelle. (Kekkonen, 259 – 261)

Pulkkisen ”miehuuden unelma” toimia sananvapauden sankarina Paasikiven linjalla oli tietysti jyrkkä protesti tätä virallista puhekuria vastaan. Kekkosen aikana sitä olivat avoimesti uhmanneet Georg Ehrnroothin ja Tuure Junnilan edustaman oikeisto-opposition lisäksi Carl-Gustaf Liliuksen ja Kauko Kareen kaltaiset toisinajattelijat. Olojen poikkeuksellisuudesta kieli se, että heihin ylipäänsä sovellettiin tätä neuvostojärjestelmästä peräisin olevaa käsitettä.

Suomalainen paradoksi

Paasikivi ja Kekkonen siis vaikenivat voittajan myötäilyyn kätketystä salavihollisuudesta. Eikä siitä muidenkaan sopinut avoimesti puhua. Tanner sen sijaan ei sitä talvisodan jälkeen edes yrittänyt kätkeä. Mutta se ei tarkoita, ettei siitä olisi lainkaan puhuttu.

Pulkkinen jätti sanomatta, keitä olivat ne, jotka olivat vain vaikenevinaan, ”ikään kuin niillä olisi ollut jotakin mistä vaieta.” Näin jälkikäteen ajatellen ja erityisesti nykyisessä kärjistyneessä ulkopoliittisessa tilanteessa tuo Pulkkisen tarkoittama yleistys on otettu ehkä liiankin todesta. Sisäisestä suomettumisesta tulee näin – minusta ilman riittäviä historiallisia perusteita – koko kylmän sodan aikakautta luonnehtiva käsite.

Itse asiassa Paasikiven ja Kekkosen omina kriisiaikoinaan 1944 – 1949 ja 1957 – 1962 omaksuma vaikenemisen politiikka revisioitiin heti, kun kansainvälisen jännityksen lieventyminen tarjosi mahdollisuuden.

Alistumisen sijasta salavihollisuudesta tuli vakenemisen politiikan kätketty tarkoitusperä, stratagem, jota heikommassa asemassa olevan ei sopinut paljastaa tai edes myöntää. Salavihollisuus oli hoidettava niin, että se ei johtaisi kansainvälisen politiikan ultima ratioon, voimankäyttöön. Venäläiset sen kyllä huomasivat, mistä seurasi pitkä kommunikeasota siitä, mitä sopi sanoa ja miten se oli sanottava, minkä sanomista ei voitu välttää.

Tämän ulko- ja puolustuspoliittisen ja myöhemmin 1960 -luvun puolivälin jälkeen turvallisuuspoliittisen revision aloittivat jo 1950-luvun jälkipuolella ruotsinkieliset liberaalit Nya Arguksessa. He pyrkivät osoittamaan, ettei Paasikiven linja ollut vain sodan jälkiselvittelyihin liittynyt ylimenokauden ilmiö. Euroopassa käytiin tuolloin yleisemmin keskustelua mahdollisuudesta, että Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamien sotilaallisten blokkien väliin jäisi tilaa Euroopan maiden harjoittamalle kolmannen tien politiikalle. Geopoliittisen asemansa asettamista rajoitteista huolimatta Suomi oli itsenäinen, omia etujaan valvova kansainvälisen politiikan subjekti, joten revisionistien mielestä se voisi hyvinkin etsiä itselleen sijaa tällaisesta eurooppalaisesta liikkeestä.

Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella kolmannen tien politiikalle ei tarjoutunut sisä- eikä ulkopoliittisia edellytyksiä. Mutta olojen vakaantuessa noottikriisin jälkeen revisionistinen liike virisi uudelleen.

Ajoitin Paasikiven-Kekkosen linjassa (1977) tämän sodanjälkeisen ulkopoliittisen ajattelutavan murroksen 60 -luvulle, jolloin luovuttiin Suomen voimattomuuteen perustuneesta eristäytyvästä politiikasta, oikeistorealistisesta Paasikiven poterolinjasta. “Suomalaiset kokivat, että nyt heitä kuunnellaan, ei alentuvasti vaan kiinnostuneina.” Idän ja lännen välisen jännityksen lieventyessä Suomelle voitiin etsiä omaa liikkumatilaa kansainvälisessä politiikassa. Niissä oloissa “välttämättömyydeksi koettu ulkopoliittinen linja alkoikin näyttää järkiperäiseltä mallilta.” Sen ytimessä olivat “kahden ulkopoliittisen johtohahmon, J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen, kannanotot ja linjanvedot.” Niistä tutkijoiden tuli etsiä kestäviä ajatusrakenteita ja sijoittaa ne oikeaan historialliseen ympäristöönsä. (Apunen 1977, 11 – 12)

Pulkkinen oli Romaanihenkilön kuolemassa sikäli oikeilla jäljillä, että me revisionistit todella loimme poliittisen realismin avulla Paasikivestä ja Kekkosesta omat romaanihenkilömme, kylmän sodan valtiomiehet, mutta se tapahtui liennytyskauden oloihin sopivalla tavalla.

Revisionistien rintama oli ensinnäkin poliittisesti lavea, sillä se ulottui ulkoministeriön poliittisista mandariineista (Max Jakobson, Risto Hyvärinen, Keijo Korhonen, Matti Tuovinen, Jaakko Iloniemi, Ilkka Pastinen) Jan-Magnus Janssonin, Klaus Törnuddin ja Lars Dufholmin kaltaisten ruotsinkielisten liberaalien kautta Kalervo Siikalan ja Juhani Suomen edustamaan poliittiseen keskustaan ja siitä edelleen Pekka Kuusen innoittamaan ja Kalevi Sorsan paimentamaan sosiaalidemokraattisen nappulaliigan tutkijapolveen, johon kuuluivat mm. Paavo Lipponen, Jaakko Kalela, Raimo Väyrynen, Pertti Joenniemi, Unto Vesa, Helena Tuomi, Jaakko Blomberg, Kari Möttölä. Olin sen joukon jatkeena itsekin. Historiantutkijoista samaa kansallisen realismin linjaa noudattelivat mm. Tuomo Polvinen, Matti Klinge, Jukka Tarkka ja Jukka Nevakivi sekä Osmo Jussila jonkin aikaa. Ruotsista käsin tätä valtiomies -kulttia tulkitsivat Krister Wahlbäck ja Katarina Brodin, hieman etäisyyttä ottaen, mutta suopeasti silti.

Revisionisteja yhdisti usko, että blokkipolitiikkaan alistumisen sijasta Suomi voisi vakauttavan turvallisuuspolitiikan avulla muuttaa omaa kansainvälistä asemaansa ja irtautua hävittyjen sotien aiheuttamasta poliittisesta holhouksesta. Se tosin edellytti, että voittajien piirtämät rajalinjat tunnustettaisiin pysyviksi ja suvaittaisiin Neuvostoliiton ylivalta valloittamassaan itäisessä Euroopassa. Mutta jos se sopisi muille, Suomi voisi vallan hyvin soljua virran mukana. Presidentti Kekkonen esitteli tämän uuden orientaation hieman ennenaikaisesti uudenvuoden puheessaan 1961:

”Eikö ole tullut aika, että Suomi voisi tähän asti kohtalokkaan erityisasemansa kääntää hyödyksi itselleen ja muille, so. turvata oman rauhansa sekä toimia myös sillanrakentajana lännen ja idän välillä?” Suomalaisille saattaisi näin avautua jopa uusi kansallinen tehtävä rauhaa ja keskinäistä ymmärtämystä kaipaavassa maailmassa. (Kekkonen1967b, 125 – 126)

Aika näytti, että Kekkonen asetti tähtäimensä Suomen voimavaroihin nähden liian korkealle. Willy Brandt nappasi sillanrakentajan roolin ja siitä langenneen Nobelin rauhanpalkinnon Kekkosen nenän edestä. Mutta siitä huolimatta sillanrakennuspolitiikasta kehittyi Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta laajentava aktiivinen puolueettomuuspolitiikka. Sen tarkoituksena oli pitää Suomi mahdollisimman loitolla itäisestä naapuristaan ja ujuttaa sitä lähemmäksi länsivaltoja. Näin saavutettu poliittinen ja diplomaattinen menestys osoitti revisionistien mielestä, että läntisten kylmän sodan haukkojen puheet Kremlin Suomessa harjoittamasta kauko-ohjailusta, hiipivän miehityksen uhkasta, silkkihansikkain ylläpidetystä hegemoniasta ja neuvostoimperialistien poliittisesta näyteikkunasta olivat pötyä.

Salavihollisuus sen sijaan voitiin tunnustaa vasta jälkikäteen:

”Puolueettomuuspolitiikan ajamisen lisäksi toinen asia, joka voimakkaasti vaikutti toimintaani, oli näkemys siitä, että Neuvostoliitto oli meidän pysyvä riesamme niin politiikassa kuin muussakin. En ollut ryssänvihaaja missään mielessä enkä ole sitä nytkään. Ymmärsin vain, että Suomi ja kaiketi myös suomalaiset olivat hankalia Venäjän/Neuvostoliiton ekspansiiviselle ulkopolitiikalle. Näin oli ollut jo sadat vuodet.” (Hyvärinen, 64)

Tästä virallisesti vaietusta ”inhorealistisesta totuudesta” esiintyi revisionistien laveassa rintamassa monenlaisia variaatioita. Eikä neuvostohallituksen legitiimiä puolustuksellesta intressiä aivan todesta otettu, sillä kaikessa hiljaisuudessa varustauduttiin huonommankin vaihtoehdon varalta. Mutta siihen sopivista menettelytavoista käytiin kipakkaakin julkista keskustelua.

Jotta Suomi voisi liukua kohti länttä samalla kun toisen maailmansodan synnyttämä asiain tila muutoin tunnustettiin, oli osoitettava, että kysymyksessä oli erityistapaus tai peräti lupaus siitä, että idän ja lännen väliseen modus vivendiin sisältyi rauhanomaisen muutoksen mahdollisuus. Kekkonen puhui jo noottikriisin alla lokakuussa 1961 tällaisesta suomalaisesta paradoksista. Lujittamalla neuvostohallituksen luottamusta Suomeen rauhanomaisena naapurina luotaisiin edellytykset läheisempään yhteistoimintaan länsivaltojen kanssa. (Kekkonen 1967b, 145)

Idea tällaisesta loitontavasta politiikasta kiteytyi, kun Max Jakobson yritti selittää presidentti Kennedylle, miksi Neuvostoliitto salli Suomen säilyttää itsenäisyytensä. Kennedy kun ei ottanut uskoakseen, että pieni ja demokraattinen valtio voisi selviytyä Neuvostoliiton kyljessä ilman länsivaltain sotilaallista suojaa. Kennedy epäili, että Suomen itsenäisyys palveli joitakin venäläisten salattuja tarkoitusperiä.(Jakobson, 1968, 9; 1980, 13)

Paasikivi yritti aikanaan vaikenemisen politiikan avulla vakuuttaa venäläiset, että menneet ikävyydet unohdettaisiin ajan kanssa. Kuumalla linjalla -kirjassaan Jakobson todisteli läntisille lukijoilleen, että Suomen idänsuhteissa asiat ovat juuri sitä, miltä ne näyttävät. Myöhemmin hän kuitenkin käänsi tämän kirjailija Luigi Pirandellon maksiimin päälaelleen: “Suomen ulkopolitiikasta ei voi aina sanoa, että niin on, jos siltä näyttää.” (Jakobson 1980, 42)

Ei salavihollisuudesta sen selvemmin tarvinnut silloin puhua. Itse asialla oli syvempi taustansa, sillä Jakobson esitteli paradoksinsa taka-ajatuksen nimimerkin Nemo suojissa Uudessa Suomessa jo 1954: Suomi onnistui 1939 – 1944 asevoimin torjumaan miehityksen, eikä siitä näin ollen tullut neuvostohallituksen poliittista ja sotilaallista satelliittia, kansandemokratiaa. Paasikivi läksytti Uuden Suomen toimitusta, että Nemo liioitteli aseellisen vastarinnan merkitystä. Neuvostohallitus tyydytti asevoimin sotilaalliset puolustustarpeensa eikä sillä enää ollut syytä pyrkiä pitemmälle. (Jakobson, 1968, 9;1980,15, 51 – 54)

Henry Kissingeriltä lainaamansa yhteistoimintapolitiikan eli kollaboraation avulla Jakobson sovitti asevaraisen puolueettomuuden ja salavihollisuuden periaatteet Paasikiven ja Kekkosen reaalipolitiikkaan.

Heikommassa asemassa olevan valtiomiehen oli osattava salata todelliset aikomuksensa sekä vihollisiltaan että liittolaisiltaan. Oli näytettävä hyväuskoiselta olematta sitä. Politiikka epäonnistuisi, jos valtiomiehen todelliset aikeet paljastuisivat; liian täydellinen onnistuminen johtaisi sisäiseen hajaannukseen. Tällaisina aikoina sankarin ja lurjuksen, valtiomiehen ja petturin erottivat heidän vaikuttimensa, eivät teot. (Jakobson 1980, 83)

Suomalainen uni

Paasikiven ja Kekkosen vaatimaa puhekuria ei tietysti olisi tarvittu ilman salavihollisuutta. Sodan mahdollisuudesta voitiin puhua vain virallisen näkemyksen mukaisesti. Suomi puolustaisi aluettaan lännestä käsin sen ylitse itään suuntautuvia hyökkäyksiä vastaan. Ellei se niin tekisi, venäläiset hoitaisivat itse asian. Vastentahtoisen avun välttämiseksi Suomen oli vahvistettava omaa puolustuskykyään.

Paasikiven linjan tarkoittama maailma oli armoton, arvaamaton ja poliittisten intohimojen tuivertama, mutta ulkopolitiikkaa oli silti hoidettava kylmästi omaa etua harkiten. Kun järkevän politiikan harjoittaminen järjettömässä maailmassa kävi yli ”kadun miehen” ymmärryksen, se tuli jättää niille, joilla oli siihen tarvittavaa kykyä, kokemusta ja näkemystä. Kansalaiset saivat luvan sovittaa puheensa valistuneen ulkopoliittisen johdon näkemysten mukaisiksi.

Juuri tähän julkisen puhetilan loitontamiseen Pulkkinen kohdisti kärkevimmän kritiikkinsä. Itsensä unohtaneessa Suomessa ihminen kaipaisi pelastusta itsestään. Romaanihenkilön kuolema oli kirjailijan hätähuuto, jotta “edes suurvalta minut näkisi, ja ottaisi lujasti kiinni.” (Pulkkinen, 629).

Oli siis oltava jotakin, mistä itse kukin saattoi ottaa omakohtaisesti ja tosissaan mittaa. Oli päästettävä irti neuvostotissistä ja paneuduttava ihmisenä olemisen “kummalliseen eksistenssiin” kuin Pentti Linkola, joka “… pujottautuu köyden silmukkaan. Jäällä on lunta nilkkaan asti. Hän kyyristyy, ponnistaa polvet levällään ja alkaa vetää.” (Pulkkinen, 615)

Tällainen eksistentiaalinen suomalaisuus täyttäisi virallisen ulkopolitiikan sotien jälkeen kansalaisten elämään jättämän tyhjän tilan. Afrikan nälkää, Puolan sotilasvaltaa ja Venäjän uhkaa ei voitu käsittää antropologisten viitekehysten, kulttuuristen erityispiirteiden, sosiologisten yleistysten tai marxilaisten aatteiden avulla. Ne oli itse kohdattava, ymmärrettävä omasta kokemuksesta käsin, eikä sellaisesta kamppailusta selvittäisi myötätunnon avulla tai alistumalla. Sitä se Pulkkisen ”kuulkaas nyt, hyvät herrat” varmaankin tarkoitti.

Kylmän sodan aikana tuollaisen kadotetun vihollisuuden suomalaisille saattoi lahjoittaa vain heidän liittolaisensa Neuvostoliitto. “Vaikka itsensä.” (Pulkkinen, 616).

Reppupommista lähteneen YYA -miehityksen kautta Pulkkisen Kirjailija saattoi kokea, miten vapauttavalta tämä salavihollisuuden tunnustaminen tuntui. Siksi hän sovitteli Sanan voiman alaotsikoksi “suomalainen uni”, sillä unessa herposi itsesensuuri. Ja mikä olisi kylmän sodan ajan suomalaisilta tiukemmin sensuroitu kuin aggressio? Tämä Afrikan kävijöiden, rauhanaktivistien ja Paasikiven linjamiesten tukahduttama kyky kivisti, sillä se oli turha eikä johtanut mihinkään. Siitä oli tullut “viimeinen vihollinen, syövän paikallaan polkeva vimma”. (Pulkkinen, 616 – 617)

Tuo aito vimma ajoi Pulkkisen Kirjailijan Stavroginin tavoin paljastamaan itsensä osoittaakseen olevansa järjissään ja ymmärtävänsä tilanteen. Siksi Romaanihenkilön kuolema oli viime kädessä ”ihmisen kuvaus”, tai ainakin luonnos siitä, mitä se voisi olla. Mutta Pulkkisen Kirjailijalle kävi Stavroginin tavoin. Munkki Tihon vesitti Stavroginin tunnustuksen väittämällä, että kauhun ja inhon sijasta sille naurettaisiin. Tihon ennusti, että Stavrogin vapautumisen sijasta syyllistyisi uusiin hirveyksiin jo ennen tunnustuksensa julkaisemista välttääkseen naurun alaiseksi joutumisen. Raivoissaan ulos ryntäävä Stavrogin manasi, että papin sijasta hän olikin uskoutunut ”kirotulle psykologille”. (Dostoevsky, 83)

Dostojevskiltä romaani suuren syntisen elämästä ja vapahduksen ihmeestä jäi kirjoittamatta, Riivaajissa sen päähenkilöksi suunniteltu Stavrogin antoi periksi ja hirttäytyi. Tsaarin sensorit saksivat hänen tunnustuksensa arkistojen kätköihin. Pulkkisen Kirjailija joutui yhtä lailla myöntämään ”kirjallisen konkurssin” ja elämän kavaltamisen, paperille pakenemisen. Hän pelkäsi kidutusta, lapsena palaneen jalan tuskaa, ja päästi ystäväksi naamioituneen vihollisensa lähelle ja oli lopulta valmis allekirjoittamaan kaiken, mitä Makkonen toimeksiantonsa mukaisesti häneltä vaati.

Kuin Tihon konsanaan Makkonenkin iski arimpaan kohtaan: Tunnusti oman petoksensa ja huomautti sarkastisesti, että Kirjailijan piti oppia oikeassa olemisen ja oikealla puolella olemisen taito, sillä ilman sitä tieto on turhaa. Kuulustelijan varmuudella Makkonen julisti: ”KGB:ssä tunnemme enemmän psykologiaa kuin rivikommunisti tietää sitä edes olevan, mutta fysiikasta me tiedämme kaiken.” (Pulkkinen, 604 – 606, 632)

Kylmän sodan jälkeen myös meidän Makkosemme ylpeilivät teoillaan. Heidän muistelmiksi verhotut romaaninsa kävivät hyvin kaupaksi. Mutta sitä ei enää voitu estää, että kylmän sodan realistien vieroksuma ”kadun mies” tunkeutui julkeasti takaisin ulkopolitiikkaan, mistä hänet sotien jälkeen oli karkotettu. Järkevän politiikan harjoittaminen järjettömässä maailmassa kävi entistä hankalammaksi, sillä tunne ehtii aina harkinnan edelle.

Lähteet

Apunen, Osmo, 1977. Paasikiven-Kekkosen linja, Helsinki: Tammi.

Apunen, Osmo, 2005. Linjamiehet, Paasikivi-Seuran historia, Keuruu: Tammi.

Auerbach, Erich, 1992. Mimesis, Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa, suomentanut Oili Suominen, Tampere: SKS.

Dostoevsky, F. M.1922. Stavrogin’s Confession and the Plan of the Life of a Great Sinner, Translated by S. S. Koliansky and Virginia Woolf, Richmond: Hogarth Press.

Hyvärinen, Risto, 2000. Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua, Keuruu: Otava.

Jakobson, Max, 1968. Kuumalla linjalla, Suomen ulkopolitiikan ydinkysymyksiä 1944 – 1968, Helsinki: WSOY.

Jakobson, Max, 1980. Veteen piirretty viiva, Havaintoja ja merkintöjä vuosilta 1953 – 1965, Helsinki: Otava.

Kekkonen, Urho, 1967a. Puheita ja kirjoituksia I, Puheita presidenttikaudelta 1936-1956, Helsinki: Weilin & Göös.

Kekkonen, Urho, 1967b. Puheita ja kirjoituksia II, Puheita presidenttikaudelta 1956 – 1967, Helsinki: Weilin & Göös.

Lotman, 1985. The Semiotics of Russian Cultural History, Essays by Iurii M. Lotman, Lidia Ia. Ginsburg, Boris A. Uspenski, Edited by Alexander D. Nakhimovsky and Alice Stone Nakhiovsky, London: Cornell University Press.

Paasikivi, J. K. 1962, Paasikiven linja I, Puheita vuosilta 1944 – 1956, Porvoo: WSOY.

Paasikivi, J. K. 1985. J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944 -1956, Ensimmäinen osa (pvk), Juva: WSOY.

Pulkkinen, Matti, 1985. Romaanihenkilön kuolema, Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus, Jyväskylä: Gummerus.

Sebald, W. G. 2010. Saturnuksen renkaat, suomentanut Oili Suominen, Helsinki: Tammi

Kosmopolis 3/2015