Tarkoitus oli vaieta, kunnes on jotakin järkevää sanottavaa ajankohtaisesta suurpoliittisesta tilanteesta, mutta tämä meidän Niinistömme onnistui koluamaan uneliaan tarkkailijan liikkeelle. CNN:n Amanpour-haastattelu jäi kotimaisessa mediassa oudon vähäiselle huomiolle. Ei ehkä sopinut tendenssiin.

Historikus kuitenkin havahtui tutkailemaan vertailukohtia. Jos oikein ymmärsin, meidän presidenttimme on mukana troikassa, jolla on suora puheyhteys – milloin tahansa – Vladimir Putiniin. Ne kaksi muuta, Macron ja Scholz, ovat eurooppalaisten suurvaltojen johtajia. Kyseessä on täysimittainen sota Euroopan arimmalla rajalla, mistä Niinistö pääsi puhumaan suoraan myös Yhdysvaltain ylimmälle johdolle.

Peräti poikkeuksellista, sanoisin. Kekkonen kohosi maineensa huipulle isännöidessään pääosin muiden neuvottelemat ETY-kokoukset 1973 ja 1975. Koivisto kirjoitteli Bushille ja Gorbatšoville näkemyksistään. Siinä se sitten on, muutoin ollaan oltu suurpolitiikan vietävissä tai harjoitettu ruotsalaisten tapaan huomaamattomuuden politiikkaa.

Suomen kaltaisen suurpolitiikan satunnaisen pikkujättiläisen on tietysti otettava tämä maan kansainväliseen asemaan merkittävästi vaikuttava seikka huomioon. Siitä on meille paljon hyötyä, mutta mahdollisista virheistä saattavat muut joutua kärsimään. Niinistö on selvästi kasvamassa valtiollisesti merkittäväksi johtajaksi.

Presidentti varmaan sovitti sanansa tilanteen vaatimalla tavalla suurempaa yleisöä simällä pitäen. Mitä hän siis sanoi?

Putinin listasta Niinistö kertoi, ettei siinä ole Ukrainan hallituksen syrjäyttämistä. Toisin otaksuttiin, Niinistö huomautti kulmiaan kohotellen. Asia voi siis olla toisinkin, mutta korkean tason keskusteluissa lähdetään siitä, että Putin sanoo nyt näin. Paasikiviläinen optimistinen olettamus siis.

Krimin ja Donbassin hallintoalueiden luovuttaminen on tietysti Putinin listalla. Mutta Niinistö puhui listasta sillä tavoin, että siellä on paljon muuta, mistä ei vielä puhuta. Jos puhutaan, siitä tulee arvovaltakysymys.

Ukrainan demilitarisoimisesta Niinistö sanoi hirmuisen totuuden: Venäjä hoitaa sen voimakeinoin, jos vain siihen kykenee. Se on meille suomalaisille se ikävin uutinen. Meidän vakiintunut kansainvälinen asemamme muuttuu perustavasti, jos naapurinamme on suurvalta, joka ryhtyy asevoimin demilitarisoimaan naapureitaan.

Näin kävi edellisen kerran 1939.

Onko Putinin listalla Pyhän Venäjän yhdistäminen, sen Niinistö jätti hautumaan. Ehkä se on tekosyy kotimaisiin tarpeisiin tai henkilökohtainen poliittinen kehys, ehkä ei. Sama pulma meillä oli syksyllä 1939. Oliko Stalin vilpitön puhuessaan Neuvosto-Venäjän legitiimeistä puolustuksellisista tarpeista? Paasikivi ei Moskovan neuvottelujen alkaessa siihen uskonut, mutta otti silti Mannerheimin neuvosta optimistisen vaihtoehdon neuvottelujen lähtökohdaksi. Se oli ainoa, mistä voitiin neuvotella.

Näin ehkä järkeilee myös tämä meidän Niinistömme. On katsottava neuvottelujen tie loppuun asti. Ellei tulosta synny, tapellaan vastaan kaikin voimin yksin ja yhdessä.

Niinistön elekieli jätti epäilyksen madon kaivertamaan. Mitä muuta Putinin listalla kenties on?

Itse asettaisin kuitenkin kysymyksen toisin. Mikä on se olosuhteiden logiikka, jota huipputason keskusteluissa ei voi sivuuttaa, on se sitten Putinin listalla tai ei? Sota on Venäjälle niin raskas, ettei Putin voi asialistaa enää yksipuolisesti sanella. Aika ei ole enää kenenkään puolella.

Poliittisesti Putin haluaa tunnustetun aseman eurooppalaisen suurvallan johtajana. Se on iso tilaus, eikä Putin voi juuri muuta tarjota kuin järjettömän tuhoamisen ja tappamisen lopettaminen. Tällaiseen perikadon politiikkaan ovat suurvaltojen johtajat turvautuneet aikaisemminkin, mutta ei sitä juuri nyt olisi Euroopassa odottanut.

Tuliko se väistämättä, vai annettiinko se tapahtua?

Tilanteen logiikka on nyt joka tapauksessa sellainen, että Venäjä on sitonut armeijansa arvovallan tähän sotatetkeen sen vaatimista uhreista ja uhrauksista piittaamatta. Länsivaltain aseapu pitkittää väistämättä konfliktia. On vaikea ajatella, että Venäjä jättäisi aselevon jälkeen rajalleen hyökkäyksen katkeroittaman tynkä-Ukrainan, jolla ovat avoimet rajat länteen.

Putinin listalla on hyvin todennäköisesti järjestely, joka varmistaa Venäjän sotilaallisen läsnäolon Ukrainan länsirajoilla ja sulkee sen pääsyn Mustalle merelle. Ilman sitä poliittista ratkaisua tuskin syntyy.

Jos Putinin Venäjä pysyy koossa, se kohtelee Ukrainaa samalla tavoin sotilaallisena etumaastona kuin Stalin Itä-Puolaa, Baltian maita, Suomea ja Bessarabiaa. En tarkoita, että historia toistaisi itseään. Suurvallat, kuten usein myös pienet, kuitenkin toimivat usein entiseen tapaan uudenlaisissa tilanteissa. Tätä logiikkaa ei kenties otettu vakavasti, kun harkittiin suhtautumista Venäjän heikkouden tilaan.