Ukrainan sodan pimeydestä on viime päivinä pilkahtanut pieni toivon kipinä.

Sodan loppua ei ole näkyvissä, päinvastoin, sen pitkittymisen uhka käy yhä ilmeisemmäksi. Pääministerin lupaama moraalinen voitto Venäjästä on jo saavutettu, mutta on syytä harkita tarkoin, mitä Venäjän nujertaminen sotilaallisesti oikeastaan tarkoittaa.

Putinin hallinto voi tietysti romahtaa, mutta milloin ja miten, jos ylipäänsä, sitä emme tiedä. Emmekä tiedä sitäkään, mitä siitä mahdollisesti seuraa. Sen tiedämme, että parempaa Venäjää joudumme joka tapauksessa odottamaan hyvin pitkään.

Tarjolla on paljon huonoja alternatiiveja, mutta vain vähän toivoa. Usko oikean asian voittoon sen sijaan näyttää lähes järkkymättömältä. Hyvä niin, kunhan joku keksii, miten siihen päästään.

Jotta Venäjä joutuisi Saksan tavoin aloittamaan vuodesta 0, on kaikkien kannalta kaikkein huonoin vaihtoehto. Perikadon politiikka ei yksinkertaisesti tule kysymykseen.

On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että voittaaksemme Venäjän sotilaallisesti Ukrainassa, muiden on mentävä siihen mukaan, tai sitten meidän on taisteltava viimeiseen ukrainalaiseen asti. En tiedä, kumpaa vaihtoehtoa pääministeri ajatteli. Suomen kannalta tilanne on ikävä, kävi tässä niin tai näin. Sodassa ryvettynyt suurvalta on naapureista ikävin. Siihen tässä nyt on joka tapauksessa valmistauduttava.

Mukaan meneminen voi tarkoittaa suoraa osallistumista taisteluihin, aseellista väliintuloa joko sotilaallisin tai humanitaarisin perustein, tai konfliktin rajaamista ja hillitsemistä kansainvälisesti.

Se toivon kipinä, minkä olin näkevinäni liittyy voimankäytön hillitsemiseen. Sitä varten tarvitaan jonkinlainen väliaikainen poliittinen yhteisymmärrys, modus vivendi. On kenties lähdettävä Venäjän armeijassa Napoleonin sotien aikana palvelleen preussilaisen kenraalin, Carl von Clausewitzin, hokemaksi muodostuneesta mietelmästä, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin.

Se tulkitaan usein niin, että sotaan joudutaan, kun politiikka epäonnistuu. Jos puhe ei auta, tapellaan niin paljon kuin jaksetaan, Paasikivi aikanaan uhosi. Mutta hän kuitenkin otti hyvin vakavasti Snellmanin varoituksen, että vain sivistymättömien kansojen nähdään taistelevan viimeiseen mieheen.

Clausewitz ei tarkoittanut, että sota olisi politiikan vaihtoehto. Sotataito on yksi sen välineistä. Jos sotataito astuu valtiotaidon edelle, ollaan perikadon tiellä. Clausewitzin usko järkiperäiseen voimankäyttöön sen sijaan on aikansa elänyt. Tarkoitus ei pyhitä mitä tahansa keinoja.

Miten siis voisimme tässä tilanteessa jatkaa politiikkaa toisin keinoin muutoin kuin menemällä yli aidan matalimmasta kohdasta? Yksi askel eteenpäin on parempi kuin viisi taakse.

Minun toivonkipinäni on nyt YKn pääsihteerin aloitteen varassa. On yritettävä saada aikaan Ukrainassa tulitauko humanitaarisin perustein järjettömän tappamisen ja tuhoamisen lopettamiseksi. Se on kieltämättä iso moraalinen myönnytys Putinille, joka tuota perikadon politiikkaa käyttää hyväkseen. Mutta minkäs teet, meidän moraalinen tuomiomme ei Putinia pysäytä. Voittaaksemme todella tämän sodan moraalisesti, meidän on pysäytettävä Venäjän sotakone – tavalla tai toisella, joksikin aikaa, jotta muulle harkinnalle jää tilaa.

Kiina on lujasti pääsihteerin tarkoittaman modus vivendin kannalla. Yhtä lailla monet Ukrainan sodasta suoraan kärsivät maat Euroopan ulkopuolella vaativat oman hätänsä huomioon ottamista. Ilman Ukrainan ja Venäjän viljaa moni hauras valtio on nälänhädän ja sisäisen kaaoksen tiellä. Taloussodassa ei sakkaa vain Venäjän talous, suurin tuho syntyy Ukrainassa, mutta sodan taakka kasvaa yhtä lailla Euroopassa.

Olennaisia eivät ole nyt YKn turvallisuusneuvoston kinastelut, vaan mahdollisuus kansainvälistää Ukrainan sota Clausewitzin tarkoittamalla tavalla. Valtiotaito on asetettava sotataidon edelle, etsimällä pienintä yhteistä tekijää verenkarvaisen valtioedun varjosta.

Sano, Sanna Marin, hyvä sana YKn puolesta! Se ei Lännen rintamaa rapauta.

Pääsihteeri tarvitsee tietysti suurvalloilta poliittista tilaa, mutta se tie on silti parempi kuin Putinin tie, suurvaltojen konsortio. Uniting for Peace -päätös Korean sodan alkaessa 1950 tarjosi YKn yleiskokoukselle tilaisuuden toimia, kun turvallisuusneuvosto ajautui suurvaltojen etuoikeuksien vuoksi umpikujaan. Siinä ollaan jälleen.