Teiskon tornista katsoen kevätpäivä saa voiton, kun aurinko laskee keskelle Harvassaloa. Siitä pystyy silmämäärällä mittaamaan, että loppumatka Kaunistonlahden suunnalle on yhtä pitkä kuin mikä nyt on kuljettu Lentävänniemen kärjestä. Hollywoodin kokoa olevat lumihiutaleet leikkivät ikkunan takana ikään kuin jälkitalven tiuskuja muka ei tulisi.

Asiat eivät koskaan ole aivan niin hyvällä kannalla, miltä ne näyttävät. Mutta toivon varassakin välillä selvitään.

Tämän todistaa muutaman päivän ja yön aikamatka Paasikiven ja Tannerin mukana kolmannelle neuvottelukierrokselle Moskovaan. Mennäkö vai eikö mennä, siinä se pulma, kun juna aamuvarhaisella marraskuun ensimmäisenä päivänä 1939 saapui Viipurin asemalle. Aamun lehdet tiesivät, että Molotov oli edellisenä päivänä julkistanut neuvostohallituksen ehdot puheessaan Korkeimmassa neuvostossa. Eikä siinä kaikki. Ulkoasiainkomissaari oli myös riemuinnut, miten Versailles’n rauhanjärjestyksen arkkuun oli jälleen lyöty uusi naula. Puolaa ei enää ollut.

Maailma näytti alistuvan revisionististen valtojen tahtoon. Leninin haisevaksi rauhaksi luonnehtima Brest-Litowskin sopimus maaliskuulta 1918 oli juuri haudattu. Puna-armeijan ja Wehrmachtin sotilaat juhlistivat Puolan jakoa yhteisessä paraatissa juuri sillä paikalla, missä Vilhelmin Saksa kaksi vuosikymmentä aikaisemmin nöyryytti bolševikkien Venäjää, jota ei oikeastaan vielä edes ollut. Eikä edes tiedetty, tuleeko sellaista. Nyt molemmat voitetut järjestelivät yhdessä uuteen uskoon voittajien perustamaa kansainvälistä järjestystä.

Teiskon tornista katsoen tuo revisionismin pulma näyttää peräti ajankohtaiselta. Maailmanpolitiikan keskiöstä erottuu kaksi revisionistia, Putin ja Trump. Paasikiven aikana Japani haki muutosta Aasiasta käsin, nyt on vuorossa sen ja länsivaltain kolonialisoima Kiina. Syksyllä 1939 ei oikein tiedetty, miten Japani menettelisi, nyt ihmetellään, mihin suuntaan Kiina vaakaa kallistaa.

Paasikivi oli itse Molotovin kaltainen revisionisti. Tukholman -lähettiläänä hän tuumiskeli, että kaikenlaista harmia aiheuttanut Itävalta jouti mennä, kun kerran kyvyttömiksi osoittautuneet voittajavallat ja voimaton Kansainliitto eivät pystyneet pitämään yllä itse luomaansa järjestystä – Itävallan suvereenisuus mukaan lukien. Itsetietoista Saksaa ei mikään pysäyttäisi tässä tahtojen politiikassa.

Viipurin asemalla selvisi, että nyt nuo revisionismin aallot vyöryivät väistämättä Suomen omille rannoille ja uhkasivat pyyhkäistä olemattomiin myös Suomenlahden etelärannan pikkuvaltiot, Versailles’n järjestyksen hedelmiä nekin. Cajanderin hallitus Helsingissä ja eritoten ulkoministeri Erkko uskoivat yhä pienten valtioiden oikeuksiin ja demokratioiden kykyyn pitää puolensa Stalinin ja Hitlerin kaltaisia tahtopoliitikkoja vastaan. Mutta Paasikivi epäili, ettei tuo kyky ulottuisi Suomeen asti.

Mitä siis tehdä?

Ulkoministeri Erkko kutsui valtuutetut kotiin, kun kerran Molotov oli tehnyt ehdoistaan arvovaltakysymyksen. Yösydännä kriisikokoukseen kutsuttu hallitus lykkäsi ratkaisun neuvottelijoille. Paasikivi ja Tanner saisivat päättää, jatkavatko matkaa vai palaavatko kotiin.

Niinhän se usein politiikassa meneen. On parempi, että ikävistä asioista päättävät muut.

Herrat soittivat Terijoelle päästyään Erkolle, että matkaa jatketaan. Tanner katui sitä myöhemmin sotien jälkeen: Olisi pitänyt kääntyä takaisin ja hakea uudet ohjeet neuvottelujen jatkamiseksi. Paasikiven mielestä oli parempi, että mentiin perille asti niillä eväillä, mitkä lähtiessä oli annettu, sanoi Molotov sitten mitä halusi.

Miten se nyt näin kääntyi, että Paasikivi ryhtyi vastarintaan, Tanner asettui sovittelupolitiikan kannalle? Olihan Erkko varoittanut lähtiessä Tanneria katsomaan, ettei Paasikivi lysähdä.

Siinäpä historikukselle pulma.